Sofi Oksanen ei osaa matkustaa bussilla ja nauttii pitkistä bileilloista. Uutuusromaaniaan hän ei olisi pystynyt kirjoittamaan, jos hänellä olisi lapsia. – Olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta minulla on vielä aikaa tulla äidiksi, jos mieleni muuttuu, kirjailija sanoo.

64 kaloria

En ikinä juo kahvia mustana, vaan lorautan kuppiini maitoa mahdollisimman reilusti niin, että juomasta tulee maitokahvin väristä.

Ulkomailla kahvimaidon löytäminen ei aina ole ihan helppoa, ja joskus olenkin ostanut vahingossa jugurttia. Nykyään tiedän, miten löydän etsimäni millä kielellä tahansa. 64 kaloria tuoteselosteessa kertoo, että kyse on täysmaidosta. Olen myös alkanut käännyttää ranskalaisia tuoremaidon puolelle, sillä siellä kaupan hyllyistä löytyy käytännössä vain kestomaitoa.

Aloitin kahvin juomisen joskus kuudennella tai yläasteella. En osaa sanoa, kuinka monta kuppia juon päivässä, mutta maitoa menee vähän päälle litra.

38 vuotta

Ikääni en mieti oikeastaan koskaan. Tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän menen laskuissa sekaisin. Uskon kuitenkin, että viisaus on vuosien myötä kasvanut. Olisi kauheaa olla nuori uudestaan!

Olen ammatissa, jossa voin olla nuoren polven kirjailija vielä pitkään. Monissa ammateissa 50-vuotiaan on vaikea saada töitä, jos joutuu työttömäksi. Kirjailijan ammatissa on muita haittoja, muttei ikäsidonnaisia. Koko ajan alalle tulee vanhempia ja vanhempia esikoiskirjailijoita. Tässä ammatissa ei ole eläkeikää.

Jossain Italiassa jopa hämmästellään nuoruuttani. Maa on niin ikärasistinen, että heidän mielestään alle kahdeksankymppistä kirjailijaa ei voi ottaa vakavasti.

Mutta kyllä minua hämmentävät otsikot, joissa huudetaan, että katso nelikymppisen bikinikuvat. Ikään kuin olisi jotenkin harvinaista ja uutinen, jos nelikymppinen on bikineissä rannalla.

0 sisarusta

Olin ainoa lapsi enkä kaivannut sisaruksia. En joutunut kokemaan sisaruskateutta tai sisarusten välistä kilpailuasetelmaa, vaan sain vanhempieni jakamattoman huomion.

Joskus olen kuullut, että minusta huomaa vieläkin, että olin ainoa lapsi. Mutta niin kai sitten joistakin toisista näkyy, että ovat perheensä esikoisia tai iltatähtiä.

Minulla on myös paljon kavereita, jotka ovat ainoita lapsia. Olen joskus miettinyt, olisiko se taidealalla yleisempää. Olisinko hakeutunut vähemmän yksinäiseen työhön ja kollektiivisemmalle alalle, jos olisin monilapsisesta perheestä? Tai kaipaisinko koko ajan sitä, että kotona on joku, jos en olisi tottunut yksinoloon?

2 äidinkieltä

Äitini on virolainen, ja kun olin lapsi, vietimme mahdollisuuksien mukaan kaikki kesät Virossa. Isoäiti asui siellä, samoin kuin koko sen puolen sukuni. Toinen, isän puoli, asui Suomessa, eivätkä suvut koskaan sekoittuneet, sillä siihen aikaan se olisi ollut mahdotonta.

Nykyään puhutaan paljon perheiden yhdistämisestä. Lapsuudessani ei paljon auttanut, vaikka lähisukulainen oli rajan toisella puolen. Tai helpotti se meidän matkamme järjestämistä täältä Viroon, muttei sieltä tänne. Lähisukulaisuuden rajakin oli tarkka: ainoastaan rintasukulainen saattoi tehdä vierailukutsun rintasukulaiselle.

Olin lapsena kaksikielinen – toki niin, että suomalaisten sukulaisten kanssa puhuin suomea, virolaisten viroa.

Tämä kaikki ei ollut meille mitenkään ihmeellistä. Suomi ja Viro olivat tosi erilaisia maita, koska Neuvostoliiton koko järjestelmä suhteessa tiedonvälitykseen, rahatalouteen ja omistussuhteisiin oli niin erilainen. Sitä arkipäivää ei kyennyt ulkopuolinen käsittämään.

Tänään virolaisuus näkyy eniten ruuanlaitossani. Virolaisen keittiön happamat maut ovat siirtynyt suoraan minulle. Olen iloinen, että Virossa valmistettua hapankermaa voi nykyään ostaa Helsingistäkin.

9,5 keskiarvo

Olin hyvä koulussa, mutta huono liikunnassa sekä käytöksessä ja huolellisuudessa, vaikka kaikilla tytöillähän oli yleensä niissä aina ysi tai kymppi. Syy on minulle edelleen hämärän peitossa, koska en varsinaisesti häirinnyt opetusta. Minulla oli kyllä hirveän huono käsiala, mikä saattoi vaikuttaa huolellisuuden numeroon.

Mutta jos koulun toiminnassa ei ole järkeä, olen todennäköisesti kyseenalaistanut sen. Se ei varmasti ollut opettajien mieleen. Se saattoi liittyä käytösnumeroonkin.

Muistan esimerkiksi elävästi tämän: osasin lukea ensimmäisellä luokalla enkä voinut käsittää, miksi opettaja vahti, että otamme aapiset kotiin. Eihän siinä ollut mitään järkeä, että olisin lukenut sitä aapisen ”aa, aa, aa”:ta, koska siinä ei ollut minulle mitään opittavaa. Jouduin puhutteluun ja kotiinkin soitettiin asiasta. Minun oli vaikea käsittää perustelua, jonka mukaan pitää, koska muidenkin pitää.

Kielet ja lukuaineet olivat minulle helppoja. Pitkästyin koulussa ja halusin siksi luokattomaan lukioon, joka tuli juuri silloin Suomeen.

Suomalaisessa koulussa saadaan varmasti hyvä yleissivistys, ja suomalaiset osaavat sijoittaa maita kartalle, mutta jos jotenkin on vähänkin sukkelampi, niin se kyllä helposti lytistetään. En usko, että uutta Nokiaa tuleekaan, jos koulu ei muutu vähemmän tasapäistäväksi ja tajua tukea yksilöiden erityislahjoja.

500 000 myytyä teosta

Jo kuusivuotiaana tiesin, että haluan isona kirjailijaksi. Olikin iso juttu, kun voitin ensimmäisen palkinnon Gummeruksen ja Xeroxin novellikilpailussa vuonna 1998. Sain soiton voitosta lankapuhelimeeni, ja voittajanovellini Nainen joka laskeutui maahan julkaistiin antologiassa.

Sen jälkeen olen kirjoittanut viisi romaania, joita on käännetty 50 kielialueelle.

Menestys merkitsee minulle ajanpuutetta, mutta toisaalta se on lisännyt myös suhteellisuudentajua. Osaan suhteuttaa kirja-alan asioita muuhun maailmaan, koska olen päässyt matkustelemaan paljon.

Suomessa nykypolvi on ehkä vähän liiankin kiinnostunut käännöksistä, vaikkei täällä käsitetä, mitä käännöskirjailijuus vaatii. Kaikki vaatii jatkuvaa työtä: haastavinta ei ole se, että yksi kirja saadaan myytyä ulkomaille, haastavinta on pitää kansainvälinen yleisö. Iso breikkaus on vasta alku, ei mikään pysyvä tila. Eikä sitä tapahdu vain yhdellä teoksella.

Nykyään kirjani ei ilmesty kerran Suomessa, vaan lukijakuntana on koko maailma. Kirja tulee jatkuvalla syötöllä ulos jossakin. Ja koska kritiikkejä ilmestyy koko ajan, ei niistä oikeastaan jaksa enää kiinnostua.

En ole koskaan ollut päivätöissä enkä itse asiassa kesätöissäkään. Muttei elämäni muuten ole menestyksen myötä juuri muuttunut. Siitä on seurannut se, ettei kaupassa käydessä tarvitse pitää kiinni 20 euron ruokaostosbudjetista.


Sofi Oksasen hiustyyli sai alkunsa, kun hän kyllästyi jatkuvaan värjäämiseen. ”Kuitujen väri on ikuinen. En tiedä, kuinka monta lettiä minulla on, sitä pitäisi kysyä kampaajaltani.”


10 liuskaa päivässä

Jollei ole aivan pakko, en lähde kotoani ulos ennen puoltapäivää, sillä olen ilta- ja yöihminen.

Kun kirjoitan, minulle mieluisin vaihtoehto olisi, että vuorokaudessa olisi 20 tuntia aikaa naputtaa konetta. Teen töitä kotona, työhuoneella tai joskus ulkomailla ja haluan, että ympärilläni on silloin hiljaista. Kymmenen liuskaa raakatekstiä päivässä on hyvä setti. Mutta suurin osa kirjoittamisesta on editointia. Siinä ei voi laskea liuskamäärää, sillä tekstin käsittely on paljon hitaampaa.

Kun teen töitä, juon kahvia ja poltan tupakkaa. Internet-yhteys on myös tosi tärkeä, sillä aika usein joudun etsimään tietoa asioista, jotka liittyvät kirjani teemaan.

0 lasta

Olen vapaaehtoisesti lapseton enkä tunne itseäni mitenkään poikkeavaksi. Tunnen hirveän vähän ihmisiä, joilla on lapsia.

En ole ikinä tehnyt tietoista päätöstä kumpaankaan suuntaan, mutta minusta tuntuu, että jos hankkii lapsen, siihen tarvittaisiin hyvin voimakas tunne siitä, että haluaa lapsen juuri nyt. Minulle ei ole tullut sellaista.

Toisaalta ajattelen, että minulla on vielä aikaa tulla äidiksi, jos mieleni muuttuu.

Luulen myös, etten olisi voinut kirjoittaa uutuusromaanini Norman kaltaista kirjaa, jos olisin äiti, sillä siinä on niin paljon lapsiin liittyviä ällöttäviä asioita pahasta maailmasta.

Lähdin Normassa kirjoittamaan hiuksista, ja lapsettomuusteema tuli siihen mukaan jotenkin vahingossa. Huomaan, että romaanissani on paljon teemoja, joita en ollut ennen pitänyt kirjallisina aiheina. Olen aiemmin kirjoittanut kansallisista traumoista, henkisten haavojen ja puhumattomuuden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Nyt otin aiheeksi biologisen periytyvyyden hiusten kautta.

Lapsettomuuteen ja lapsenhankintaan liittyy paljon kiinnostavia teemoja. Miksi joillekin on niin tärkeää, että lapsi on biologisesti oma ja mitä ihmiset ovat valmiita tekemään sen eteen? Ja toisaalta: miten tavallisesta ihmisestä voi yhtäkkiä tulla niin rikollinen pelkästään sen takia, että hän haluaa lapsen ja sijaissynnytys on hänelle ainoa mahdollisuus?

40 prosenttia alkoholia

Juon mieluiten ja oikeastaan vain tiukkaa viinaa tai drinkkejä, koska minulle ei tule niistä krapulaa. Tykkään cosmopolitanista, mojitosta, irish coffeesta ja viskeistä. Kun on aikaa ja mahdollisuus, tykkään viettää iltaa pitkän kaavan kautta aamuun asti.

Olutta ja siideriä en ole juonut ikinä, sillä ne ovat mielestäni pahan makuisia. Viineistä kyllä pitäisin, mutta saan niistä migreenin.

20 minuuttia lentokentälle

En aikaisemmin tiennyt, että kirjailijan työ voi olla matkatyötä, koska olin lukenut lähinnä kuolleiden kirjailijoiden elämäkertoja. Hehän eivät reissanneet samalla tavalla kuin kirjailijat nykyään. Käännöskirjailijan työ on muuttunut, koska matkustaminen on nykyään paljon halvempaa ja nopeampaa.

Tänä vuonna olen ollut melkein neljä kuukautta matkoilla markkinoimassa ulkomailla ilmestyviä kirjojani. Ajan aina kotoani Kalliosta taksilla lentokentälle, matka kestää 20 minuuttia. Luin juuri lentokoneessa vanhaa Hesarin juttua siitä, miten yritysten pitäisi karsia kuluja juuri esimerkiksi kieltämällä taksimatkat lentokentille. Se kuulosti pahalta, sillä matkustaminen on helvetin rasittavaa muutenkin, jos sitä tekee paljon.

Käytän minä muitakin välineitä kuin taksia. Jos ei ole hoppua, ajan mielelläni sporalla tai metrolla. Bussilla en, koska se on mielestäni liian hankalaa. Jos minun on pakko mennä bussilla, haluan, että mukanani on joku toinen, koska suoraan sanottuna en ole ihan varma osaanko käyttää bussia, vaikka olen sentään kasvanut bussikaupungissa. Siinä on vain liikaa kaikkea, kun pitää tietää aikataulut ja painella niitä nappeja, ja tietää, missä bussi pysähtyy ja mistä se ottaa kyytiin ja vielä heiluttaa kättä. Se menee minulle liian monimutkaiseksi.

57 lumisadepalloa

Minulla on lumisadepalloja kotona kaikkien kaappien ja hyllyjen päällä. Uudet lentoturvallisyysmääräykset ovat hieman vaikeuttaneet keräilyharrastustani. Lumisadepalloja ei voi viedä matkustamoon, jos niitä ei saa tungettua pieneen muovipussiin, koska niissä on sisällä nestettä. Kovin hienoa ja kallista palloa ei tee mieli laittaa ruumankaan, jossa se voi mennä rikki.

Mitä oudompi ja vähemmän matkamuistoaihe pallossa on, sen parempi. Suosikkini on Normandian maihinnousua kuvaava maisema. Lumisateessa seisovine sotilaineen se oli niin outo, että minun oli pakko saada se.

7,5 sentin korko

En pitäisi jalkojani isoina, ellei minun olisi vaikea löytää kivoja kenkiä koossa 40. Suomessa suositaan käytännöllistä linjaa ja kokoisiani varsisaappaita on harvassa. Oletus on, että jos jalkaterä on iso, ihminen on myös muuten pitkä ja kookas ja hänen pohkeensa ovat kuin tukit. Sellaisten saappaiden varsi pyörii pohkeeni ympärillä.

Minulla on kenkiä niin paljon, että osa on varastossa vanhempieni luona. Säilytän niitä aina kenkälaatikoissa.

Yhden kerran olen ostanut Dolce & Gabbanan kengät, ja se oli viimeinen kerta. Ne olivat kammottavan epämukavat, käytin niitä kerran ja jalkani vuosivat verta. Korko ja hyvä lesti ei kuitenkaan ole mahdoton yhdistelmä. Esimerkiksi kanadalaisen Fluevogin lesti on sopiva pohjoismaiselle jalalle.

Olen huomannut, että 7,5 sentin korko on hyvä kävelykorko. Mutta korkkareiden lisäksi käytän myös maihareita ja tennareita.

2 meikkituotetta

Minulla on elinikäinen kosmetiikkasuhde huulipunaan ja eyelineriin. Niitä ilman en tule toimeen. Lisään huulipunaa kotona, vaikken olisi lähdössä mihinkään. Ja uskoisin, että pystyisin melkein rajaamaan silmäni ilman peiliä.

Olen tottunut näkemään paljon punaista huulipunaa. Sitä käytettiin Neuvostoliitossa, kun ei ollut muita vaihtoehtoja. Joskus minulla saattaa olla huulissani myös huulikiiltoa.

10 maustetta

Pärjään keittiössä kardemummalla, jeeralla, inkiväärillä, kanelitangolla, garam masalalla, valkosipulilla, inkiväärillä, savupaprikalla, timjamilla ja chilillä.

Laitan mielelläni ruokaa silloin, kun on aikaa, mutten halua ottaa siitä stressiä.

Viime aikoina olen kokannut erilaisia pikamarinoituja kasviksia. Ne ovat näppäriä, koska niitä voi tehdä isomman satsin kerralla ja ne säilyvät jääkaapissa muutaman päivän. Virossa marinoidaan kaikki, ja sieltä hapan, kirpakka makumaailma on jäänyt minullekin läheiseksi.

4 kuukautta

En tiedä, kuinka monta lettiä minulla on. Sitä pitäisi kysyä kampaajaltani, jonka luona käyn neljän kuukauden välein.

Kampaajalla rastani uusitaan, koska neljässä kuukaudessa välistä ehtii kasvaa uutta tukkaa, joka pitää kiepauttaa mukaan vanhoihin rastoihin. Voisihan niitä kieputtaa ympäri itsekin, mutta on helpompaa, jos kampaaja tekee sen.

Hiustyylini sai alkunsa vuosia sitten. Kyllästyin koko ajan värjäämään punaista tukkaani, joka oli haastava saada näyttämään pitkään hyvältä. Tykkään, että hiuksissa on väriä, ja silloin tajusin, että kuituja ei tarvitse värjätä. Hiuksissani on nyt vähän kaikenlaisia kuituja, mutta rasta on sen pohja.

Jos haluaa rastoja, kannattaa mennä kampaajalle, joka on tottunut tekemään niitä suomalaisille hiuksille, sillä hiuslaadut ovat tosi erilaisia eri puolilla maailmaa. Olen käynyt samalla kampaajalla varmaan kymmenen vuotta.

Sofi Oksanen

  • Kirjailija on syntynyt 7.1.1977 Jyväskylässä. Asuu Helsingissä aviomiehensä kanssa.
  • Opiskellut kirjallisuutta ja kirjoittamista yliopistossa sekä dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa.
  • Julkaissut viisi romaania ja kaksi näytelmää. Puhdistus voitti monia palkintoja, muun muassa Finlandian vuonna 2008.
  • Kirjoja käännetty 50 kielialueelle ja myyty pelkästään Suomessa puoli miljoonaa.
  • Tuorein romaani Norma on juuri ilmestynyt.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.