Sari Siikander täyttää tänä vuonna 50. ”Onhan se jonkinlainen rajapyykki. Sitä käy läpi mitä kaikkea on tullut tehtyä ja mitä voin vielä tehdä.”
Sari Siikander täyttää tänä vuonna 50. ”Onhan se jonkinlainen rajapyykki. Sitä käy läpi mitä kaikkea on tullut tehtyä ja mitä voin vielä tehdä.”

Näyttelijä Sari Siikanderin piti elää lähes viisikymppiseksi, ennen kuin päärooli
­elokuvassa osui kohdalle. – On tärkeää, etten ole saanut kaikkea heti. Muuten olisin ihan sietämätön kusipää.

Ensimmäinen päärooli

Helsinki, Hakaniemi, tammikuu 2013

Sari istuu tietokoneella ja lähettelee työsähköposteja, kun puhelin soi. Hän vilkaisee näyttöä ja näkee, että soittaja on ohjaaja-käsikirjoittaja Heidi Köngäs. Vatsassa muljahtaa, ja Sari alkaa haukkoa henkeä nopeasti sisäänpäin. Jotain jännittävää on luvassa. Sari on oikeassa, sillä Heidi tarjoaa 49-vuotiaalle näyttelijälle tämän elämän ensimmäistä pääroolia
tv-elokuvassa Hyväntekijä.

Päärooli on Sarin pitkäaikainen unelma, jonka toteutumiseen hän ei enää uskonut.

– Pidättelin pitkään iloani, sillä leffa oli jo kerran ehditty kuopata Yleisradion puolelta. Onneksi Heidi oli sinnikäs ja sanoi, että tämä elokuva vielä tehdään.

Sari joutui runnomaan leffan kalenteriinsa lähes väkisin jo sovittujen Uuden Iloisen Teatterin näytösten takia. Pahimmillaan hän lopetti kuvaukset puolilta­öin, ajoi saman tien monen tunnin matkan aamulla alkaviin teatteritreeneihin, ja illalla oli näytös.

Tuon ajan Sari söi enimmäkseen energiapatukoita – muuhun ei ollut ­aikaa.

– Olin niin ylikierroksilla ja adrenaliineissa, etten ehtinyt väsyä. Uupumus iski vasta myöhemmin. Mutta nautin työstäni niin vilpittömästi, että jaksoin.

Sari näyttelee Hyväntekijässä Alma-tarjoilijaa. Tämä kohtaa työpaikallaan lääkärin, joka auttaa Afrikassa pakolaisia. Siitä alkaa parin rakkaustarina.

– Nyt, kun elokuva on viimein tulossa televisiosta, olen hirvittävän onnellinen. On hienoa, kun saa näytellä roolin, jossa nainen on itsenäinen toimija eikä vain vaimo. Almalla on oma elämä hallussa.

Sarin uralla menestys on hiipinyt ­mukaan hiljalleen. Hän valmistui teatterikorkeakoulusta kolmekymppisenä – työttömäksi.

– Minun tyyppiselleni ihmiselle on ­ollut tosi tärkeää, etten ole saanut kaikkea heti. Muuten olisin ihan sietämätön kusipää. Olen tarvinnut kivisemmän ­polun kehittyäkseni ihmisenä. Nyt olen kaikesta saavuttamastani kiitollinen.

Tyhmällä tavalla itsepäinen

Helsinki, Naistenklinikka, heinäkuu 2002

38-vuotias Sari odottaa lasta, joka on istunut kuin orava kohdussa koko raskauden. Lapsi on perätilassa ja syntymässä jalat edellä. Kätilö yrittää kääntää vauvaa oikein päin ottamalla tästä kiinni Sarin mahan päältä. Yritys ei meinaa onnistua, joten Saria uhkaa keisarileikkaus. Se ei hänelle kuitenkaan sovi.

– Olin tyhmällä tavalla itsepäinen, sillä olin vakaasti päättänyt synnyttäväni alateitse. Sanoin kätilölle, ettet päästä vauvasta irti. Hengitin ja hengitin. Junnasimme varmaan tunnin vauvan kanssa pikkuhiljaa hivuttamalla. Lopulta saimme hänet oikein päin. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hassulta, että synnytystapa oli minulle noin tärkeä.

Josefinan syntymästä Sarille on jäänyt mieleen myös tämän lääkärintarkastus juuri ennen sairaalasta kotiutumista. Tutkiessaan Josefinaa lääkäri totesi: ”Todella kauniit jalat. Kyllä äidillä menee vielä isot rahat korkokenkiin.”

– Nyt Josefina on 11, ja ensimmäiset korkkarit kahden sentin korolla on juuri hankittu, Sari virnistää.

Sari on Josefinan yksinhuoltaja. Tytär onkin aina kulkenut äitinsä mukana
ympäri maata ja maailmaa.

– Elämä on tehnyt meistä tiiviin reissukaksikon ja parivaljakon.

Päärooli tv-elokuvassa on uusi etappi Sarin uralla. ”Olo on jännittynyt ja toiveikas ihan kuin teatterissa ennen ensi-iltaa.”

Raskaita menetyksiä

Nurmijärvi, tammikuu 2014

Sari on juuri saanut kuulla siskoltaan ­suru-uutisen: heidän 95-vuotias isoäitinsä on menehtynyt. Sari haluaisi heti lähteä oman äitinsä luokse halaamaan tätä, mutta se ei töiden vuoksi onnistu. Kaipuu yhdistää monta sukupolvea: Sarin äitiä, Saria itseään ja Josefina-tytärtä.

Isoäitiin Sarilla liittyy paljon lämpimiä muistoja. Tämä oli varsinainen sisukimppu, joka muutti hoitokotiin vasta neljä kuukautta ennen kuolemaansa.

– Isoäitini poismeno on siinä mielessä ollut helppo hyväksyä, että se on osa luonnonkiertoa. Hän sai elää pitkän ja hienon elämän. Toki tapahtunutta on perheessämme puitu monen maratonpuhelun verran.

Sari joutui kohtaamaan ajatuksen elämän rajallisuudesta jo viime syksynä, kun hänen pitkäaikainen työkaverinsa teatterista kuoli äkillisesti nelikymppisenä. Menetys oli isku Sarille ja ystäville.

– Ystäväpiirissämme äkillinen kuolemantapaus pani jotain liikkeelle. Aina kun olemme nähneet, olemme halanneet pitkään ja kertoneet, miten tärkeitä olemme toisillemme. Tapahtuma ei silti saanut minua pelkäämään kuolemaa. Luotan siihen, että saamme elää juuri niin kauan kuin määrätty on.

Sari on puhunut kuolemasta myös tyttärensä kanssa. Välillä keskustelut ovat saaneet koomisia piirteitä. Kun Sari ja Josefina eräänä iltana juttelivat uskonnoista ja Sari otti puheeksi sielunvaelluksen, tytär pyöräytti äidilleen silmiään.

– Josefina sanoi, että älä nyt ala selittää, että työkaverisi pyörii jossain Intiassa marsuna.

Pääsykoepurkaus

Helsinki, toukokuu 1990

”Älä valehtele!” Sari huutaa puhelimeen ja lyö luurin kiinni. Sen jälkeen hän purskahtaa itkuun. Sari on juuri saanut kuulla, että hänet on vihdoin hyväksytty Teatterikorkeakoulun opiskelijaksi. Kun Sari ­lopulta kerää itsensä ja soittaa takaisin varmistaakseen, kuuliko oikein, linjan toisesta päästä kuuluu: ”Joko rauhoituit?”

Sari oli hakenut Teakiin viisi kertaa. Joka kevät hän teki esivalinta­kokeet,
monologit ja muut koeosuudet. Hän pääsi aina viimeiseen vaiheeseen, mutta tuli kalkkiviivoilla torjutuksi.

– Keväät olivat ahdistavia. Monta ­kevättä meni kuin sumussa, koska elin vain pääsykokeille. Unelmani määrittivät koko tuon ajan olemistani. Toki ehdin myös rillutella siinä välissä.

Välivuodet Sari vietti Jyväskylän kaupunginteatterissa näyttelijäharjoittelijana. Hän kuitenkin tunsi, ettei ollut työssään riittävän hyvä.

Kun Sari lopulta sai unelmiensa opiskelupaikan, hän muutti pääkaupunkiseudulle. Asunnon hän vuokrasi Helsingin keskustasta Merimiehenkadulta näkemättä sitä. Mielessä oli kuva idyllisestä jugendtalosta meren äärellä.

Kun 26-vuotias Sari sitten ajoi tavaroidensa kanssa paikalle, talo olikin koko alueen rumin. Toinen yllätys odotti asunnossa, sillä edellinen vuokralainen asui siellä yhä. Sari joutui auttamaan naista pakkaamisessa.

– Mielikuvani Helsingistä ja keskustasta olivat ihan muuta kuin kohtaamani todellisuus. Mitäs olin niin sinisilmäinen.

Sari osaa yhä samastua nuoriin, jotka pyrkivät kouluihin kerta toisen jälkeen.

– Ei sillä ole merkitystä, kuinka monta kertaa on torjuttu, vaan sillä, ettei luovuta. Unelmiin pitää uskoa loppuun asti.

Hurjat nelikymppiset

Valkeakoski, kesä 2004

Sarin 30 läheisintä ystävää lapsineen ovat tulleet juhlimaan Sarin nelikymppisiä, ­eivätkä he yhtäkkiä tiedä itkeäkö vai nauraa. Sarilla on nimittäin yllätys: hän on tilannut juhliin esiintyjäksi kymmenpäisen Jean S. ­-yhtyeen. Bändin pojat hyppäävät frakeissaan ja sortseissaan esiin kirjaimellisesti puskista. Niin käynnistyvät bileet, vuosisadan juhlat.

– Kavereideni kasvoilta paistoi, että tsiisus tuo Siikander on hullu. Tanssimme putkeen ainakin kolme tuntia ja olimme aivan hikimärkiä. Ystäväni muistelevat niitä bileitä vieläkin. Minulta on vaadittu uusintaa.

Tänä vuonna siihen olisi mahdollisuus, sillä Sari täyttää kesällä 50. Hän on pyöritellyt mielessään bileitä, mutta toisaalta samalla rahalla pääsisi pariksi viikoksi vaikka New Yorkiin. Sari epäilee, että lopulta hän kuitenkin valitsee juhlat.

Viisikymppisyydessä on puolensa – ja puolensa. Kehon ikääntyminen harmittaa Saria, toisaalta oma mielenrauha ja ymmärrys itsestä vahvistuvat koko ajan.

– En voi sanoa nauttivani vanhenemisesta. En voi esimerkiksi enää istua baarissa aamukahteen ja lähteä aamulla juoksemaan ympäri Töölönlahtea. Kehoni vaatii kunnolla unta ja palautumista.

– Toisaalta tunnen vapautuvani ajatuksista, että minun on pakko tai  mitähän muutkin sanovat. Uskallan olla ­paremmin sitä, mitä olen: lapsenomaisesti asiois­ta innostuva, outoja hörähdyksiä kummallisina hetkinä päästelevä nainen.

Teatteriperhe

Helsinki, Hakaniemi, heinäkuu 2010

Sari on ravintolassa syömässä muusikko Timo Kärkkäisen ja koreografi Reija ­Wäreen kanssa. He ovat tehneet pitkään yhteistyötä Uudella Iloisella Teatterilla, joka on ajautunut konkurssiin. Kolmikko pohtii, ettei 30-vuotisen perinteen voi ­antaa päättyä näin. Miten mahtavaa olisikaan, jos heillä olisi oma teatteri.

Lopulta Sari työkavereineen otti UIT:n hoitaakseen. Sari näyttelee, mutta on myös teatterin pr-päällikkö. Vaikka työpäivät venyvät välillä tolkuttoman pitkiksi, Sari ei valita. Hän on ollut freelancer koko uransa ja tuntenut itsensä toisinaan ulkopuoliseksi.

– Välillä olen surrut, etten kuulu ­mihinkään yhteisöön. Nykyään minulla kuitenkin on teatterissa ihan oma perhe. Olen onnekas, koska työkaverini ovat ­samalla ystäviäni.

Vaikka freelancerina työskentely on epävarmaa, Sari on usein tiennyt tulevat työnsä jo vuotta etukäteen.

– Alkuvuosina menin ihan tilttiin ja olin paniikissa, kun kukaan ei tarjonnut töitä. Siinä eivät kaverien kannustukset auttaneet. Se oli tunne, joka vain piti tuntea pois. Sen jälkeen minulla on kuitenkin käynyt töiden suhteen käsittämätön tuuri.

UIT:n lisäksi Sarille tärkeitä ovat Helsingin Kaupunginteatteri ja improvisaatioteatteri Stella Polaris, joissa hän on tehnyt töitä 20 vuotta. Näyttelijänä Sari tuntee olevansa vähän kuin lapsi, joka saa ammatikseen leikkiä.

– Työ on iso osa minua. Teen töitä omalla minuudellani enkä oikein edes tiedä, miten laittaisin sen syrjään. Vaikka olen aikuinen, minulla on tavallaan lapsi takataskussani. Voin ottaa sen esiin aina kun haluan.

Oma Unelmatontti

Helsinki, pankki, kesä 2009

Sari marssii pankkiin, iskee esitteen kauniista järvenrantatontista pankkivirkailijan pöydälle ja kysyy, että mitäs tehdään. Sarin ystävät asuvat idyllisesti omakoti­talossa järven rannalla Valkeakoskella, ja heidän naapuristaan on tullut harvinainen tontti myyntiin. Sarin tilillä ei ole senttiäkään ylimääräistä, mutta hän on päättänyt, että tontti on saatava.

Pankkivirkailija toteaa, että eivätpä ­nämä kesämökkitontit Helsingin lähistöllä ainakaan lisäänny. Osta pois!

– Ei minulla mitään rahaa ollut, eikä ole vieläkään. Mutta tontti on. Suunnitelmat sen varalle ovat jo selvillä. Heti kun minusta tulee rikas, rakennan sinne mökin. Sellaisen oman hyvänolonpesän, Sari haaveilee.

Järvenrantamökin lisäksi Sari unelmoi ihan tavallisista jutuista, kuten kiireettömistä hetkistä hyvässä seurassa. Urallaan hän haluaisi esittää vieläkin haastavampia rooleja, esimerkiksi Niskavuoren Hetaa tai Tšehovin näytelmiä.

– Olen kurssiluuta. Ravaan koulutuksissa, koska rakastan itseni haastamista. Mutta muuten haaveeni pienenevät ­koko ajan, sillä ikä on tehnyt minusta seesteisemmän. Tällä hetkellä unelmoin lähinnä vapaasta viikonlopusta takka­tulen ääressä.

Sari Siikander

■ Näyttelijä ja vuorovaikutuskouluttaja syntyi 26.6.1964 Valkeakoskella.
■ Asuu Nurmijärvellä 11-vuotiaan tyttärensä Josefinan kanssa, jonka isä on Pirkka-Pekka Petelius.
■ Valmistelee parhaillaan UIT:n uutta revyytä Ilosofian oppitunti, jonka ensi-ilta on huhtikuussa.
■ Sari esittää pääroolia Hyväntekijä-elokuvassa TV1:llä 16. helmikuuta.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.