Kolmekymppinen Simo Silmu katseli vuoden 2007 Me Naisten jutussa elämäänsä taaksepäin.

Vaatimattoman lautamökin nurmella on viininpunainen
muovituoli. Siinä istuu Simo Silmu. Sinisävyiset aurinkolasit silmillään hän polttaa tupakkaa ja potkii käpyjä paljailla varpailla.
Iskelmälaulajalla on vapaapäivä. Edellinen keikka oli sunnuntai-iltana ja seuraava vasta perjantaina. Silmu viettää vapaat mökillä ja aikoo olla tekemättä mitään.

Juuri kolmekymmentä täyttänyt mies on keikkaillut yli puolet elämästään. Yölintu perustettiin, kun Silmu oli viidentoista. Nykyään orkesteri tekee enintään
viisitoista keikkaa kuukaudessa.

– Alkuaikoina, kun homma rupesi pyörimään, tuntui hienolta katsella täyttä keikkakalenteria. Hulluina vuosina
kirosin välillä, kun täytyi lähteä töihin. Nyt on taas oikein polte päästä keikoille. Kerron tunteeni soittamalla ja
laulamalla.

Silmu toteaa useaan otteeseen, ettei hän nauti esillä olosta sinänsä. Se on helppo havaita: mies hiplaa kaulassa roikkuvaa leijonavaakunaa ja naksuttelee
sormiaan hivenen hermostuneena. Kello lähenee viittä, mutta hänellä ei ole vielä nälkä. Edellisiltana tuli syötyä
iso lautasellinen itsevalmistettua jauhelihakastiketta
ja perunoita.

Juuri siksi Yölintu-yhtyeen laulaja ja haitaristi on niin suosittu. Hän on yksi meistä, ja me haluamme kuunnella häntä.

Äänimuistoja lapsuudesta

”Minut mielletään usein jämijärveläiseksi maalaispojaksi, vaikka olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni Porissa.
Jämijärvi-erehdys tulee varmaan siitä, että Yölinnun soolokitaristi, serkkuni Markus Kuusijoensuu ja entinen
rumpali Saku Mansikkamäki ovat Jämijärveltä kotoisin.

Asuin nelivuotiaaksi asti Porin Pihlavassa. Se on pieni kyläpahanen, semmoinen baaripitäjä. Siellä on muutama
kauppa ja ainakin viisi baaria. Vanhempani olivat töissä Ahlströmin tehtaalla, äiti liukuhihnalla ja äijä sähkömiehenä.

Asuimme tehdastyöläisille tarkoitetussa vanhassa rivitalossa. Varhainen, kaunis muisto lapsuudesta
on kesämökiltämme Ahlaisista. Herään aamulla ja kuulen, kun äitini kävelee sänkyni ohi. Kohta keittiöstä kuuluu astioitten kolinaa, kun äiti laittaa aamupalaa.

Muistan vieläkin sen äänimaailman, miten kattilat kolisivat hiljaa hirsimökissä. Siitä tulee turvallinen olo.
Minulla on paljon äänimuistoja.

Pihlavasta muutimme Porin Metsämaalle, äijän rakentamaan omakotitaloon. Lapsuuteni oli henkisesti erittäin rikas. Oli mahdollisuus touhuta, rakentaa ja purkaa. Hääräsimme takapihan mettässä moponraatojen kanssa. Kokemäenjoki oli viidensadan metrin päässä kotipihasta, ja pikkupoikina ajoimme jäällä vanhoilla autoilla. Vanhemman veljeni Jukan vanha Ford Taunus oli hyvä tähän tarkoitukseen. Vähän luikas se kyllä oli, koska siinä ei ollut nastarenkaita.

Olemme virittäneet jäärata-autokulttuurin uudelleen henkiin vanhalla kaveriporukalla. Teemme mökkireissun
Kyrösjärvelle kaksi kertaa vuodessa. Kesällä korjailemme autoja ja talvella pörräämme niillä.

Pikkuveljen kanssa naimisissa

Ystävät ovat minulle todella tärkeitä. Tunnistan ystävän siitä, että hänen kanssaan voi puhua muusta kuin musiikista. Työni on neljäkymmentä prosenttia
elämästäni, joten en jaksa puhua siitä enää vapaalla.

Minulla on ystäviä lapsuudesta, armeijasta ja keikoilta. Olen kauhean huono tekemään aloitetta, mutta kun en
turhia diivaile, ihmiset tulevat keikkapaikoilla juttelemaan. Kyllä sen huomaa, kun kohtaa samansuuntaisen ihmisen. Yksi tällainen keikkatuttavuus on huittislainen pariskunta, johon tutustuin Levillä syksyllä 2002. Viime talvena olin kaksi päivää heidän vieraanaan; istuimme puisessa kylpypaljussa  kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Innostuin paljusta niin, että ostin samanlaisen
takapihalleni. Veljiini minulla on aina ollut läheiset
välit, ja vanhemmiten ne ovat vain lähentyneet.
Pikkuveljeni Matti on minua vuoden nuorempi, ja hän soittaa komppikitaraa Yölinnussa. Olemme Matin kanssa olleet 15 vuotta käytännössä naimisissa, olemme niin samassa veneessä. Yölintu on perheeni. Olen
oppinut ajattelemaan toisen etua enemmän ja enemmän.

Isoveljeni Jukka on minua kolme vuotta vanhempi. Kerran Jukka esittäytyi kavereilleni, että hän on levyseppä, ”mutta niillä levyillä ei ole mitään tekemistä
musiikin kanssa”. Jukalla oli jo lapsena eri leikit kuin minulla ja Matilla. Matin kanssa tuli lapsena painittua
aika paljon, lähinnä leluista. Nykyään en enää uskalla, koska Matti on minua päätä pidempi.

Meillä oli tiukka kasvatus, ja siitä olen tyytyväinen. Jos veljesten välinen tappelu meni liian kovaksi, piti itse hakea metsästä vitsa. Ei sillä kovaa lyöty, mutta jo koivunoksan hakeminen tuntui kovalta rangaistukselta. Eipä ole tullut rikottua kauppojen ikkunoita eikä varastettua autoja. Tiukka kuri on opettanut arvostamaan vanhempia ihmisiä. En osaa kiittää muita kuin vanhempiani siitä, missä olen nyt.

Kotitalo jäi hyvästelemättä

Elämäni kovin kolaus on ollut vanhempieni ero, kun olin 19. Kotitalomme myytiin, ja kaupan päälle menin armeijaan. Siinä tuli itsenäistyttyä nopeasti. Maallinen omaisuuteni oli koko armeija-aikani Hiacen takaosassa. Ajelin lomille kirjahylly, sänky, stereot ja vaatteet matkassani.

En ehtinyt hyvästellä kotitaloa kunnolla, ja se on jäänyt hampaankoloon. Jos olisin tiennyt, mikä tilanteeni on
nyt, olisin ehdottomasti ostanut talon itselleni. Sinne on jäänyt niin paljon hyviä muistoja. Minulla on pitkään ollut
haaveena, että pääsisin käymään siellä. Talosta löytyy varmasti vielä merkkejä meidän ajastamme.

Vanhempieni erotessa ihmettelin, miksei kaksi ihmistä saa asioitaan kuntoon. Ikä on tuonut ymmärrystä, ja minun ja vanhempieni välit ovat vain parantuneet.

Siitä pitää olla onnellinen, ettei tarvinnut jättää hyvästejä kenellekään. Näen itsessäni vanhempani: minulla on äidin nenä ja käytän vaatteet yhtä loppuun kuin isäni.

Asun tällä hetkellä Noormarkussa rivitalossa, mutta tontti on ollut ostettuna pari vuotta. Sitten joskus kun lapsia
pukkaa, rakennutan tontille omakotitalon, mahdollisimman samanlaisen kuin lapsuudenkotini. Haluan isäksi, mutta vielä se ei ole ajankohtaista.

Porin kyljessä sijaitseva Noormarkku on hyvä paikka. Ystävät ovat lähellä ja ihmiset muutenkin kaltaisiani, positiivisella tavalla juroja. Noormarkku on siitäkin hyvä, että kukaan ei pälyile. Toisin on supermarketeissa, joissa käyminen ahdistaa. Pakko ostaa ensimmäinen vaate, joka käteen tarttuu, koska ihmisten tuijottaminen käy hermoille. Minua ei ole kasvatettu keskipisteeksi, enkä
ole siitä lainkaan pahoillani.

Maailman paras paikka on kotona sohvalla, kun telkkarista tulee Salkkarit. Silloin muun talouden pitää hiljentyä, enkä vastaa puhelimeen. Tämä kulkee varmaan geeneissä; äijä on Kauniiden ja rohkeiden kanssa samanlainen.

Äidin nahkahousuissa Dingoa

Olin nelivuotias, kun kuulin jonkun soittavan telkkarissa haitaria. Päätin, että tuollaisen haluan ja haluan oppia
soittamaan sillä. Vanhemmat epäilivät, ettei haitari jaksa kiinnostaa, ja ostivat sähköurut. Jatkoin toivomista – ja vanhemmat ostivat isommat sähköurut.

Kuusivuotiaana osasin jo odottaa, mitä vihdoinkin saisin joululahjaksi. Olen soittanut haitaria siitä asti, mutta
laulamaan rupesin kaveriporukan humppabändissä vasta 14-vuotiaana, vähän ennen kuin Yölintu perustettiin.

Minulla ei ollut vielä äänenmurrosta ja ihmettelin, miten voin olla sellainen piipittäjä. Yölinnun laulaja minusta tuli,
koska kukaan muu ei suostunut. Aloitimme Yölinnun kanssa vuonna 1993, että ohhoijjaa, kattellaan. Ei sitä
osannut kuvitella tällaista menestystä.

Kun minut tänä kesänä valittiin Iskelmä-Finlandia-ehdokkaaksi, en tiennyt, ketä muita oli ehdolla. Kun näin kolmen suurimman esikuvani, Topi Sorsakosken,
Eino Grönin ja Reijo Taipaleen
, istuvan pöydän ääressä, tuli semmonen olo, että mitä mää täällä teen. Se, että yleisö äänesti minut suosikikseen, on henkilökohtaisella urallani ykkössijalla. Se on tansseissa käyvän kansan sana.

Ennen Yölintua meillä oli kavereiden kanssa neljä viisi eri bändiä. Toiset kestivät viikon, toiset puoli vuotta. Soitimme myös rockia ja Suomi-poppia. Kerran
luukutimme Enäjärven kahviossa Dingoa, ja minulla oli jalassa äidiltä salaa lainaamani ruskeat nahkahousut, joissa oli hipsuja. Kahden kappaleen jälkeen meillä ei ollut yhtään kuulijaa. Kahvion väki ei ollut ihan kohderyhmää.

Yläasteella ajattelin, että minusta tulee haitarinsoitonopettaja. Minulla oli musiikkiopistossa niin mainio opettaja, Anne-Marie Sillanpää. Sitten keikkailu
vei mukanaan, ja olen ylpeä, että olen ylipäätään ylioppilas. Se, etten osaa muuta kuin laulaa ja soittaa, auttaa panostamaan lisää tähän hommaan.

Nainen löytyi omalta keikalta

Olen pariutuvaa tyyppiä. Kaipaan omaa rauhaa mutten osaa enkä halua olla yksin. Tarvitsen tukea ja turvaa, jonkun jolle puhua.

Olen seurustellut ala-asteen kolmannesta luokasta asti. Sovimme ensimmäisen tyttöystäväni kanssa seurustelusta kirjelapuin: ”Seurustellaanko?” ja ”ok”.
Bänät tuli muistaakseni vasta kuudennella, näimme kylläkin vain koulussa.

Nykyään olemme tavallista parempia kavereita. Hän on perheellinen. 14-vuotiaana aloin seurustella vakavammin
enkä ole sen jälkeen ollut yksin. Suhteeni ovat olleet pitkiä, ja kerran olen ollut kihloissa. Ensimmäisen
kerran muutin naisen kanssa yhteen armeijan jälkeen Tampereelle. Muutama vuosi myöhemmin muutin naisen
perässä Jyväskylään.

Koska en oikein käy kuin omilla keikoilla, niin siellähän minä naisia tapaan. En kyllä voi sanoa monikossa. Kun
yhden löytää, se riittää. Tällä hetkellä tapailen naista, johon tutustuin omalla keikalla. Jotkin suhteeni ovat loppuneet työni takia. Keikkaileva artisti on paljon pois kotoa, ja se herättää helposti epäilyksiä puoleen ja toiseen. Suhteen loppuminen työn vuoksi ei sinänsä
harmita, sillä tämä on kutsumusammatti.

Jos lopettaisin työni parisuhteen takia, mitä sitten tekisin? Minunkin pitää ymmärtää naiseni työ, teki hän mitä hyvänsä. Arvostan naista, joka arvostaa minua.
Nykyinen naiseni ymmärtää, että nukun joskus päivisin eikä minua saa aina puhelimella kiinni. Pieniä asioita,
jotka ovat tärkeitä pienelle miehelle.

Olen aina ollut huono puhumaan ajatuksistani, mutta parisuhteessa yritän hölpöttää viimeiseen hengenvetoon
asti. Syksyn pimeinä iltoina saatan myös soittaa jollekin kaverille murheitani. Joskus kun olen saanut biisin valmiiksi, huomaan siinä on omia tuntojani. En kirjoita niitä kappaleisiin tietoisesti. Löydän itseäni myös muiden
tekemistä biiseistä; ehkä ne ovat siksi menneet seulani läpi.

Sauna, sahti ja svihta

Täytin viikko sitten kolmekymmentä, mutta en jaksa kriisiytyä sellaisesta. Eiköhän elämä mene etiäpäin omalla painollaan. Tähänkin saakka kaikki on tullut
pikkuhiljaa.

Jos voisin nyt sanoa jotain 14-vuotiaalle Simolle, sanoisin, että ei muuta kuin vettä myllyyn. Tänä ehtoona lämmitän saunan ja katson Salkkarit. Lempiasioitteni listaan kuuluvat myös sisu, sahti, salmiakki – ja svihta.

Minulle riittää nätti, lämmin ilta mökillä. Katselen järvelle, ja radiosta soi Reijo Taipaleen Tähdet meren yllä. Siinä
hetkessä on tunnelma kohdallaan.”

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.