”Jotkut ovat ajatelleet, että opaskoiraa häiritsee, jos tarjoaa apua. Olen selittänyt heille, että eihän valjaissa olevaa koiraa saakaan häiritä, mutta on eri asia, että puhuu minulle eikä koiralle”, Riikka (pikkukuvassa) selittää. Kuvat: Shutterstock ja Riikka Hännisen kotialbumi
”Jotkut ovat ajatelleet, että opaskoiraa häiritsee, jos tarjoaa apua. Olen selittänyt heille, että eihän valjaissa olevaa koiraa saakaan häiritä, mutta on eri asia, että puhuu minulle eikä koiralle”, Riikka (pikkukuvassa) selittää. Kuvat: Shutterstock ja Riikka Hännisen kotialbumi

Riikka Hännisen mukaan näkövammaisen auttaminen on helppoa: kysy vain, tarvitseeko ihminen apua.

Helsinkiläinen laulunopettaja Riikka Hänninen, 36, julkaisi sunnuntaina Facebookissa raitiovaunussa kuvaamansa videon, jossa hän kertoo, millaista apua hän sokeana kaipaa julkisilla paikoilla liikkuessaan.

– Mä haluaisin tällä videolla puhua teille siitä, että auttakaa rohkeasti, kun näette, että joku tarvitsee apua.

Juuri ennen videon kuvaamista Riikalle oli sattunut tilanne, jossa hän oli mennyt raitiovaunuun sisälle ja kuullut, että siellä oli paljon ihmisiä. Riikan matkustamista olisi helpottanut, jos joku kanssamatkustajista olisi kertonut, mistä löytyy istumapaikka.

– Tosi paljon helpottaa, jos uskaltaudutte sanomaan, että hei, sinä koiran kanssa tai valkoisen kepin kanssa, että tässä on tilaa tässä ihan lähellä, tässä sun vasemmalla puolella tai kaks penkkiä eteenpäin, Riikka kertoo videolla.

Videota on katsottu Facebookissa yli 250 000 kertaa, sitä on jaettu ja se on herättänyt myös keskustelua. Riikka kertoo, että hän on saanut paljon hyvää palautetta.

– Toiset sanovat, että eivät ole tulleet ajatelleeksi ja toiset, että heitä on ujostuttanut puuttua.

Syntymäsokean Riikan mukana kulkee opaskoira Carlos.

– Jotkut sanovat, että ovat ajatelleet, että opaskoiraa häiritsee, jos tarjoaa apua. Olen selittänyt heille, että eihän valjaissa olevaa koiraa saakaan häiritä, mutta on eri asia, että puhuu minulle eikä koiralle, Riikka kertoo.

”Toiset sanovat, että eivät ole tulleet ajatelleeksi ja toiset, että heitä on ujostuttanut puuttua.”

Videollakin Riikka kertoo, että päivän hyvän työn voi tehdä myös, jos on tulossa hissistä ja huomaa näkövammaisen odottamassa. Silloin kannattaa huikata, että hissi on tyhjä ja sinne voi mennä.

– Olemme nyt opetelleet koirani kanssa kulkemaan liukuportaita, mutta silloin kun käytimme paljon metron hissejä, kävi usein niin, että ihmiset kyllä sanoivat, jos olin tiellä, mutta eivät sanoneet, kun voin mennä. Hissin ovet saattoivat mennä jo kiinni, kun väistin ja odotin.

Hissin lisäksi esimerkiksi liikennevaloissa voi huikata, että valo on vihreä – siitä ei ole mitään haittaa, vaikka Riikka tietäisi itsekin, että saa mennä. Jonotustilanteissa helpottaa, kun joku kertoo, milloin kassajono liikkuu tai edellinen käyttäjä on poistunut pankkiautomaatilta, koska Riikka ei sitä välttämättä itse huomaa.

Kysy, voitko auttaa

Riikka arvelee, että hänen videonsa on otettu niin hyvin vastaan siksi, että hän päätti nimenomaan rohkaista ihmisiä uskaltamaan sen sijaan, että olisi moittinut zombeina kaupungilla kulkemisesta. Puhelimessa hän kuitenkin sanoo, että koiransa puolesta hän toivoo, että liukuportaissa opaskoira otettaisiin paremmin huomioon.

– Kun ihmisllä on kiire ja he haluavat juosta liukuportaita alas, siinä on koiraparka vähän tulilinjalla. Silloin ajattelen, onko oikeasti niin kiire, että on pakko tyrkkiä pienempäänsä.

Riikka arvioi kohtaaansa viikoittain tilanteita, joissa ihmisten pienistä, avuliaista teoista olisi hyötyä. Huomattavasti harvinaisempaa on, että apua tarjotaan, vaikkei sille ole tarvetta.

Kun Riikka liikkui valkoisen kepin kanssa, ihmiset saattoivat joskus napata kiinni käsivarresta ja alkaa vetämään häntä johonkin suuntaan.

– Tiedän, että ajatus pohjalla on hyvä, mutta pinna meinaa kiristyä, jos lähdetään nostamaan ratikkaan auttamismielessä. Tällaisia ylilyöntejä tapahtuu ehkä joitakin kertoja vuodessa, Riikka arvioi.

”Jos näyttää siltä, että ihminen on reippaasti menossa jonnekin, hän tietää, minne on menossa.”

Yleisintä kuitenkin on, että kysytään, minne hän on menossa.

– Se tarkoittaa, että tarvitsenko apua. Jos näyttää siltä, että ihminen on reippaasti menossa jonnekin, hän tietää, minne on menossa, Riikka selittää.

Kun alkaa näyttää siltä, että ihminen vähän epävarmasti etsii suuntaa, voi tarjota apua. Ehdottomasti paras tapa auttaa näkövammaista on Riikan mukaan kysyä suoraan, tarvitseeko ihminen apua.

– Se on tosi yksinkertaista. Sanon joko kyllä kiitos ja kerron, miten voi auttaa tai ei kiitos. Molemmat voivat olla täysin tyytyväisiä, vaikka vastaisin kieltävästi. Muuta ei tarvitse.

Riikan kotisivu: laululahde.fi.

Toni Wirtanen kertoo tällä viikolla tv:ssä syyttävänsä vaimonsa masennuksesta musabisnestä. ”Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi.”

Apulanta-yhtyeen keulakuva Toni Wirtanen, 42, ja hänen muusikkovaimonsa Jannika B, 32, nähdään tämän viikon torstaina Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa.

Jaksossa Maria Veitola vierailee Tonin ja Jannikan kesämökillä Lahden kupeessa, Hollolassa. Pariskunta keskustelee Marian kanssa rakkaudestaan, perhe-elämästään ja kamppailuistaan mielenterveyden kanssa. Kumpikin pariskunnasta on puhunut avoimesti sairastaneensa masennusta.

Toni kertoo Marialle elämänsä vaikeimmaksi paikaksi sen, kun vuonna 2003 alkoi kärsiä paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta.

– Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha. Siinä oli elämässä vähän kaikenlaista ja sitten tuli paniikkihäiriöshow’t ja ahdistuskysymys siihen perään, Toni sanoo.

– Se veti todella synkkyyteen. Se oli pahinta.

Tonin mukaan mielenterveyden kanssa painiskelu on musiikkialalla yleistä.

”Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha.”

– Meidän alalla ei ole ketään, joka vetäisi ilman nappeja ja terapiaa, mikä on hyvin hämmentävää.

Myöhemmin Marian yökyläilyn aikana pariskunta kertoo myös Jannikan uupumuksesta ja masennuksesta, johon hän sairastui pari vuotta sitten. Jannikan mukaan hänen tilanteensa johtui monesta tekijästä. Yksi syistä oli se, että hän on painanut töitä 15-vuotiaasta saakka ilman kesälomia: kiireinen elämä ajoi siihen, ettei Jannika ehtinyt käsitellä vaikeuksiaan.

Toni toteaa, että hänen mielestään yksi syy Jannikan sairastumiseen löytyy musabisneksestä:

– Mä syytän tätä hiton musabisnestä. Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi. Jannika on tehnyt aina helvetisti töitä ja uskonut siihen, että mitä enemmän tekee, niin se myös palkitaan. Mutta musa-ala ei toimi niin.

Rakkaus otti aikansa

Jannika ja Toni tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2011, kun Jannika lähestyi Tonia saadakseen apua artistinuralleen. Jannikan mukaan heidän ensimmäinen tapaaminen ei ollut erityisen innostava.

– Täytyy sanoa, etten ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä. Toni sanoi, että älä jätä työtäsi, älä tule alalle, tämä on perseala, Jannika kertoo.

Rakkaus ei syttynyt Jannikan mukaan todellakaan ensisilmäyksellä. Pariskunta tapasi kuitenkin uudelleen ja uudelleen yhteisten tuttujen kautta, ja lopulta se oli menoa.

”En ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä kuin Toni.”

– En tiedä miten, mutta tässä sitä ollaan. Olen sanonut kaikille, ettei koskaan kannata ensimmäisen hetken perusteella tehdä päätelmää ihmisestä. Rakastan tuota miestä joka päivä enemmän, Jannika kertoo.

Haastattelimme Jannikaa viime kesänä, kun hän oli toipumisprosessinsa alussa. Lue juttu tästä:

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.