Avanteen ansiosta Santra voi matkustella ja harrastaa liikuntaa koiriensa kanssa. ”Lemmikit ovat olleet liikuttajiani ja terapeuttejani.” Kuva: Milka Alanen
Avanteen ansiosta Santra voi matkustella ja harrastaa liikuntaa koiriensa kanssa. ”Lemmikit ovat olleet liikuttajiani ja terapeuttejani.” Kuva: Milka Alanen

Krooninen suolistosairaus sai Santra Lacyn tekemään päätöksen, jota moni pelkää: ottamaan pysyvän avanteen. Sen ansiosta hän pystyi ponnistamaan takaisin elämään avioeron, työttömyyden ja masennuksen jälkeen.

Sairaalan heräämössä käsi hakeutui heti vatsalle. Ennen leikkausta lääkäri oli vakuuttanut, ettei avannetta tarvita.

Mutta siinä se oli.

– Ei minusta tuntunut oikein miltään, Santra Lacy, 35, muistelee kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Takana oli jälleen yksi leikkaus vaikean suolistosairauden, Crohnin taudin vuoksi. Santran ohutsuolta oli pätkitty jo neljä kertaa aiemmin. Tällä kertaa suoli oli niin tulehtunut, että lääkäri päätti tehdä väliaikaisen avanteen sen rauhoittamiseksi. Sen kautta uloste pääsisi poistumaan suolesta vatsan päälle kiinnitettävään pussiin. Tarkoitus oli, että suolet yhdistetään myöhemmin ja elämä jatkuisi ennallaan.

”Kun avanne on tässä, se on tuonut minulle elämäni takaisin.”

Se ei jatkunut. Ärhäkkä tauti iski voimalla melkein heti leikkauksen jälkeen, ja Santralle piti tehdä uusi avanne vuoden sinnittelyn jälkeen, taas ”vähäksi aikaa”. Elämä helpottui niin, että kahden vuoden väliaikaiselon jälkeen Santra pyysi asiaa, jota moni pelkää: pysyvää avannetta.

– Turha valehdella: eihän tämä ole tila, jota kukaan haluaa, mutta ei tämä ole hirveääkään. Kun avanne nyt on tässä, se on tuonut minulle elämäni takaisin.

Aiemmin kaikki oli kurjempaa.

Puoli elämää sairaana

Avanteen saadessaan Santra oli sairastanut jo 12-vuotiaasta saakka eli puolet elämästään. Viidesluokkalaisena, diagnoosin saadessaan, hän ei vielä sisäistänyt, että Chronin tauti kestää loppuelämän.

Välillä tauti elää hiljaiseloa eli on remissiossa, välillä iskee akuuttivaihe. Silloin sattuu, ja elämä kiertyy sairauden ympärille.

Santran tauti oli akuutti 18 vuotta. Se tarkoitti kovia vatsakipuja, sillä suoli kuroutui tulehduksesta johtuvasta arpikudoksesta umpeen. Tukos saattoi tulla milloin vain, ja sitten mentiin täysillä sairaalaan, ettei suoli puhkea.

”Tuntuu, että suolistosairauksia vähätellään, kun ei tajuta, mitä ne tekevät elämälle käytännössä.”

Suuren rakkauden, popcornien, takia Santra kiiti sairaalaan kolmesti. Koska suoli oli sairas ja lyhentynyt jokaisessa leikkauksessa, ruuan ravintoaineet eivät imeytyneet kunnolla. Siksi olo oli jatkuvasti voimaton.

– Sitä oli joskus muiden vaikea ymmärtää. Tuntuu, että suolistosairauksia vähätellään, kun ei tajuta, mitä ne tekevät elämälle käytännössä.

Santran normiarkea olivat myös oksentelu ja kuumeilu, joka johtui jatkuvasta tulehduksesta kehossa. Kun sairaus alkoi pahentua, Santra ei ollut päästä ulos, sillä vessahätä iski kerta toisensa jälkeen.

– Elämäni alkoi siirtyä neljän seinän sisälle, sillä en yksinkertaisesti jaksanut tai halunnut lähteä enää minnekään.

Samaan sumaan osuivat elämän suurimmat koetinkivet: avioero, muutto toiseen kaupunkiin, opiskelujen lopettaminen ja masennus. Kaikki ne johtuivat suoraan tai osittain sairaudesta. LVI-insinööriopinnot Santra joutui lopettamaan, koska oli voimaton ja aina sairaalassa. Avioero tuli, kun puolisot alkoivat erkaantua. Santra päätti, ettei halua olla riippakivi, lähti liitosta ja palasi Oulusta kotikaupunkiinsa Espooseen.

– Emme voineet mieheni kanssa tehdä paljonkaan asioita, ja minusta tuntui, että se oli minun vikani. Se oli aika lannistavaa, mutta ehkä itsekin vaadin mieheltäni liikaa huomiota sairaudelleni.

Myös uusi sosiaalinen asema oli kova paikka. Santra joutui määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle 25-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän teki vaikean päätöksen pysyvästä avanteesta.

”Tunsin itseni pohjasakaksi.”

Mieleen hiipi masennus. Vaikeita vuosia oli kolme.

– Tunsin itseni pohjasakaksi, sillä en voinut tehdä muuta kuin olla yhteiskunnan elätettävänä ja syödä kalliita lääkkeitä. Oloni oli arvoton, Santra kertoo.

– Olin katkera siitä, mitä sairaus oli minulta vienyt. Joskus olin niin sairas, että toivoin salaa kuolevani leikkauspöydälle. Jossain vaiheessa taas olin katkera siitä, ettei sairauteni ole syöpä, sillä siitä voi myös parantua. Tämä ei parane koskaan.

Nousu pohjalta

”Olen arvokas ja elän täyttä elämää.”

Ne psykologin sanat Santra lukee edelleen kännykästään päivittäin.

Käänne parempaan alkoi oikeastaan heti romahduksen jälkeen. Kun pysyvä avanneleikkaus oli takana ja mieli käynyt pohjalla, Santra päätti, ettei näin voisi jatkua.

Hän hankki koiran, vaikka päätöstä pidettiin hulluna. Eihän hän jaksaisi ulkoiluttaa sitä, kun ei ollut jaksanut aiemminkaan, eihän?

– Koira oli minulle syy lähteä ulos, ja se auttoi päätäkin. Wilhosta tuli terapeuttini, jolle purin kaiken.

Jaksamista auttoivat avanne, jonka ansiosta Santran ei tarvinnut ravata vessassa, sekä se, että sairaus meni remissioon. Nyt se on pysynyt aisoissa viisi vuotta.

”Hän sanoi, että joillakin on raskausarpia, sinulla tuollainen, mitä sitten.”

Päätös oman elämän muuttamisesta johti myös treffi-ilmoitukseen Suomi24:n palstalla. Santralle vastasi kiva mies, jonka kanssa hän alkoi tapailla. Avanteesta kertominen oli Santralle kova paikka – ja miehen reaktio valtava helpotus.

– Hän sanoi, että joillakin on raskausarpia, sinulla on tuollainen, mitä sitten. Oli mahtavaa huomata, että avanne ei estä minua tutustumasta ihmisiin lähemmin.

Voimien palautuminen johti siihenkin, että Santra uskalsi etsiä töitä. Täyttä päivää hän ei jaksa vieläkään, mutta sopiva työ löytyi toimistosta. Siellä Santra työskentelee neljä tuntia joka arkipäivä. Työpaikalla hän on kertonut sairaudestaan avoimesti.

– On jatkuvaa tasapainoilua, mikä minulle tekee hyvää ja mikä ei. Toisaalta työ rasittaa, ja pelkään, että se saattaa laukaista sairauden akuuttivaiheen. Toisaalta tekee hyvää päästä ihmisten pariin. Töissä tunnen myös olevani tärkeä.

Elämä avanteen kanssa

Arki avanteen kanssa on käytännössä tätä: ruuan jälkeen on odoteltava, että se, minkä on suuhunsa laittanut, siirtyy vyötärölle – kirjaimellisesti.

– Voin syödä melkein kaikkea pienissä määrin, vain kovia kuituja, kuten porkkanaraastetta, pähkinöitä ja sieniä kannattaa syödä vähän. Sieniä inhoan muutenkin, joten en kauheasti menetä, Santra nauraa.

Avannepussi on yleensä tyhjennettävä tunnin tai kahden välein, myös öisin. Enää Santra ei tarvitse herätyskelloa.

– Käyn vessassa kerran tai kaksi yössä, mutta saan unen päästä heti kiinni. Joskus on toki tapahtunut vahinkoja ja pussi on falskannut. Onneksi olen välttynyt julkisilta nöyryytyksiltä.

”Viime vuonna menin ensi kertaa rannalle bikineissä.”

Kiusallisia tilanteita on vähän. Vain pitkille illallisille Santra ei kovin mielellään porukalla lähde, ja uimahallikeikat hän jättää väliin.

– Vältän tilanteita, joissa pitää riisuutua muiden edessä, mutta menen kyllä rannalle tai kylpylään, jossa voin kulkea koko ajan uimapuku päällä, hän kertoo.

– Viime vuonna olin ensi kertaa niin rohkea, että menin rannalle bikineissä. Aiemmin häpesin vatsani kaikkia leikkausarpia, mutta avanteen rinnalla ne eivät tuntuneet enää miltään.

Santran rohkaistuminen näkyy myös niin, että hänen valokuvansa on päätynyt näyttelyyn, johon avanneleikatut kuvattiin pussit näkyvissä, vaatteet päällä.

– Vaikka en enää häpeä, on minulla pitkä matka siihen, että kertoisin avanteesta ensimmäisenä uudelle ihmiselle. Eikä minun tarvitsekaan. Sairaus ei määritä elämääni, vaan päiväni täyttyvät muusta. Sairaus on vain pieni osa.

Kuka minä olen?

Terapiasta ja itsetutkiskelusta huolimatta Santra ei pysty vieläkään hyväksymään sairauttaan.

– Vaikkei katkeruudesta pääse kokonaan, sen kanssa voi oppia elämään. Olen oppinut aika hyvin, hän sanoo.

Myös uuden minäkuvan kehitys on kesken. Nuorena Santra ei ehtinyt miettiä, mitä hän haluaisi elämältään. Kun muut halusivat laulajiksi, palomiehiksi tai sairaanhoitajiksi, Santra toivoi, että häneen sattuisi vähemmän.

– Vasta nyt voin miettiä, mikä on minun juttuni. En ole vielä keksinyt sitä, hän kertoo.

”Olen onnellisempi, kun en aseta kauheasti tavoitteita.”

Pelko tulevaisuudesta rajoittaa kaikkia suunnitelmia. Mitä jos sairaus yltyy taas akuuttivaiheeseen?

– Mitä enemmän suunnittelen tulevaa, sitä enemmän elämässä tulee pettymyksiä. Olen onnellisempi, kun en aseta kauheasti tavoitteita, Santra sanoo.

Onni merkitsee hänelle kivutonta arkea, jossa voi tehdä tavallisia juttuja.

– Pystyin juuri viettämään viikonlopun kummilapseni kanssa. Kävimme Kiasmassa ja hampurilaisella ja katselimme illan elokuvia, hän kertoo.

– Laskuvarjolla voisin vielä hypätä.

Santra Lacy

  • 35-vuotias espoolainen.
  • Sairastanut Crohnin tautia 12-vuotiaasta saakka.
  • Osa-aikatöissä toimistossa, osittain työkyvyttömyyseläkkeellä.
  • Harrastaa eläimiä. Kotona on kaksi kissaa, kaksi koiraa, kuusi tarantulahämähäkkiä, kolme ruusuboaa ja yksi rottakäärme.
Pirjo

Suolistosairaudesta kärsivä Santra: ”Joskus toivoin kuolevani leikkauspöydälle”

Minulla 40 v avanne 23 v tehtiin. Hyvin olen voinut sen jälkeen kun kävin Raimo Lindroosin akuhoidoissa Helsingissä. Kiinnikkeet aukesi siellä. Olen Oulusta. Hyvin urheilullinen. En ole koskaan käpertynyt avanteeseen ja ei koskaan ole tullut mielenterveysjuttuja. Sen kun hyväksyy ja muiden ihmisten jutut ei anna vaikuttaa. Tsemppiä! Sen kanssa jaksaa!
Lue kommentti

Isäksi tuleminen ja omista tunteista vaikeneminen ajoivat Pete Parkkosen etsimään itseään. – Kävin terapiassa läpi parisuhteet,
erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut.

Pete Parkkosella, 27, on tilanne päällä. Artistikollega on sairastunut, ja keikkamyyjä kyselee Peteä paikkaamaan illan laivakeikkaa.

Pete näppäilee silmälasiensa takaa kännykällä mietteliään näköisenä kohteliasta kieltäytymistä. Laivan lähtöön olisi aikaa viisi tuntia, mutta talvirenkaiden vaihto on varattu alkuillalle. Lähtö keikoille on seuraavana päivänä, ja poikaakin olisi hyvä nähdä ennen sitä.

Vielä muutama vuosi sitten Pete olisi sen enempää miettimättä lupautunut. Mutta kaksi vuotta sitten hänestä tuli pienen pojan isä, ja sen jälkeen hän on oppinut itsestään paljon. Kuten sen, että kieltäytyminen on vaikeaa, mutta joskus se on vain tehtävä. Pete jättäisi mieluummin epämiellyttävät asiat sanomatta ja antaisi niiden kasvaa sisällään purkausta odottavaksi tulivuoreksi.

Kaksi vuotta sitten, kuusi kuukautta pojan syntymän jälkeen, näin lopulta tapahtui.

– Siinä oli monta asiaa yhtä aikaa käsiteltävänä. En halunnut kohdata ongelmia ja menin lopulta jumiin. Vierestä tilannetta seurannut kaverini iski käteeni terapeuttinsa numeron.

Siitä alkoi matka, jonka aikana Pete oppi tuntemaan itsensä paremmin ja tasapainottelemaan elämän eri osa-alueilla: artistina, isänä, ystävänä, kumppanina ja seksisymbolina.

Vaikenemisen kulttuuri

Yhdeksän vuotta sitten 18-vuotiaasta Petestä tuli koko kansan tuttu, kun hän sijoittui Idols-ohjelmassa kolmanneksi. Pete muutti menestyksen myötä lapsuudenkodistaan Pihtiputaalta Helsinkiin. Kun ohjelma loppui, katosi myös viikoittainen miljoonayleisö.

– Hain artistina pitkään paikkaani ja tavallaan haen varmaan vieläkin. Vuosien aikana olen saanut tehdä töitä itseni kanssa ja opetella kärsivällisyyttä, kun kaikki ei tapahdu heti.

”Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy.”

Vuonna 2015 alkoi viimein tapahtua. Peten sooloura lähti nousuun, ja hän kiersi omien keikkojensa lisäksi feataamassa JVG:n festarikeikoilla, eli kiertue-elämää, jollaisesta oli teini-ikäisestä asti haaveillut.

Samana kesänä Peten elämä mullistui, kun hänestä tuli yllättäen isä.

– Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista isyys käytännössä on. Kaikki vastasyntyneen kanssa oli uutta. Pelkäsin aluksi, toiminko oikein ja mietin, mitä tälle käärölle pitää nyt tehdä.

Pete teki parhaansa lapsen kanssa. Samaan aikaan artisti Pete Parkkosella meni lujaa ja keikkoja oli paljon.

– Olin vielä silloin ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään. Asiat kuitenkin kasaantuivat, ja parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa tuli ongelmia.

Pete ei tuolloin tiedostanut, että osasyy ongelmiin oli vaikeneminen.

– Olen monella tapaa kuin isäni, joka ei juuri puhu tunteistaan, jos ei kysy. Sen sijaan olemme molemmat kohteliaita, auttavaisia ja super­aktiivisia. Kaikkea pitää kokeilla ja tehdä. Asiat ovat meillä järjestyneet aina ilon kautta. Olin varmaan hämilläni, kun näin ei enää tapahtunutkaan.

Jumissa pään sisällä

Ensimmäisenä muutoksen Petessä huomasivat ystävät. Yleensä positiivisesta kaverista oli veto poissa.

– Olin jumissa pääni sisällä, energiatasoni laski. Samalla sivuutin ikävät asiat, koska en osannut ja jaksanut kohdata niitä, Pete kertoo.

– Tilannetta ehti kestää muutaman kuukauden, kunnes hain ystäväni vinkistä ammattiapua. En halua edes ajatella, miten olisi käynyt, jos tilanne olisi pitkittynyt. En ole koskaan totaalisesti romahtanut, mutta niin olisi ennen pitkää käynyt.

"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."
"Olin ennen ihminen, joka vaikenee, kun tulee ongelmia. Yritin painaa eteenpäin hymy huulilla ja hoin kaikille, että kyllä tästä selvitään."

Terapiassa puhuminen tuntui alkuun vaikealta, mutta jokaisen kerran jälkeen Pete löysi lisää uskallusta avata elämäänsä enemmän.

– Kävin siellä lopulta läpi parisuhteet, erot ja asiat, joista olin siihen asti vaiennut. Löysin avaimia lukkoihin, joihin en ollut ikinä koskenut.

Hän ymmärsi myös, että isän ja artistin roolit olivat monella tapaa ristiriidassa.

– Oli uutta ja vanhaa, isoa ja pientä. Tasapainoilin isyyden ja muun yksityiselämän sekä artistiuden välillä. Onneksi lähipiirini piti tiukoissakin paikoissa pääni kasassa ja jalkani maan pinnalla.

Pete vertaa terapeutille puhumista peiliin katsomiseen.

– Ymmärsin paremmin, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Opin tuntemaan itseäni paremmin. En todellakaan väitä, että olisin nyt ihmisenä mitenkään valmis, ja opettelen edelleen puhumisen kulttuuria. Mutta minun elämääni avoimuus on helpottanut. Enää ei tarvitse lukita asioita sisälle.

Isät ja pojat

Toinen tärkeä peili Peten elämässä on hänen poikansa.

Pete ei elä parisuhteessa lapsen äidin kanssa, mutta tapaa 2,5-vuotiasta poikaansa usein.

”On jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.”

– Meille kummallekin oli aina itsestään selvää, että tapaan lasta paljon. Kun miettisin omaa elämääni ilman isääni, se tuntuisi mahdottomalta. En haluaisi sellaista tilannetta omalle lapselleni. Vaikka lapsi ei asu kanssani, en ajattele, että olen tehnyt isänä mitään väärin. Olen toiminut kaikissa tilanteissa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Pete arvelee olevansa isänä leikkisä. Hän esimerkiksi ulkoilee, leikkii ja musisoi pojan kanssa.

– On ollut siistiä, että lapsen kanssa kasvaa siinä sivussa itsekin. On myös jännää löytää lapsesta samoja piirteitä kuin itsestään.

Petellä on aina ollut läheiset välit Pihtiputaalla asuviin vanhempiinsa. Hän käy vanhassa lapsuudenkodissaan silloin tällöin, ja eläkkeellä olevat vanhemmat käyvät Helsingissä kerran kuussa katsomassa poikaa ja pojanpoikaa.

Luvatonta koskettelua

Parempi itsetuntemus auttoi Peteä suhtautumaan myös seksisymbolin roolin, joka hänelle lankesi Kohta sataa -videon myötä. Videolla alastomana kiemurtelevan Peten vartalo on sivelty öljyllä. Strategisen paikan peittona on samppanjapullo.

– Tiesin tasan tarkkaa, mihin videota tehdessämme ryhdyin. Olen aina ollut hullu heittäytyjä, ja videon tekeminen oli helppoa. Olen aina pitänyt itseäni hyvännäköisenä ja pitänyt itsestäni huolta urheilemalla. Sinällään seksisymbolin rooli tuntui luonnolliselta.

Roolissa on ollut myös varjopuolensa. Pete sanoo, että videon jälkeen hänestä tuli seksiobjekti, jota sai lähennellä luvatta.

– Varsinkin keikoilla tai niiden jälkeen, kun on alkoholia mukana kuvioissa, meininki saattaa olla tosi härskiä. Oletusarvo on myös , että keikalla paita lähtee aina pois.

"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."
"Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin."

Tänään kuuluisa kiharapilvi on vedetty huomaamattomasti ponnarille, joka uppoaa hupparin uumeniin. Silmälaseissaan ja hiukset kiinni Pete saa kulkea rauhassa. Keikoilla tai baareissa tilanne on toinen. Kun Me too -kampanja alkoi sosiaalisessa mediassa, Peten teki mieli kirjoittaa omista kokemuksistaan.

– Vaikka kuinka olisi seksisymboli, niin luvaton koskettelu on seksuaalista häirintää. Enhän minäkään sano kaupan kassalle, että ottaisitko paidan pois, Pete vertaa.

– Yleensä jos joku koskettelee luvattomasti, sanon tiukasti ja ystävällisesti: älä koske. Paras vaihtoehto on lähteä pois paikalta.

Pete painottaa, että ei ole tehnyt tästä isompaa numeroa, koska on pystynyt käsittelemään asiaa.

– Onneksi tämä tapahtui nyt eikä vaikka urani alussa. Tunnen itseni paremmin ja ymmärrän asioiden suhteellisuuden. Jos ahdistelu menisi vakavammaksi ja alkaisi satuttaa henkisesti, sitten minun pitäisi miettiä sitä uudestaan.

Parisuhdestatus

Tällä hetkellä Pete elää kämppiksinä parhaan ystävänsä kanssa. Järjestely on herättänyt puhetta sen jälkeen, kun Pete kertoi haastattelussa, että voi ihastua yhtä lailla miehiin kuin naisiin.

– En halua pistää itseltäni mitään ovia kiinni enkä ala määritellä 27-vuotiaana, millainen olen ja miten elän viisikymppisenä, hän sanoo.

– Sain sanomisestani todella paljon palautetta. Hyvä jos pystyin olemaan jollekin avuksi, mutta samalla mietin, onko tällainen asia todella uutinen vielä vuonna 2017.

”Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä.”

Parisuhteessa Pete kertoo eläneensä vain naisten kanssa.

– Ihastun miehissä ja naisissa samoihin piirteisiin. Kiinnitän huomiota iloisiin ja rempseisiin ihmisiin. Ihastun tyyppeihin, jotka uskovat itseensä. Tätä tapahtuu varsinkin silloin, kun itse etsii itseään. Toisen itsevarmuus saa ajattelemaan, että minäkin haluan elää noin ja haluan mukaan hänen menoonsa. Positiivisuus on yhdistänyt minua ja kumppaneitani, Pete kertoo.

– Myönnän, että ihastun helposti. Ihastus saattaa kestää vain viikon, kuukauden, joskus pitempäänkin. Ihastuminen ei tarkoita sitä, että ryhtyisin kohteen kanssa parisuhteeseen.

Kämppiksen kanssa asuminen sopii Petelle, sillä hän ei viihdy kovin hyvin yksin.

– En ole keksinyt terapiassakaan siihen kummempaa vastausta, minusta yksinolo vain on perseestä. Jaan ja teen mieluummin asioita yhdessä, hän sanoo.

"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."
"Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin."

– Nykyisen kämppiksen kanssa meillä oli törkeen kivaa, joten oli itsestään selvää, että voisimme muuttaa samaan asuntoon. Kämppikseni on yksi siisteimpiä tuntemiani tyyppejä. Vaikka olen itse vielä ihan kakara, niin välillä on kiva tehdä aikuisjuttuja. Yksi ilta juotiin viiniä, syötiin juustoja, katsottiin Frasieria ja kuunneltiin jazzia.

Pete arvostaa vanhempiensa pitkää liittoa, mutta ei usko, että sellainen on häntä varten.

– Vanhempieni suhteen kaltaisia parisuhteita, joissa ollaan 16-vuotiaasta eläkepäiville, ei varmaan synny tulevaisuudessa enää kauheasti. En ehkä näe sellaista itselläni, mutta arvostan heidän välistään luottamusta ja omistautumista perheelle, Pete pohtii.

– Isältä olen oppinut herrasmiesmäisyyden naisia kohtaan. Olen samanlainen ovien avaaja.

Pete on oppinut itsestään myös ystävyyssuhteissa. Kaveriporukka koostuu pitkälti taiteilijoista. Ystävät ovat hänelle elämän suola.

– Välitän ystävistäni usein enemmän kuin itsestäni. Huolehdin, että kaikilla on aina kaikki hyvin ja autan usein pyytämättä. Siinäkin minun on pitänyt opetella rajojen vetämistä, että jaksaisin itsekin.

Hyvästit tuppisuulle

Tällä hetkellä Pete elää monella tavalla unelmaansa, koska pystyy elättämään itsensä musiikilla. Tekstejä hän tekee parhaiten uudessa ympäristössä, ja joka vuosi hän matkustaa vähintään yhteen uuteen maahan lomailemaan ja tekemään kappaleita.

– Yksi unelmistani on se, että olisin jonain päivänä käynyt maailman jokaisessa maassa. Tällä hetkellä käytyjä maita on 37. Matkustan nykyään aina yksin, sillä reissussa joudun kohtaamaan itseni, ja se tekee hyvää.

Pete on onnellinen, että on itsensä kanssa nykyisessä pisteessä.

– Olen päässyt pois tuppisuun roolista, vaikka tunneasioissa minulla on siihen yhä taipumusta. Olen myös oppinut, että kaikesta selviää puhumalla. Rohkaisen itseäni usein sanomaan asioita, joista olisin aikaisemmin vaiennut.

Tekstittäjänä ja musiikintekijänä Pete uskoo olevansa vielä ihan alussa.

– Haen siinä roolissa itsevarmuutta ja tyyliäni. On ihan kivakin ajatella, että kaikki on vielä edessä.

– Tärkein rooli elämässä on olla aidosti oma itsensä. Kun asiat ovat oman pään sisällä kunnossa, niin kaikki elämän osa-alueet toimivat hyvin.

Pete Parkkonen

27-vuotias laulaja tuli tutuksi neljännen kauden Idolsista, jossa sijoittui kolmanneksi.

Tehnyt kolme albumia, neljäs ilmestyy ensi vuonna. Uusi sinkku julkaistaan loppuvuodesta.

Voitti viime vuonna Tähdet tähdet -musiikkiohjelman ja vuonna 2014 Tanssii tähtien kanssa -ohjelman.
Asuu kämppiksen kanssa Helsingissä, 2-vuotias poika.

Antti Lindtman hehkuttaa vauvaonnea sosiaalisessa mediassa.

SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman, 35, ja hänen puolisonsa Kaija Stormbom, 54, ovat saaneet esikoistytön. Antti kertoo asiasta sosiaalisessa mediassa. Instagramissa hän julkaisi kuvan, jossa näkyy hänen oma kätensä ja pikkuinen lapsen käsi.

– Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin, Antti kirjoittaa.

 

Pieni on elämän alku, suuri on vanhempien onni. Tyttö tuli, kaikki hyvin❤️

A post shared by Antti Lindtman (@anttilindtman) on

Kuvan paikkasijainniksi Antti on lisännyt Helsingin Naistenklinikan.

Myös Facebookissa Antti hehkuttaa pienen vauvan synnyttämää onnea.

– Tyttö tuli, 3440g/50cm. Kaikki hyvin <3 Elämä on tässä ja nyt, Antti kirjoittaa.

Antti ja Kaija ovat kertoneet avoimesti siitä, kuinka vaikeaa lapsen saaminen on heille ollut. Kesällä Antti kirjoitti Facebookissaan, että he ovat toivoneet perheenlisäystä jo kymmenen vuotta.

– Se haave on ollut mielessä joka päivä, viimeisenä illalla ja aamulla ensimmäisenä, yli kymmenen vuoden ajan. Toivon liekki ehti kynttilässä jo välillä lepattaakin, hän kirjoitti.

Samassa päivityksessä hän ilmoitti, että pariskunta odottaa vihdoin lasta.