Kuva Panu Pälviä
Kuva Panu Pälviä

Kirjailija Sirpa Kähkönen, 48, rakensi itselleen uran ukkinsa ja mummonsa kovasta kohtalosta. Oman elämän vaikeudet ovat olleet hyvää käyttövoimaa kirjailijan työssä.

Vuh, vuh! Helsingin Viikissä keltaisen rivitalokodin oven takaa kuuluu hurjistunutta haukuntaa. Kirjailija Sirpa Kähkönen, 48,  kurkistaa ovenraosta ja ojentaa pari koirankeksiä. Ne ovat nopein tapa päästä välilöihin kirjailijan sekarotuisen Nelli-koiran kanssa.

Sirpa asuu miehensä ja tyttärensä kanssa Viikin ekokylässä. Vaikka talot ovat 90-luvulla rakennettuja, hengeltään pihapiiri muistuttaa vanhaa puutalokorttelia. Pihaa reunustavat mustaherukkapensaat ja talon takaa aukeavat kasvimaat.

Puutalokorttelissa Sirpa asui lapsenakin 60-luvun Kuopiossa. Naapurissa oli Hanna Partasen kukkoleipomo, josta iltaisin leijui vastapaistetun kalakukon taivaallinen tuoksu.

Sirpa tunnetaan parhaiten sota-ajan Kuopiota kuvaavasta romaanisarjasta, jonka aloitti vuonna 1998 ilmestynyt Mustat morsiamet. Sarjan kuudes osa, Hietakehto, ilmestyi syyskuussa.

Romaaneilla on todellinen pohja, Sirpan isovanhempien kohtalo. Isoisä osallistui kommunistiseen toimintaan ja joutui vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Vapauduttuaan mies tempaistiin sotaan. Sirpan isoäiti sai pärjätä yksin pienten lastensa kanssa sodan jaloissa.

Kirjasarjan avausosa alkaa 1920-luvun lopulta, mutta uusimmassa eletään jo elokuuta 1943. Lisää osia on vielä luvassa.

– Olen hirveän kiintynyt hahmoihini. Haluaisin rakentaa sarjasta Suomen kuvan pienoiskoossa, Sirpa suunnittelee.

Sarjan neljännestä kirjasta Lakanasiivistä Sirpa oli Finlandia-ehdokkaana. Vaikka Kuopio-sarja on rakastettu, on kirjailijan persoona jäänyt tuntemattomaksi.

Ukin tyttö

"Olen vähän menneen maailman ihminen, koska olen isovanhempieni kasvattama. Rockfestivaaleillakin kävin ensimmäisen kerran kolmekymppisenä. Toisaalta kehityin hitaasti, ja minulta kysyttiinpaperit pitkään täysi-ikäistymisen jälkeen. Ehkä 'iätön' kuvaa minua parhaiten.

Olin nuorena kesätarjoilijana Kappelissa, kun joku stadin friidu kysyi minulta 'montaks lehmää teil oli Kuopiossa'. Kysymys oli niin hassu, etten osannut edes loukkaantua. Vastasin, että niin monta kuin parvekkeelle mahtuu. Olen aina ollut kaupunkilainen eikä Helsinkiin sopeutuminen ollut vaikeaa.

Olin aktiivinen lapsi, silloin sanottiin että poikatyttö. Vaikka kyllä sitä rusettipääjuttua minuunkin yritettiin. Viisikoissa ärsytti, etten tiennyt keneen samastua. Pauli oli kuin pojat ja Anne taas poikien määräiltävissä. Vasta Pikkunaisia-romaanin Jo opetti, että voi olla reipas ja kiivasluontoinen ja silti ylpeästi naisihminen.

Olin muutaman kuukauden, kun äitini palasi töihin ja vei minut vanhemmilleen hoitoon. Ukkini oli iso ja karismaattinen mies, mutta lapsikin aisti hänen olevan rikkinäinen ihminen. Äidilleni ukki oli jäänyt etäiseksi, koska hän oli ollut poissa ison osan äitini varhaislapsuudesta.

Lapsuuteni Kuopio oli voimakkaasti kahtia jakautunut. Vasemmistoperheenä asioimme E-kaupassa, kävin pioneereissa ja kun olisin halunnut pelata jalkapalloa Kupsin tytöissä, kotona sanottiin, että pakkoko siihen porvarijoukkueeseen on itsensä tukkia.

Kun olin nelivuotias, ukki opetti minut lukemaan. Isovanhempani olivat köyhiä työläisiä, mutta kirjat olivat heille tärkeitä. Ukki näki itsensä sivistämisen köyhän ainoana tienä korkeuksiin eikä osannut kuvitella maisterisihmistä hienompaa. Mummo taas ajatteli, että lukeminen ja koulutus olivat naisen keinoja riippumattomuuteen. Hän sanoi usein, ettei ukkojen kanssa pidä ruveta millekään ennen kuin on ammatti ja toimeentulo.

Ukki kuoli, kun olin seitsemän. Se muutti lapsen maailmani pysyvästi. Tajusin, että rakkaat voivat noin vain lakata olemasta ja olla tulematta takaisin."

Hiljainen sivustakatsoja

"Olin aika hiljainen nuori, sivustakatsoja. Järkevä, tunnollinen ja kunnollinen. Toki minäkin kritisoin vanhempiani, mutta koulun halusin hoitaa hyvin. Lukioiässä olin kesätöissä makkaratehtaalla ja käsitin syvällisesti, että on olemassa väsyttäviä ja raskaita töitä. Vain koulunkäynti voi viedä vähemmän uuvuttaviin töihin.

Olin 12-vuotias, kun vanhempani erosivat. Suhtauduin siihenkin järkevästi ja ajattelin, että varmaan niin on parasta. Aluksi ero hävetti, mutta tunne meni nopeasti ohi. En ollut mikään luokan suosituin tyttö, eivätkä asiani ketään niin kiinnostaneet. Oli minulla ystäviä, mutta vasta opiskeluaikana aloin löytää vahvasti samanhenkisiä ihmisiä.

17-vuotiaana aloin kirjoittaa tosissani ja haaveilin ryhtyväni runoilijaksi. Ihailin menneen maailman runoilijoita kuten Edith Södergrania. Minulla oli romanttinen mielikuva runoilijoista samettiin ja pitseihin pukeutuvina ihmisinä, jotka yskivät tuberkuloosissa jäätyneissä huviloissaan ja kirjasivat hurmiossa ylös näkyjään.

Pääsin opiskelemaan sekä Helsingin yliopistoon suomea että Tampereelle kirjallisuutta. Perheeni olisi tietysti toivonut, että suvun ensimmäisenä mahdollisena maisterina olisin lukenut jotain helpommin käsitettävää, alkanut lääkäriksi tai juristiksi.

Julkaistuani ensimmäisen nuortenkirjani kustantajan juhlissa valokuvaaja laittoi minut seisomaan Jörn Donnerin viereen. Kun mummoni näki lehden, hän oli kauhuissaan, miten sille tytölle oikein käy."

Irti menneestä

"Kirjallisuuden opiskelu tieteenä oli pettymys. Tajusin, että liika analyyttisyys voisi pysäyttää kirjoittamisen, sillä proosan kirjoittaminen perustuu intuitioon. Vaihdoin Helsingin yliopistoon ja aloin lukea historiaa. Kuopio-sarjassa olen voinut yhdistää historiantutkijan ja kirjailijan ammatin.

Kun aloin selvitellä isovanhempieni tarinaa, mummokin oli jo kuollut. Hän ei ollut poliittinen ihminen vaan nuori ja tietämätön ja rakastunut palavakatseiseen mieheen, joka olikin punikki.

Vaikka ukin menneisyyttä ei salailtu perheessämme, oli paljon sellaista, mikä olisi pitänyt ymmärtää ilman sanoja. Punavankien rangaistukset kohdistuivat aina myös viattomiin ja jatkuvat yhä jopa viidennessä polvessa. Niin myös meillä.

Mustat morsiamet alkoi hahmottua mielessäni samoihin aikoihin, kun aloin haaveilla omasta lapsesta. Halusin ymmärtää menneisyyttä, etten itse siirtäisi menneiden sukupolvien traumoja lapselleni.

Seuraan tarkasti, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Yhteiskunnallinen tasa-arvo, naisten emansipaatio ja ihmisoikeuskysymykset ovat tärkeitä. En kuitenkaan halua sitoutua mihinkään puolueeseen tai ideologiaan. Taiteilijana olen siitä onnellisessa asemassa, että olen yhteiskuntaluokkien ulkopuolella. Suurinta onnea on olla vapaa ja tarkkailla ihmistä paljaana.

70-luvun ankeimpia asioita oli liiallisuuksiin menevä tiedostavuus. Pelkäsin, että saasteet tai ydinonnettomuus tuhoavat maapallon ennen kuin ehdin aikuiseksi. Ihminen on kuitenkin aika etevä otus keksimään ratkaisuja, ja toiveikkuuden vaaliminen on tärkeää. Lukijaakaan ei saa jättää epätoivoiseksi. Vaikka käsittelen vaikeita asioita, haluan muistuttaa myös elämän hyvistä puolista. Matti Nykäsen lausahduksessa 'elämä on ihmisen parasta aikaa' piilee tärkeä sanoma."

Tärkein rooli

"Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Meillä kesti pitkään saada lapsi. Kun Aino sitten syntyi, päätin olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Hoidin Ainoa kotona kolmivuotiaaksi.

Lapsen saanti muuttaa ihmistä pysyvästi, huolettoman itsekkyyden aika on lopullisesti ohi. Pikkuvauva rinnoillani tajusin, että minun täytyy pitää huolta myös itsestäni. Lapsi kasvattaakin enemmän aikuista kuin aikuinen lasta. Milloinkaan en ole joutunut niin paljon tekemisiin huonojen puolieni kanssa kuin äitinä, kun uhmaikäinen on oikein koetellut hermoja.

Ammattini ansiosta olen voinut seurata lapsen kehittymistä tiiviisti ja olla kotona tekemässä välipalaa, kun hän tulee koulusta. Nyt kun Aino on jo teini, hän tulee kotiin kavereiden kanssa ja he juttelevat minulle keittiössä omia asioitaan. Olen ollut huolehtivainen äiti ja halunnut suojella tyttäreni lapsuutta. Että hänellä olisi oikeus olla lapsi niin kauan kuin haluaa.

Olisimme halunneet enemmänkin lapsia, mutta heitä ei vain tullut. Se oli surullinen asia, mutta ei sitä kannata haikailla. Pitää olla onnellinen siitä, mitä on saanut. Haikailu syö energiaa ja katkeroittaa. Mutta tiedän hyvin, miltä toteutumattomat toiveet tuntuvat. Tunne on ollut hyvää käyttövoimaa työssäni.

Tapasin mieheni jo koululaisena. Vanhemmuus on ollut liima, joka on pitänyt meidät yhdessä. On meilläkin ollut erimielisyyksiä, mutta vanhemmuuden jakaminen on ollut niin tärkeä yhteinen projekti, että olemme aina päättäneet jatkaa yhdessä.

Aiemmin minusta tuntui mahdottomalta, että lapsi voisi joskus muuttaa pois luotani. Nyt kun hän vaatii omaa tilaa, olen alkanut ymmärtää, että jonain päivänä se tarkoittaa omaa kotia. Eroprosessi on selvästi alkanut minussakin."

Ikuinen pikkutyttö

"Täytän kahden vuoden päästä viisikymmentä. Ikä on tuonut varmuutta olemiseeni, eikä minun ole vaikea hahmottaa vanhuutta osaksi elämänkaartani.

Vuosia sitten näin Tove Janssonin Savoyn edessä odottamassa taksia. Kun auto saapui, Tove ilostui niin, että hyppi ohuilla tikkujaloillaan ylös ja alas kuin pikkutyttö, vaikka oli jo vanha nainen. Samanlaisen lapsenomaisuuden haluaisin itsekin säilyttää ikuisesti.

Fyysinen muutoskaan ei pelota. Olen aina ollut hoikka ja nuorempana kävin kovasti aerobicissa ja kuntosalilla. Nykyään käyn lenkillä koiran kanssa tai pyöräilen. Hiljattain mursin nilkkani lenkillä ja huomasin, että tässä iässä olisi hyvä olla jo vähän rehevämpi.

Minulla oli nuorena ystävätär, jonka äiti oli virkanainen. Kun hänellä oli ollut paljon edustustilaisuuksia, joissa oli syöty ja juotu, hän piti mehu- ja keittopäivän. Hän jäi minulle ihanteeksi. Elämässä voi pitää hauskaa, kunhan katsoo kokonaiskuvaa.

Minulla on kömpelöt kädet, jotka eivät ole suostuvaisia yhteistyöhön. Mies ja tytär nauravat, että teen asioita usein lattian kautta, oli kyse sitten aamiaisen tarjoilusta tai leipomisesta. Käsillä tekeminen kuitenkin kiehtoo. Puu tai kivi voisivat olla materiaaleja, jotka sietäisivät minunkin töppösormieni kosketusta.

Käsillä tehden voi päästä sanattomalle alueelle, mikä on taiteilijalle tärkeää. Kirjoittajakin tekee tiedostamattomia ratkaisuja, mutta ne purkautuvat sanoiksi. Lähimmäksi tuota sanatonta aluetta olen päässyt leipomalla tai klassista musiikkia kuuntelemalla, mutta jonain päivänä aion vielä opetella nikkaroimaan, vaikka ihan vain vinoja linnunpönttöjä."

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla