Kun Marja-Sisko Aalto saapui Reetta Aallon haastateltavaksi, tämä näki setänsä ensimmäistä kertaa naisena. ”Aivan kuin välistämme olisi pudotettu harso, ja olisin nähnyt hänet selvemmin kuin ennen”, Reetta kuvailee. Kuva Milka Alanen
Kun Marja-Sisko Aalto saapui Reetta Aallon haastateltavaksi, tämä näki setänsä ensimmäistä kertaa naisena. ”Aivan kuin välistämme olisi pudotettu harso, ja olisin nähnyt hänet selvemmin kuin ennen”, Reetta kuvailee. Kuva Milka Alanen

Marja-Sisko Aalto menetti monia ystäviä ja työnsä Imatran kirkkoherrana, kun hän kertoi korjaavansa sukupuolensa miehestä naiseksi. Veljentyttö Reetta Aalto teki hänestä dokumentin – kuvauksen armosta ja hyväksynnästä.

Marja-Sisko Aallolla, 58, on punatut huulet, korvissa Kalevala-korut ja jaloissa
sirot korkosaappaat. Hän tietää nykyään, että naisen euro on 80 senttiä. Feministi hän on ollut aina, mutta viime vuosina tunne on vain vahvistunut. Blogissaan hän on kritisoinut muun muassa lasikattoa naispappien uran esteenä.

Kun Marja-Sisko vuonna 2008 päätti ryhtyä sukupuolenkorjaukseen, se tapahtui lähes elämän mittaisen kipuilun jälkeen.

– Olin hirvittävän väsynyt viiden vuosi­kymmenen kaksoiselämään, vieraaseen miehen rooliin. Kaikki – eleet, äänensävyt – tuntui väärältä. En halunnut löytää itseäni 75-vuotiaana makaamasta vuodeosastolla katkerana ja miettimästä, mitä olisin voinut tehdä, jos olisi ollut rohkeutta, Marja-Sisko kertoo.

Kun Marja-Siskon veljentytär, Reetta Aalto, 36, kuuli uutisen, hän soitti ja kertoi haluavansa tehdä sedästään dokumentin. Nyt he istuvat kahvilanpöydässä vieretysten, ja puhetta ja naurua riittää. Sukulaisuuden huomaa vihreistä silmistä ja itäsuomalaisesta lämmöstä. Aina välillä Reetta koskettaa puhuessaan Marja-Siskon kättä. Vaikka ikäeroa on sukupolven verran, välit ovat läheiset.

Reetta kuvasi dokumentin syksyllä 2008, aikana, jolloin kohu Marja-Siskosta oli rankimmillaan. Marja-Sisko ei suostunut suin päin kameroiden eteen, mutta pian hän huomasi, että Reetta halusi kuvata häntä avoimesti, ei tirkistellen.

Nyt dokumentti Marja-Sisko on kiertänyt jo monilla festareilla, ja se sai äskettäin ensiesityksensä myös televisiossa.

Hame piilossa ullakolla

Minulla oli sellanen värikäs kukkakuvioinen tyynyliina, joka kummasti hävisi kerran puhtaan pyykin kasasta. Minulla oli se mytyssä ullakolla yhden parrun ja katon välissä. Edes jossain kaukana piilossa metsän keskellä minulla oli mahdollisuus kuvitella, minä olen tyttö, minulla on hame.

Ote on Reetan dokumenttielokuvasta, jossa vuosikymmenet väärässä sukupuolessa elänyt Marja-Sisko kertoo lapsuudenkokemuksestaan.

– Marja-Siskon muistikuva lapsuudesta on kaunis mutta pakahduttavan surullinen, Reetta miettii.

Kun Marja-Sisko kertoi aikovansa sukupuolenkorjausleikkaukseen, hän työskenteli Imatralla kirkkoherrana.

Ilmoituksen jälkeen puhkesi valtava julkinen mylläkkä.

Marja-Sisko oli jo pikkulapsesta asti tuntenut itsensä naiseksi. Myös hänen perheensä oli tiennyt asiasta jo pitkään. Reetta kuitenkin kuuli uutisesta vasta, kun hänen vanhempansa kertoivat sedän aikeista ryhtyä sukupuolenkor­jausprosessiin. Aiemmin puheet olivat kantautuneet veljentytön korviin lähinnä huhuina. Jo 90-luvulla hänen vanhempansa olivat kertoneet, että setä oli nähty naisten vaatteissa.

– Pidimme sitä lähinnä hassuna harrastuksena: kirkkoherra kylillä naisten koltuissa. Avoimesti siitä ei puhuttu. Kun isäni, Marja-Siskon isoveli Eki kertoi, että sedästäni tulee nyt virallisesti täti, päässäni loksahti: miten en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, Reetta sanoo.

Marja-Siskon tarina kosketti elokuva-alaa opiskelevaa Reettaa niin, että hän alkoi pohtia dokumentin ohjaamista.

Reetta käsittelee töissään toistuvasti ihmisen identiteettiä ja kasvua. Nuo aiheet hän halusi tavoittaa myös Marja-Siskon elämästä.

– Olisin hyvin saattanut tehdä elokuvan Marja-Siskosta ilman sukulaisuuttakin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiat ovat minulle tärkeitä. Marja-Siskossa kiinnosti eniten papin ammatin ja transsukupuolisuuden yhdistelmä.

Reetta on saanut elokuvastaan lähes yksinomaan hyvää palautetta. Päätähti on itsekin lopputulokseen tyytyväinen.

– Reetan käsissä minun ei tarvinnut esittää mitään eikä varoa sanojani. Halusin tuoda dokumentissa esiin, että transsukupuolisuus ei ole mielenhäiriö vaan synnynnäinen ominaisuus. Ja hyvin arkinen asia, jossa ei ole mitään skandaalin aineksia, Marja-Sisko toteaa.

Kirkko käänsi selkänsä

Sukulaiset ovat Aalloille tärkeitä. Sen näkee Reetasta ja Marja-Siskostakin: kuulumisia kerrataan ahkeraan, toistetaan suvun sisäpiirivitsejä, nauretaan. Viimeksi he ovat tavanneet kaksi vuotta sitten, dokumentin julkistamisen aikoihin.

Reetta muistaa vielä hyvin puhelun, jossa hän esitteli dokumentin aiheen Marja Siskolle. Reetta suunnitteli aluksi rakentavansa elokuvaansa vastakkainasettelun kirkon ja transsukupuolisen papin välille. Marja-Sisko ei kuitenkaan halunnut asettua ketään vastaan.

– Ihmettelin kirkon suhtautumista, löpisin armosta ja anteeksiannosta. Ensin Marja-Sisko oli kanssani samaa mieltä. Sitten hän totesi, ettei hän kirkolta anteeksiantoa kaipaa. Hän on mitä on, eikä siinä ole mitään anteeksipyydettävää. Silloin minua hävetti, Reetta myöntää.

Kun Marja-Sisko saapui syksyllä 2008 Reetan haastateltavaksi, tämä näki setänsä ensimmäistä kertaa naisena. Se tuntui heti täysin luonnolliselta.

– Aivan kuin välistämme olisi pudotettu harso, ja olisin nähnyt hänet selvemmin kuin ennen. Tunne oli vapauttava, Reetta kuvailee.

Kuvauksissa luottamus syntyi helposti, ja Marja-Sisko oli suorapuheinen.

Hänen rehellisyytensä oli tuonut paljon tukijoita, toisaalta jopa tappouhkauksia. Kotiseurakunnasta Imatralta erosi protestina lähes 600 henkeä. Monet kirkon työntekijät kieltäytyivät yhteistyöstä Marja-Siskon kanssa ja käänsivät tälle selkänsä. Oli seurakunnassa tukijoitakin, mutta he eivät olleet johtavassa asemassa saati uskaltaneet nostaa äläkkää. 

Lopulta Marja-Sisko päätti luopua rakastamastaan seurakunnasta ja kirkkoherran virasta.

– Eräs, jonka kanssa olin pitänyt rukousiltoja 15 vuotta, katkaisi välit kokonaan, kun ilmoitin sukupuolenkorjauksesta. Siinä oli omakin vakaumus koetuksella. Tunsin, että kannan kirkon häpeää harteillani, Marja-Sisko kertoo.

Jälkikäteen moni on tullut pyytämään anteeksi ja selittänyt, että tapahtuneen sulattelu on vienyt aikaa. Vaikka sekään ei korjaa viran ja kotipaikan menetystä, Marja-Sisko ei tunne vihaa.

Pian Reettakin huomasi, ettei hän voi tehdä hyökkäävää dokumenttia.

– On ihailtavaa, miten Marja-Sisko on suhtautunut kaikkeen kokemaansa ilman katkeruutta. Hänelle tärkeintä ovat armo ja hyväksyntä – myös tuomitsijoita kohtaan, Reetta toteaa.

Isä ei hyväksynyt

Reettaa on koskettanut Marja-Siskon elämässä eniten tämän lapsuus, sukupuoli identiteetin jatkuva tukahduttaminen. Se on kokemuksena niin raskas, etteivät toiset voi sitä edes kuvitella.

– Isäni ei koskaan pystynyt ymmärtämään transsukupuolisuuttani eikä puhumaan siitä. Äitinikään ei voinut hyväksyä sitä, vaikka oli tiennyt asiasta jo, kun olin pieni. Vasta 70-luvulla puhuimme asiasta kunnolla, ja äiti alkoi hiljalleen päästä sen yli, Marja-Sisko kertoo.

Vielä tuolloinkin äiti vannotti Marja-Siskolle, ettei tämä saisi esiintyä julkisesti naisena ennen hänen kuolemaansa. "Ajattele sitä häpeää, jos joku tuttu näkisi", äiti toisteli. Mummo sentään antoi lapsenlapsensa pukeutua kotonaan hameeseen. Se helpotti ahdistusta edes hieman.

– Monen transsukupuolisen tavoin yritin miellyttää ja venyä joka suuntaan ja unohdin, mitä itse halusin. Kuka tahan­sa kestää sitä jonkin aikaa, minä kärsin viisi vuosikymmentä hiljaa.

Marja-Sisko meni naimisiin ja sai kolme lasta, jotka ovat nyt jo aikuisia. Avioliiton solmiminen tuntui oikealta, sillä Marja-Sisko on aina rakastanut lastensa äitiä aidosti. Hän asuu yhä puolisonsa kanssa yhdessä, ja välit lapsiin ovat säilyneet lämpiminä.

– Puolisoni tiesi heti suhteemme alussa naiseudestani jollain tasolla. Se oli jo silloin vähän kuin kahden naisen liitto. Meillä oli sen takia ollut aviokriisikin jo vuosia aikaisemmin, mutta silloin päätimme, että kestämme tämän yhdessä. Tutkimuksiin ja hoitoihin menoni oli yhteinen päätös.

Sama ajatus kannatteli läpi Marja-Siskoa läpi mediakohun ja elämänmuutosten: tulkoon mitä palautetta tahansa, kunhan tiedän, mitä itse haluan.

Lähipiiri, myös Reetan perhe, on ollut suvaitsevainen. Dokumentissa Reetan äiti ja isä tulevat Marja-Siskon luo tupaantuliaisiin ja lahjoittavat tälle mekon. Reetta liitti kohtauksen elokuvan loppuun, sillä siinä kiteytyy lähipiirin hyväksyntä, lupa aloittaa aloittaa arki naisena.

Onnellinen nainen

Nyt Marja-Sisko nauttii naiseuden korostamisesta, myös ulkoisesti. Se on koko ajan helpompaa, sillä hormonihoidot ovat pehmentäneet ihoa ja kasvojenpiirteitä ja vähentäneet parrankasvua.

– Jotkut ovat ihmetelleet, eikö minusta tullutkaan sellaista nuorta missiä korjaushoitojen jälkeen. Jos tiedot ovat tuolla tasolla, en ihmettele ennakkoluuloja. Transsukupuolisuudella ei aina edes ole paljonkaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Monelle riittää, että saa elää tavallista arkea oikeaksi kokemassaan sukupuolessa, Marja-Sisko selventää.

Juuri tavallisesta arjesta Marja-Siskokin nauttii eniten. Onnea ovat parisuhde, talvinen hiihtolatu, lentopallo ja laulaminen. Senkin Marja-Sisko on havainnut, että vanha feministi hänessä on vahvistunut.

– En ole kokenut naisena syrjintää, mutta huomaan kyllä yhä paremmin, että naisen euro on 80 senttiä.

Marja-Sisko ottaa aktiivisesti kantaa naisasioihin kolumneissaan ja blogissaan. Kirjoittajana hän on tekemässä toistakin aluevaltausta: syksyllä ilmestyy dekkari Murha tuomiokapitulissa. Se sijoittuu Marja-Siskon nykyiseen työpaikkaan.

Korjaushoitojen jälkeen Marja-Sisko tunsi, ettei hän voinut palata Imatralle, koska siellä tukijat olivat vähissä. Helsingistä hän ei löytänyt töitä, mutta syksyllä 2010 kohdalle osui paikka hiippakunnan notaarina Kuopiossa. Työnkuvaan kuuluvat tuomiokapitulin hallintoasiat ja pappien rekrytointi. Ihmisiä hän ei kohtaa yhtä kasvotusten kuin papin työssä, mutta uudessa työpaikassa on hyvä olla.

– Minulla on upea työyhteisö. Kukaan ei ole tehnyt minusta numeroa, vaan olen tasavertaisena muiden joukossa. Se on paras tapa, millä minua voi tukea.

Kaupungissa moni tunnistaa Marja-Siskon ulkonäöltä. Jotkut tulevat juttelemaankin. Marja-Sisko ei hämmenny katseista vaan on ainoastaan hyvillään. Kaikki eivät kuitenkaan tohdi lähestyä suoraan.

– On sääli, jos ennakkoluulot pitävät ihmisiä etäällä, Marja-Sisko sanoo.

Hän epäilee, että taustalla on tuntemattoman pelko ja luulo siitä, että hän olisi hoitojen takia muuttunut eri ihmiseksi. Päinvastoin: hänelle miehen rooli oli se, joka tuntui pakotetulta.

– Oli miehen elämässä omat hyvätkin puolensa, kuten lasten saaminen. Se on valtavan suuri lahja. Mutta vasta nyt tunnen, että olen se, miksi minut tarkoitettiin. Vihdoin saan olla rauhassa naisellinen.

Suru koskettaa

Kaksi vuotta sitten Aallon suvussa oli paljon surua, kun Reetan isä, Eki, menehtyi. Eki oli Marja-Siskolle rakas isoveli, jonka perässä hän oli aikoinaan tullut Helsinkiin opiskelemaan teologiaa.

– Ekin kuolema oli kova paikka. Hän oli taistellut viisi vuotta syövän kanssa, ja välillä tilanne oli jo näyttänyt valoi­sammalta, Marja-Sisko vakavoituu.

Hautajaisissa hän siunasi Ekin lepoon pappiveljensä kanssa. Muita Marja-Siskon läsnäolo lohdutti: kukapa olisi osannut paremmin puhua menetyksestä ja hyväksynnästä.

Reetta muistelee ihmetelleensä aluksi, miksi transsukupuolinen ihminen valitsee papin ammatin. Eikö sukupuoli­vähemmistöön kuuluminen ole kirkon jäsenelle ja työntekijälle taakka?

– Toisaalta mikään ei muutu, jos ei kritisoida ja haasteta kirkkoa myös sisältä, Reetta pohtii.

Marja-Siskolle pappeudessa on kyse kutsumuksesta ja ihmisten auttamisesta. Hän tekee vieläkin papin toimituksia kahvipalkalla. Sunnuntaikirkossa seurakuntalaisena hänestä on raskasta mutta samalla avartavaa tarkkailla pappien työtä.

Kaiken tapahtuman jälkeen hänen vakaumuksensa on vain syventynyt.

– Kun olin kyllikseni kantanut seurakuntani häpeää, tuntenut pettymystä työpaikan menetyksestä ja taistellut Jumalaa vastaan, aloinkin olla kiitollinen. Olen onnellinen siitä, missä olen nyt.

Reetalle Marja-Siskon kuvaaminen opetti ja antoi paljon.

– En usko, että yksittäinen elokuva muuttaa maailmaa, mutta kun trans­sukupuolisuutta tuo eri tavoilla esiin, uskon, että se voi vähentää ennakko­luuloja, Reetta toivoo.

Dokumentin loppukohtauksessa Marja-Sisko katsoo kameraan kasvot meikattuina. Taustalla kuuluu hänen laulunsa: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Kasvoilla on tyyni ja tyytyväinen ilme: uskalsinpas sittenkin!

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 5/2013.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla