Kolmekymppinen Simo Silmu katseli vuoden 2007 Me Naisten jutussa elämäänsä taaksepäin.

Vaatimattoman lautamökin nurmella on viininpunainen
muovituoli. Siinä istuu Simo Silmu. Sinisävyiset aurinkolasit silmillään hän polttaa tupakkaa ja potkii käpyjä paljailla varpailla.
Iskelmälaulajalla on vapaapäivä. Edellinen keikka oli sunnuntai-iltana ja seuraava vasta perjantaina. Silmu viettää vapaat mökillä ja aikoo olla tekemättä mitään.

Juuri kolmekymmentä täyttänyt mies on keikkaillut yli puolet elämästään. Yölintu perustettiin, kun Silmu oli viidentoista. Nykyään orkesteri tekee enintään
viisitoista keikkaa kuukaudessa.

– Alkuaikoina, kun homma rupesi pyörimään, tuntui hienolta katsella täyttä keikkakalenteria. Hulluina vuosina
kirosin välillä, kun täytyi lähteä töihin. Nyt on taas oikein polte päästä keikoille. Kerron tunteeni soittamalla ja
laulamalla.

Silmu toteaa useaan otteeseen, ettei hän nauti esillä olosta sinänsä. Se on helppo havaita: mies hiplaa kaulassa roikkuvaa leijonavaakunaa ja naksuttelee
sormiaan hivenen hermostuneena. Kello lähenee viittä, mutta hänellä ei ole vielä nälkä. Edellisiltana tuli syötyä
iso lautasellinen itsevalmistettua jauhelihakastiketta
ja perunoita.

Juuri siksi Yölintu-yhtyeen laulaja ja haitaristi on niin suosittu. Hän on yksi meistä, ja me haluamme kuunnella häntä.

Äänimuistoja lapsuudesta

”Minut mielletään usein jämijärveläiseksi maalaispojaksi, vaikka olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni Porissa.
Jämijärvi-erehdys tulee varmaan siitä, että Yölinnun soolokitaristi, serkkuni Markus Kuusijoensuu ja entinen
rumpali Saku Mansikkamäki ovat Jämijärveltä kotoisin.

Asuin nelivuotiaaksi asti Porin Pihlavassa. Se on pieni kyläpahanen, semmoinen baaripitäjä. Siellä on muutama
kauppa ja ainakin viisi baaria. Vanhempani olivat töissä Ahlströmin tehtaalla, äiti liukuhihnalla ja äijä sähkömiehenä.

Asuimme tehdastyöläisille tarkoitetussa vanhassa rivitalossa. Varhainen, kaunis muisto lapsuudesta
on kesämökiltämme Ahlaisista. Herään aamulla ja kuulen, kun äitini kävelee sänkyni ohi. Kohta keittiöstä kuuluu astioitten kolinaa, kun äiti laittaa aamupalaa.

Muistan vieläkin sen äänimaailman, miten kattilat kolisivat hiljaa hirsimökissä. Siitä tulee turvallinen olo.
Minulla on paljon äänimuistoja.

Pihlavasta muutimme Porin Metsämaalle, äijän rakentamaan omakotitaloon. Lapsuuteni oli henkisesti erittäin rikas. Oli mahdollisuus touhuta, rakentaa ja purkaa. Hääräsimme takapihan mettässä moponraatojen kanssa. Kokemäenjoki oli viidensadan metrin päässä kotipihasta, ja pikkupoikina ajoimme jäällä vanhoilla autoilla. Vanhemman veljeni Jukan vanha Ford Taunus oli hyvä tähän tarkoitukseen. Vähän luikas se kyllä oli, koska siinä ei ollut nastarenkaita.

Olemme virittäneet jäärata-autokulttuurin uudelleen henkiin vanhalla kaveriporukalla. Teemme mökkireissun
Kyrösjärvelle kaksi kertaa vuodessa. Kesällä korjailemme autoja ja talvella pörräämme niillä.

Pikkuveljen kanssa naimisissa

Ystävät ovat minulle todella tärkeitä. Tunnistan ystävän siitä, että hänen kanssaan voi puhua muusta kuin musiikista. Työni on neljäkymmentä prosenttia
elämästäni, joten en jaksa puhua siitä enää vapaalla.

Minulla on ystäviä lapsuudesta, armeijasta ja keikoilta. Olen kauhean huono tekemään aloitetta, mutta kun en
turhia diivaile, ihmiset tulevat keikkapaikoilla juttelemaan. Kyllä sen huomaa, kun kohtaa samansuuntaisen ihmisen. Yksi tällainen keikkatuttavuus on huittislainen pariskunta, johon tutustuin Levillä syksyllä 2002. Viime talvena olin kaksi päivää heidän vieraanaan; istuimme puisessa kylpypaljussa  kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Innostuin paljusta niin, että ostin samanlaisen
takapihalleni. Veljiini minulla on aina ollut läheiset
välit, ja vanhemmiten ne ovat vain lähentyneet.
Pikkuveljeni Matti on minua vuoden nuorempi, ja hän soittaa komppikitaraa Yölinnussa. Olemme Matin kanssa olleet 15 vuotta käytännössä naimisissa, olemme niin samassa veneessä. Yölintu on perheeni. Olen
oppinut ajattelemaan toisen etua enemmän ja enemmän.

Isoveljeni Jukka on minua kolme vuotta vanhempi. Kerran Jukka esittäytyi kavereilleni, että hän on levyseppä, ”mutta niillä levyillä ei ole mitään tekemistä
musiikin kanssa”. Jukalla oli jo lapsena eri leikit kuin minulla ja Matilla. Matin kanssa tuli lapsena painittua
aika paljon, lähinnä leluista. Nykyään en enää uskalla, koska Matti on minua päätä pidempi.

Meillä oli tiukka kasvatus, ja siitä olen tyytyväinen. Jos veljesten välinen tappelu meni liian kovaksi, piti itse hakea metsästä vitsa. Ei sillä kovaa lyöty, mutta jo koivunoksan hakeminen tuntui kovalta rangaistukselta. Eipä ole tullut rikottua kauppojen ikkunoita eikä varastettua autoja. Tiukka kuri on opettanut arvostamaan vanhempia ihmisiä. En osaa kiittää muita kuin vanhempiani siitä, missä olen nyt.

Kotitalo jäi hyvästelemättä

Elämäni kovin kolaus on ollut vanhempieni ero, kun olin 19. Kotitalomme myytiin, ja kaupan päälle menin armeijaan. Siinä tuli itsenäistyttyä nopeasti. Maallinen omaisuuteni oli koko armeija-aikani Hiacen takaosassa. Ajelin lomille kirjahylly, sänky, stereot ja vaatteet matkassani.

En ehtinyt hyvästellä kotitaloa kunnolla, ja se on jäänyt hampaankoloon. Jos olisin tiennyt, mikä tilanteeni on
nyt, olisin ehdottomasti ostanut talon itselleni. Sinne on jäänyt niin paljon hyviä muistoja. Minulla on pitkään ollut
haaveena, että pääsisin käymään siellä. Talosta löytyy varmasti vielä merkkejä meidän ajastamme.

Vanhempieni erotessa ihmettelin, miksei kaksi ihmistä saa asioitaan kuntoon. Ikä on tuonut ymmärrystä, ja minun ja vanhempieni välit ovat vain parantuneet.

Siitä pitää olla onnellinen, ettei tarvinnut jättää hyvästejä kenellekään. Näen itsessäni vanhempani: minulla on äidin nenä ja käytän vaatteet yhtä loppuun kuin isäni.

Asun tällä hetkellä Noormarkussa rivitalossa, mutta tontti on ollut ostettuna pari vuotta. Sitten joskus kun lapsia
pukkaa, rakennutan tontille omakotitalon, mahdollisimman samanlaisen kuin lapsuudenkotini. Haluan isäksi, mutta vielä se ei ole ajankohtaista.

Porin kyljessä sijaitseva Noormarkku on hyvä paikka. Ystävät ovat lähellä ja ihmiset muutenkin kaltaisiani, positiivisella tavalla juroja. Noormarkku on siitäkin hyvä, että kukaan ei pälyile. Toisin on supermarketeissa, joissa käyminen ahdistaa. Pakko ostaa ensimmäinen vaate, joka käteen tarttuu, koska ihmisten tuijottaminen käy hermoille. Minua ei ole kasvatettu keskipisteeksi, enkä
ole siitä lainkaan pahoillani.

Maailman paras paikka on kotona sohvalla, kun telkkarista tulee Salkkarit. Silloin muun talouden pitää hiljentyä, enkä vastaa puhelimeen. Tämä kulkee varmaan geeneissä; äijä on Kauniiden ja rohkeiden kanssa samanlainen.

Äidin nahkahousuissa Dingoa

Olin nelivuotias, kun kuulin jonkun soittavan telkkarissa haitaria. Päätin, että tuollaisen haluan ja haluan oppia
soittamaan sillä. Vanhemmat epäilivät, ettei haitari jaksa kiinnostaa, ja ostivat sähköurut. Jatkoin toivomista – ja vanhemmat ostivat isommat sähköurut.

Kuusivuotiaana osasin jo odottaa, mitä vihdoinkin saisin joululahjaksi. Olen soittanut haitaria siitä asti, mutta
laulamaan rupesin kaveriporukan humppabändissä vasta 14-vuotiaana, vähän ennen kuin Yölintu perustettiin.

Minulla ei ollut vielä äänenmurrosta ja ihmettelin, miten voin olla sellainen piipittäjä. Yölinnun laulaja minusta tuli,
koska kukaan muu ei suostunut. Aloitimme Yölinnun kanssa vuonna 1993, että ohhoijjaa, kattellaan. Ei sitä
osannut kuvitella tällaista menestystä.

Kun minut tänä kesänä valittiin Iskelmä-Finlandia-ehdokkaaksi, en tiennyt, ketä muita oli ehdolla. Kun näin kolmen suurimman esikuvani, Topi Sorsakosken,
Eino Grönin ja Reijo Taipaleen
, istuvan pöydän ääressä, tuli semmonen olo, että mitä mää täällä teen. Se, että yleisö äänesti minut suosikikseen, on henkilökohtaisella urallani ykkössijalla. Se on tansseissa käyvän kansan sana.

Ennen Yölintua meillä oli kavereiden kanssa neljä viisi eri bändiä. Toiset kestivät viikon, toiset puoli vuotta. Soitimme myös rockia ja Suomi-poppia. Kerran
luukutimme Enäjärven kahviossa Dingoa, ja minulla oli jalassa äidiltä salaa lainaamani ruskeat nahkahousut, joissa oli hipsuja. Kahden kappaleen jälkeen meillä ei ollut yhtään kuulijaa. Kahvion väki ei ollut ihan kohderyhmää.

Yläasteella ajattelin, että minusta tulee haitarinsoitonopettaja. Minulla oli musiikkiopistossa niin mainio opettaja, Anne-Marie Sillanpää. Sitten keikkailu
vei mukanaan, ja olen ylpeä, että olen ylipäätään ylioppilas. Se, etten osaa muuta kuin laulaa ja soittaa, auttaa panostamaan lisää tähän hommaan.

Nainen löytyi omalta keikalta

Olen pariutuvaa tyyppiä. Kaipaan omaa rauhaa mutten osaa enkä halua olla yksin. Tarvitsen tukea ja turvaa, jonkun jolle puhua.

Olen seurustellut ala-asteen kolmannesta luokasta asti. Sovimme ensimmäisen tyttöystäväni kanssa seurustelusta kirjelapuin: ”Seurustellaanko?” ja ”ok”.
Bänät tuli muistaakseni vasta kuudennella, näimme kylläkin vain koulussa.

Nykyään olemme tavallista parempia kavereita. Hän on perheellinen. 14-vuotiaana aloin seurustella vakavammin
enkä ole sen jälkeen ollut yksin. Suhteeni ovat olleet pitkiä, ja kerran olen ollut kihloissa. Ensimmäisen
kerran muutin naisen kanssa yhteen armeijan jälkeen Tampereelle. Muutama vuosi myöhemmin muutin naisen
perässä Jyväskylään.

Koska en oikein käy kuin omilla keikoilla, niin siellähän minä naisia tapaan. En kyllä voi sanoa monikossa. Kun
yhden löytää, se riittää. Tällä hetkellä tapailen naista, johon tutustuin omalla keikalla. Jotkin suhteeni ovat loppuneet työni takia. Keikkaileva artisti on paljon pois kotoa, ja se herättää helposti epäilyksiä puoleen ja toiseen. Suhteen loppuminen työn vuoksi ei sinänsä
harmita, sillä tämä on kutsumusammatti.

Jos lopettaisin työni parisuhteen takia, mitä sitten tekisin? Minunkin pitää ymmärtää naiseni työ, teki hän mitä hyvänsä. Arvostan naista, joka arvostaa minua.
Nykyinen naiseni ymmärtää, että nukun joskus päivisin eikä minua saa aina puhelimella kiinni. Pieniä asioita,
jotka ovat tärkeitä pienelle miehelle.

Olen aina ollut huono puhumaan ajatuksistani, mutta parisuhteessa yritän hölpöttää viimeiseen hengenvetoon
asti. Syksyn pimeinä iltoina saatan myös soittaa jollekin kaverille murheitani. Joskus kun olen saanut biisin valmiiksi, huomaan siinä on omia tuntojani. En kirjoita niitä kappaleisiin tietoisesti. Löydän itseäni myös muiden
tekemistä biiseistä; ehkä ne ovat siksi menneet seulani läpi.

Sauna, sahti ja svihta

Täytin viikko sitten kolmekymmentä, mutta en jaksa kriisiytyä sellaisesta. Eiköhän elämä mene etiäpäin omalla painollaan. Tähänkin saakka kaikki on tullut
pikkuhiljaa.

Jos voisin nyt sanoa jotain 14-vuotiaalle Simolle, sanoisin, että ei muuta kuin vettä myllyyn. Tänä ehtoona lämmitän saunan ja katson Salkkarit. Lempiasioitteni listaan kuuluvat myös sisu, sahti, salmiakki – ja svihta.

Minulle riittää nätti, lämmin ilta mökillä. Katselen järvelle, ja radiosta soi Reijo Taipaleen Tähdet meren yllä. Siinä
hetkessä on tunnelma kohdallaan.”

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Minna Kauppi

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.

Laulaja Nelli Matula vihaa kiristäviä housuja ja löytää suosikkinsa nopeammin astiahyllystä kuin vaatekaapista.

Tähdet tähdet -ohjelmassa hänet näki puoli miljoonaa suomalaista viikoittain. Ääni on tuttu Robinin Hula hula -hitistä, Kesäkumi-kampanjasta sekä fiittaamasta Cheekin ja Elastisen yhteisessä Profeetat-projektissa. Nelli Matulan omaa Lemmikki-musiikkivideota on katsottu Youtubessa yli 3,4 miljoonaa kertaa, ja nyt hänen nimensä nostettiin Vuoden tulokas -ehdokkaaksi Emma-gaalassa.
Silti laulaja kainosti jännittää torstaina julkaistun uuden kappaleensa, Tää ei oo ohi, vastaanottoa.

– Mä olen niin nobody vielä, kyllä tässä ramppikuumetta pukkaa!

Pöksytön kotihiiri

21-vuotias Nelli on hip hopiin ja R&B-musiikkiin keskittyneen Rähinä Recordsin ainoa naisartisti. Asema äijäporukassa ei silti hätkäytä.

– Vaikka olen vasta aloittelija, minulla on vahva oma visio siitä, mitä olen tekemässä. Seison kaiken tekemisteni takana musiikin kirjoittamisesta videoiden suunnitteluun.

Sama pätee Nellin tyyliinkin: pintaa paljastava look on oma valinta. Beyoncén kaltaisten jenkkidiivaesikuviensa tapaan Nelli poseeraa usein pelkässä bodyssa tai superlyhyissä shortseissa ja hameissa. 

– En todellakaan pukeudu hot pantseihin siksi, että levy-yhtiön sedät olisivat käskeneet niin. Käytän sellaisia vaatteita, jotka koen voimauttaviksi ja joista saan hyvää fiilistä, Nelli sanoo.

– Urbaanimusassa tällainen pukeutuminen on osa kulttuuria ja luontainen osa genreä. Tanssijana olen tottunut ajattelemaan kroppaani työvälineenä. Ei sen esitteleminen ole minusta kohahduttavaa tai erityisesti ilmennä seksikkyyttä tai uhmakkuutta.

Ja vielä: eipä unohdeta housuttomuuden mukavuutta!

– Olen kotihiiri ja parhaiten rentoudun kotona, löhöämällä lattialla meritähtiasennossa, päälläni iso huppari ja pantsit. Housut tuntuvat vain kiristäviltä – housut pois ja boikottiin! Nelli tuulettaa.

Ei Nellikään joka hetki pukeudu ihonmyötäisesti. ”Sellaisena päivänä, kun olen mättänyt kolme burritoa, valitsen mieluusti ison hupparin”, laulaja heittää. Kuva: Viivi Huuska / Rähinä Records
Ei Nellikään joka hetki pukeudu ihonmyötäisesti. ”Sellaisena päivänä, kun olen mättänyt kolme burritoa, valitsen mieluusti ison hupparin”, laulaja heittää. Kuva: Viivi Huuska / Rähinä Records

Muotia enemmän Nelli on kiinnostuneempi sisustuksesta ja sekoaa ennemmin astiahyllyllä kuin vaatekaupassa.

– Ymmärrän, että look on iso osa brändiäni, mutta en suhtaudu vaatteisiin superintohimoisesti. Mieluummin pukeutuisin lautasiin, niistä suosikin valinta sujuu paljon helpommin kuin vaatekaapilla.

Skarppi taiteilija

Musiikkiuran rinnalla Nelli opiskelee liiketaloutta Haaga-Helia -ammattikorkeassa. Liiketaloutta siksi, että olisi artisti-yrittäjänä kartalla myös uransa numeropuolesta.

– En haluaisi olla se taiteilija, jolle pitää tulkata kaikki bisnespuolen asiat. Olen suorittajaluonne, mutta opiskelu ei ole ollut ihan helppoa lievän kirjoitus- ja lukihäiriöni vuoksi.

Kallion ilmaistaidelukiosta kirjoittaneen ylioppilaan kouluvuosiin kuuluu myös vaihto-oppilasvuosi Sveitsin ranskankielisessä osassa.

”Stressitasoni nousivat niin, että oireilin menettämällä puolet hiuksistani.”

– Vanhempani olivat käyneet vaihtareina ja kannustivat lähtemään. Vuosi oli supermagea mutta myös superrankka. Halusin hoitaa kaiken tip top, ja jossain vaiheessa stressitasoni nousivat niin, että oireilin menettämällä puolet hiuksistani. Tukkaa lähti ihan nyrkeittäin, Nelli kertoo.

– Suosittelen vaihtarivuotta silti, se oli ainutlaatuinen kokemus itsenäistymisestä ja aikuistumisesta.

Matulan harvinainen sukunimi on puolalaisen lasinpuhaltaja-esi-isän peruja. Joskus Nelli heittää vitsiä sukunimikaimastaan Josef Matulasta, joka oli saksalaisen Kahden keikka -tv-dekkarin särmikäs etsivä. Sarjaa tehtiin 30 vuotta.

– Harmi vain, ettei moni ikäisistäni kavereista ole nähnyt koko sarjaa. Kun yritän heittää siitä läppää, seuraakin vain vaivautunutta hiljaisuutta, Nelli paljastaa nauraen.

Nelli Matula

  • 18.12.1995 syntynyt espoolainen laulaja.
  • Julkaisi Tää ei oo ohi -sinkun 14.12. (Rähinä Records).
  • Ollut mukana Tähdet tähdet -kisassa, Robinin Hula hula -biisillä sekä Kesäkumi-kampanjassa 2017.
  • Soittaa poikkihuilua.