”Antti on tyytyväinen, kun hän voi parkkeerata automme perhepaikalle. Luulen, että juttu ei ole se, että pääsemme lähelle kaupan ovea. Kyse on miehen tavasta näyttää onnea: me olemme nyt perhe!”, Satu sanoo. Kuva: Jouni Harala
”Antti on tyytyväinen, kun hän voi parkkeerata automme perhepaikalle. Luulen, että juttu ei ole se, että pääsemme lähelle kaupan ovea. Kyse on miehen tavasta näyttää onnea: me olemme nyt perhe!”, Satu sanoo. Kuva: Jouni Harala

Ennen kuin kansanedustaja Antti Kaikkosesta ja Satu Taiveahosta tuli pienen sijoituslapsen vanhempia, he kävivät läpi kivisen lapsettomuuden tien.

Jo lukioikäisenä minulla oli mielessäni nimet, jotka antaisin lapsilleni: tytöstä tulisi Julia Annamaria ja pojasta Kai Kristian.

Ajattelin aina, että haluan perustaa perheen tosi nuorena. Minulla oli ehkä lapsellisenkin tyhmä tavoite, että saisin kaveripiirissäni ensimmäisenä lapsen, koska olin aina ollut hoivaajatyyppi ja minulla oli vahva biologinen vietti äitiyteen.

Lapset kiinnostivat minua myös ammatillisesti. Haaveilin nuorena lastentarhanopettajan työstä. Työurani aloitin leikkikenttäohjaajana ja sitten olen tehnyt töitä niin päiväkodissa, päivähoidon ohjaajana kuin sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa. Myöhemmin tein lähihoitajan opintoja ja opiskelin kasvatustiedettä yliopistolla. Tein keikkaa MLL:n lastenhoitajana ja toimin pakolaislasten tukihenkilönä. Kun kuljin liuta kosovolaislapsia mukanani, heitä luultiin minun omiksi lapsikseni.

Äitiys oli minulle se juttu. Mutta eihän tarina mennyt ihan niin.

Toivo heräsi joka kuukausi

Kun ystävyytemme Antin kanssa muuttui rakkaudeksi eduskunnassa vuonna 2006, lapsettomuus oli meille molemmille tuttu teema jo aikaisemmasta elämästä. Olin halunnut lasta siitä lähtien, kun täytin 18.

Aluksi toivoimme raskautta ihan luonnollisesti, mutta jouduimme käymään läpi monenlaisia vaiheita ja koko hedelmöityshoitojen repertuaarin.

Hoidot olivat rankkoja. Koska kehoni on hirveän herkkä, se reagoi voimakkaasti lääkeaineisiin. Lisäksi minulle tuli myös kaikennäköisiä vastoinkäymisiä: kerran minua neuvottiin pistämään lääkettä hevosen annos, mistä seurasi hypersimulaatio. Hoidossa kasvatetaan tietoisesti paljon munasoluja, jotta niitä saadaan poimittua pakastimeen. Liika-annostuksen takia minulla oli niitä oli älytön määrä, ja sain kouristuskohtauksen. Välillä kohdustani löydettiin kasvain, joka täytyi leikata pois.

Muistan, miten hankalaa välillä oli, kun en töissä halunnut selittää poissaolojeni syitä. Koska lääkkeet pitää ottaa kellontarkasti, olen pistellyt piikkejä milloin missäkin ja raahannut kylmälaukkuja mukanani viileässä säilytettäviä aineita varten.

Joka kuukausi toivo heräsi. Pettymys oli valtava, vaikka yritinkin suojella itseäni ja ajatella, tuskinpa raskaus onnistuu, kun ei ole aikaisemminkaan onnistunut.

Tuntui, että toive lapsesta määritti koko elämää. Katse kapeutui. Näin joka puolella vain onnellisia perheitä, ja jostain syystä näin aina onnellisia isiä lapsineen.

Välillä tunsin katkeruutta. Mietin, miksi juuri me. Olin kiukkuinen ja vihainen, koska oli vaikea hyväksyä, ettei elämää voi suunnitella. Eniten suututtivat kaikki puheet lasten tekemisestä. Tiesin niin hyvin, ettei niitä noin vain tehdä. Satutti, kun kyseltiin ’milloin teille tulee vauvoja ja koska se maha alkaa kasvaa’. Loukkaavinta oli kuitenkin se, kun vihjattiin minun olevan niin uraihminen, ettei perheen perustamiselle jää aikaa.

”Hain syytä itsestäni”

Lapsettomuuteemme ei koskaan löytynyt selkeä syytä. En voinut olla hakematta syytä itsestäni ja miettimättä, mitä olin tehnyt väärin.

Olin nuorena kunnianhimoinen suorittaja. Harrastin tosi paljon liikuntaa: ratsastin, hoidin hevosia, kävin kuntosalilla ja tein joka päivä kymmenen kilometrin juoksulenkin. Samaan aikaan söin tosi vähän, kello kuuden jälkeen en laittanut suuhuni mitään. Kohdallani ei voinut ihan puhua anoreksiasta, mutta jostain sentyyppisestä.

Kun olin laihduttanut niin paljon, että kuukautiseni jäivät pois, kukaan ei puuttunut laihduttamisen syihin. Minulle vain annettiin lääkettä, joka käynnisti kierron uudestaan.

Jälkeenpäin mietin tietenkin, onko rankka laihduttaminen voinut olla yksi syy lapsettomuuteen. Toivoisin, että nuoret muistaisivat sen, vaikka perheen perustaminen voi tuntua kaukaiselta asialta.

Uskon myös, että kasvavan lapsettomuuden taustalla on synnytysiän nousun lisäksi laajempia syitä, kuten ympäristömyrkyt ja yhteiskunnan kemikalisoituminen.

Huone ja poni adoptiolapselle

Vuoden 2011 syksyllä olimme ensimmäisinä adoptiojonossa ja keskellä byrokraattista ruljanssia: keräsimme viranomaisille ystävien suosituskirjeitä, HIV-todistuksia ja valtavan kasan vaikka mitä vaadittavia papereita. Tiesimme, että saisimme pian lapsen Etelä-Afrikasta. Olin hankkinut lasta varten ponin, sisustanut hänelle huonetta ja nostanut jo kuohuviinitkin lähipiirin kanssa vihdoin tulevan lapsen kunniaksi. Silloin saimme kutsun sosiaalivirastoon.

Antin vaalirahakeissi oli ollut jo pitkään päällä. Arvasin, että uutiset olisivat ikäviä. Suomen sosiaaliviranomaiset kokivat, että yhteistyö muiden maiden kanssa edellyttää, että he kertovat kaikki tämäntyyppisetkin jutut yhteistyökumppaneilleen, vaikka Antti oli vasta syyteharkinnassa. Mutta eihän Etelä-Afrikassa voitu ymmärtää, mistä Suomen vaalirahakohussa ja säätiölain tulkintaepäselvyydessä oli kyse.

Katkaisimme lopulta itse adoptioprosessin. Olisimme joutuneet viiden vuoden karenssiin, mikä tuntui liian raskaalta. Pahimmassa tapauksessa myös ikärajat olisivat tulleet vastaan – emme olisi enää saaneet ainakaan pientä lasta.

Olin tosi surullinen adoption kariutumisesta. Olin surullinen myös Antin puolesta, koska mielestäni tapahtunut oli epäoikeudenmukaista häntä kohtaan. Adoption kariutuminen tuntui väärältä myös siksi, ettei minulla ollut asiassa osaa eikä arpaa, eikä vaalirahakeissi vaikuta mitenkään siihen, millaisia vanhempia olemme.

Siinä tilanteessa jouduin hetken kelaamaan, että Antti vai lapsi. Kipuilin, että voiko tämä ihan oikeasti mennä näin. Olisiko minulla lapsi, jos olisinkin ollut hakijana yksin? Voisinko olla hakijana yksin? Pettymys oli niin suuri, että elin hällä väliä -meininkiä.

Antti ymmärsi pettymyksen tunteeni tosi hyvin ja oli suruissaan ja pahoillaan. Se auttoi. Tiesimme molemmat myös, ettei hän ollut ainakaan tahallaan tehnyt mitään väärää. Uskonkin, että vaikeudet ovat enemmän yhdistäneet kuin erottaneet meitä, sillä lapsi on koko ajan ollut yhteinen tavoite ja haave. Olimme samalla puolella yhdessä.

Läheisten ja ihan vieraidenkin ihmisten tuki lämmitti. Mutta meitä myös kehotettiin eroamaan. Useampi mies on ehdottanut, että voisi hoitaa hommat: täällä olisi tällaiset geenit tarjolla. Joku postitti minulle ihan kuvan vehkeestäänkin.

Koskettavimpia yhteydenottoja olivat ne, joita saimme vanhemmilta tai isovanhemmilta, jotka halusivat antaa oman lapsensa meille kasvatettavaksi. Myös sijaissynnyttäjiksi tarjouduttiin. Ihmiset elivät vahvasti tilanteessamme mukana.

Rakkaus syttyi heti

Viime lokakuussa meistä tuli viimein perhe, kun meille muutti vuoden ikäinen sijoituslapsi. Uuteen elämäntilanteeseen liittyvää ilon ja riemun määrää ei voi kuvailla. Usein varoitellaan, etteivät sijaisvanhemman tunteet synny hetkessä, mutta kyllä se meillä oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Muistan tarkasti yhden hetken, jolloin olimme hoitamassa häntä, ennen kuin hän muutti luoksemme. Poitsu napitti minua tosi tarkasti. Minusta tuntui, että sillä hetkellä hän päätti, että tuohon tyyppiin voi luottaa. Välillämme on todella vahva tunne, melkein symbioosi: tuntuu haikealta heti, jos olen hänestä erossa.

Tie äidiksi on ollut niin pitkä ja matkan varrella on ollut niin paljon turhia lupauksia, että tätä oli vaikea uskoa todeksi. Kun ajoimme ensimmäistä kertaa kotiin lapsen kanssa, oli vaikea tajuta, että tämä pieni tulee ihan oikeasti meille ja elää tästä eteenpäin arkea meidän kanssamme. Siinä tulivat kyyneleet sekä Antilta että minulta. Mietimme, miten ensimmäinen yö menee, miten hän meille sopeutuu ja maistuuko hänelle ruoka.

Mutta kaikki on sujunut hienosti. Joka aamu hän nousee hymynaamana ja on täynnä iloa ja energiaa. Joka päivä hän myös oppii uusia asioita. Sitä on ihana seurata.

Nautin täysillä tästä elämäntilanteesta. Arki menee paljon pojan perustarpeiden ympärillä. Se on nukkumista, syömistä, leikkimistä ja sitten taas samaa uudestaan.

Lapsiperheiden maailma on nyt avautunut meille. Olen yllättynyt siitä, miten paljon lapsiperheille on päiväsaikaan toimintaa: Mekin käymme kerhossa, perheuinnissa, perhejumpassa ja perhemuskarissa. Liikaa touhua emme tietenkään halua, mutta on ihanaa päästä elämään tätä vaihetta.

Monta kertaa mieleeni on tullut laulu, jota lapsena lauloin: ’Pii piii pikkuinen lintu, kuka se pikkuista hoitaa, ei oo isää ei oo äitii, kuka sitä pikkuista hoitaa, Satu hoitaa’.

Antti on tyytyväinen, kun hän voi parkkeerata automme perhepaikalle. Luulen, että juttu siinä ei ole se, että pääsemme lähelle kaupan ovea. Kyse on miehen tavasta näyttää onnea ja ylpeyttä: me olemme nyt perhe!”

Lue myös:

Satu Taiveaho: ”Jouduin pohtimaan, haluanko miehen vai lapsen”

Katso video: Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen: "Vesseli määrää nyt kaapin paikan"

Antti Kaikkonen ja Satu Taiveaho poikavauvan sijaisvanhemmiksi: "Voiko tämä olla tottakaan?"

Satu Taiveaho

-Syntyi 29.9.1976 Riihimäellä.

-Toimi vuosina 2003-2011 SDP:n kansanedustajana.

-Hoitovapaalla Suomen lähi- ja perushoitajaliiton Superin järjestöpäällikön tehtävistä.

-Naimisissa keskustapuolueen kansanedustaja Antti Kaikkosen kanssa. Perheeseen kuuluu vuodenikäinen sijaislapsi.

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.