”En viihdy yksin. Tarvitsen oman huoneen mutta kodin täyteen ihmisiä. Jos tulisin duunista pimeään kotiin kissojen ja mikroaterian luo, se olisi kamalaa”, äitinsä kanssa asuva Sara Chafak sanoo. Kuva Liisa Valonen
”En viihdy yksin. Tarvitsen oman huoneen mutta kodin täyteen ihmisiä. Jos tulisin duunista pimeään kotiin kissojen ja mikroaterian luo, se olisi kamalaa”, äitinsä kanssa asuva Sara Chafak sanoo. Kuva Liisa Valonen

Missi Sara Chafak on tuntenut itsensä aina ulko­puoliseksi ja epävarmaksi. Koulukiusaaminen ja vaikeat kotiolot murensivat tytön itsetuntoa. – Oli raastavaa katsoa, kun pikku­veljenikin lähti lopullisesti ja perheeni hajosi pirstaleiksi.

Sara Chafak, 23, on helppo bongata itähelsinkiläisen ostoskeskuksen aamupäiväruuhkasta. Hänen vaalea asunsa, muhkeat karvasaappaansa ja käsipuolessa roikkuva Vuittonin luksuslaukku erottuvat mustien toppatakkien merestä. Ohikulkijat vilkaisevat huoliteltua naista uteliaina, ja kahvilaan kokoontuneet iäkkäät herrat keskeyttävät juttelunsa kurkkiessaan missin perään.

Sara kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 2012, ja viime syksynä hän ihastutti Dancing on Ice -ohjelmassa luistelemalla pronssisijalle parinsa Sasha Palomäen kanssa. Sara oli kisassa etenkin pikkutyttöjen suosikki: hän sai heiltä valtavat kasat sydäntarroilla kuorrutettuja fanikirjeitä ja piirustuksia. Niissä Sara oli aina kuvattu prinsessana, kauniina ja lahjakkaana.

Luulisi, että missi olisi jo kehuihin tottunut, mutta Saraa hänen ohjelman aikana saamansa kannustus hämmensi. Melkein puolet elämästään marokkolais-suomalainen nainen on tuntenut olevansa ulkopuolinen, outolintu. Päiväkodissa häntä haukuttiin neekeriksi, ja ala- ja yläkoulussa tuntui, että mitä nätimmin Sara oli tukkansa laittanut tai mitä hienommat vaatteet hänellä mielestään oli, sitä enemmän vain kiusattiin.

– Koulukiusaaminen teki minut epävarmaksi ulkonäöstäni ja tekemisistäni. Minulla on aina ollut kova halu tehdä monia asioita, mutta se on vaikeaa, kun on vuosia saanut kuulla kauheuksia itsestään,
Sisälläni on aina se pieni ääni, joka pidättelee ja vetää minua taaksepäin. Olen vasta nyt oppinut pikkuhiljaa tykkäämään itsestäni, Sara kertoo.

Vahvin kaikista

Kun Sara oli kuusivuotias, hän teki itselleen päiväkodissa lupauksen. Minä en itke. En itke enää koskaan. Hänet oli taas jätetty leikkien ulkopuolelle ja nimitelty, mutta nyyhkimiseen sijaan Sara nieli kiukkunsa ja pujahti omiin leikkeihinsä. Hän oli oppinut, että itkeminen sai kaiken tuntumaan vain pahemmalta.

Helsingin Vuosaaressa ei vielä 1990-luvun alussa asunut juuri ulkomaalaistaustaisia lapsia, joten eksoottinen, rasavilli poikatyttö erottui joukosta.

Saran iho oli tummempi kuin muiden lasten, ja välillä hän pälpätti asiansa arabiaksi. Kiusaaminen alkoi päiväkodista ja jatkui pitkälle yläasteelle asti. Vanhemmat tytöt ottivat Saran koulussa silmätikukseen, nälvivät, huutelivat ja puhuivat pahaa selän takana. Kerran kiusaaminen yltyi fyysiseksi, kun eräs tytöistä otti viidesluokkalaista Saraa välitunnilla rinnuksista kiinni ja uhosi antavansa tälle turpaan. Tilanne raukesi, kun opettaja osui paikalle.

Vaikka Sara sai turvaa ja seuraa luokkansa pojista, välillä tuntui kuin koko koulu olisi häntä vastaan.

– Selvisin kiusaamisesta, koska olin henkisesti älyttömän vahva. Minun täytyi olla. Jos olisin ollut heikompi, minulle olisi voinut käydä huonosti. Ei minua pelottanut mennä kouluun, sillä ajattelin, että jos joku käy minuun käsiksi, annan kyllä palaa. Monta kertaa minun teki mieli tehdä u-käännös ja kohdata kiusaajani, mutta rauhoitin aina itseni.

Kiusaajat eivät kuitenkaan tienneet, millaista Saran arki kotona oli. Siitä he olisivat saaneet vain lisää syitä kiusata.

Rikkinäinen lapsuus

Saran marokkolainen isä ja suomalainen äiti erosivat, kun Sara oli yhdeksän. Ajasta ennen avioeroa hän ei muista paljon. Vain sen, että kotona oli välillä levotonta vanhempien riitelyn takia, ja Sara piiloutui usein meteliä huoneeseensa. Pisti oven kiinni ja seisoi hiljaa ja jähmettyneenä paikallaan.

– Kotona oli hyviäkin päiviä. Vanhempani yrittivät olla aika ajoin hyvää pataa keskenään meidän lasten takia.

Eron jälkeen Saran vanhustenhoitajana työskentelevä äiti jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Elämä oli niukkaa, ja  vaatteet ja lelut yleensä käytettyjä. Kun äiti osti Saran toivoman Baby Bornin sijasta halvan kopionuken, Sara ei tohtinut näyttää pettymystään, ettei äiti
pahoittaisi mieltään.

– En koskaan valittanut mistään. Vaatimattomissa olosuhteissa eläminen kasvatti sisuani. Opin olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla oli.
Kaksi vuotta nuoremman veljensä kanssa Sara oli touhukas kaksikko, mutta neljä vuotta vanhempaa veljeään hän näki vain kerran viikossa. Veli otettiin huostaan itsestään riippumattomista syistä, kun Sara pieni. Se, ettei veli asunut koskaan kotona muun perheen kanssa oli hänelle aina normaalia.

– Naapurustossamme asui paljon muitakin perheitä, joiden lapset oli  otettu huostaan. En tiennyt paremmasta tai osannut haaveilla muunlaisesta.

Mutta kun Saran kaksi vuotta nuorempi pikkuvelikin otettiin huostaan koulukiusaamisen takia, Sara oli jo 13-vuotias. Sillä kertaa hän ymmärsi
tilanteen liiankin hyvin. Veljen vuosia jatkunut koulukiusaaminen oli kärjistynyt pahoinpitelyiksi, eikä veli uskaltanut mennä enää kouluun. Viranomaisten oli puututtava asiaan.

– Oli raastavaa katsoa, kun pikkuveljeni lähti lopullisesti ja perheeni hajosi pirstaleiksi. Jäin yhtäkkiä kahdestaan äidin kanssa. Tuntui oudolta, kun kotimme oli niin tyhjä. Ajattelin silti, että veljeni tulee pian takaisin. En edes itkenyt, sillä jos olisin, se olisi tuntunut hyvästeiltä, Sara kertaa.
Veljet asuivat lastenkodissa täysi-ikäisiksi asti. Vaikka sisarusten välit säilyivät koko huostaanoton ajan läheisinä, Sara ikävöi yhteistä perhe-elämää.

– Veljeni eivät olleet läsnä arjessani, mutta he olivat silti koko ajan hengessä mukana. Mutta jouduin vuosia seuraamaan sivusta, miltä heistä tuntui, kun he eivät saaneet asua omassa kodissaan, paikassa, jonne he kuuluivat. Se oli aivan kauheaa. Samalla tunsin syyllisyyttä siitä, että sain itse asua kotona.

Rauha sisälläni

Murheet kotona ja koulussa kovettivat Saraa mutta kasvattivat sinnikkääksi.

– Olen tunteiden patoaja. Kasaan asioita sisälleni, eivätkä ne koskaan näy ulos. Kun pikkuveljeni lähti, mietin koko ajan, että mitä tästäkin tulee, mihin perheemme oikein päätyy? Se oli vaikeaa aikaa, mutta jaksoin mennä eteenpäin, sillä halusin nähdä, olisiko huomenna kaikki sittenkin paremmin.

Saran ja  äidin välejä kaksistaan asuminen vain tiivisti. He olivat toistensa voimanlähde, tuki ja turva. Tärkeä ihminen oli myös Ruoholahdessa asuva täti, jonka luona Sara vietti aikaa melkein joka viikonloppu. Siellä hän istui lempipaikallaan hellan vieressä ja katseli, kun täti teki marokkolaista ruokaa.

– Minulla on ollut kaksi kasvattajaa, äiti ja tätini. Tätini on samanlainen jästi­pää kuin minäkin, äitini taas on vahvin ihminen, jonka tiedän. Ihailen häntä suuresti. Olen onnekas, että minulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, joihin olen voinut tukeutua.

Pienenä Saran suurin haave oli tulla Miss Suomeksi. Luokkakavereilleen Sara ei viitsinyt kertoa unelmastaan – ei sen jälkeen, kun nämä nauroivat, ettei missinä oleminen ole mikään työ. Onneksi hänellä oli tukenaan mummi, joka kannusti Saraa hakemaan isona kisoihin. Mummi ei kuitenkaan ehtinyt nähdä haaveen toteutumista, sillä hän menehtyi Saran ollessa teini-ikäinen.

– Mummin kuoleman jälkeen unelmani misseydestä murtuivat, ja itseluottamukseni katosi lopullisesti. Meni vuosia ennen kuin pääsin jaloilleni. Päätin, että ainoa keino päästä yli surusta ja saada rauha on voittaa Miss Suomi -kilpailu mummini tähden. Kun voitin, mietin vain, näkeekö hän minut nyt.

Poika joka pelasti

Misseys oli Saralle ponnahduslauta, mahdollisuus toteuttaa muitakin haaveita. Julkisuus on kuitenkin tuonut mukanaan siipeilijöitä, ihmisiä, joiden tarkoitusperiä on hankala erottaa. Silloin Saran koulukiusaamisesta kumpuava itsesuojeluvaisto puskee esiin.

– Olen pettynyt niin monta kertaa ystävyyssuhteisiini, etten päästä ihmisiä helposti lähelleni. Minun on vaikea luottaa ja avautua. Päädyn usein antamaan väärän kuvan ja ensivaikutelman itsestäni, Sara harmittelee.

Sara on monesti kuullut ihmisten luulleen hänen olevan ”koppava lehmä, bitch, diiva, vakava ja ylimielinen ämmä.”

– Kaverini ovat nauraneet myöhemmin, etteivät olisi ikinä uskoneet minun olevan tällainen hassu dille! Ketään ei saisi tuomita liian nopeasti, sillä sisällä saattaa olla ihan erilainen ihminen.

Tosiystäviä Saralla on vain kourallinen, mutta paras ystävä on hänen ensirakkautensa Tuomas Varesvuo, 23, jonka kanssa Sara on ollut yhdessä
yhdeksän vuotta. Heidän tavatessaan 14-vuotias Tuomas oli rinnakkaisluokan komea poika, josta Sara ajatteli ääneen: ”Jos mä ton saan, en pyydä enää mitään muuta.” Rakastuminen avasi Sarassa tunnelukkoja, joiden olemassaolon hän oli unohtanut.

– Itkin ensimmäistä kertaa vuosiin, kun rakastuin Tuomakseen. Hän ei
tajunnut silloin kyyneleitteni merkitystä, mutta minulle se oli valtava asia.
Tuomas tuli elämääni ihan helvetin hyvään aikaan. Ilman häntä olisin koko ajan ajatellut vain perhetilannettani ja koulukiusaamista. Tuomas piti ajatukseni koossa, ja nykyään hän pitää jalkani maassa. On ihanaa, että olen saanut kasvaa yhteen ihmisen kanssa, joka tuntee minut oikeasti – jo ennen tätä kaikkea. Hän näki sen ruman ankanpoikasen, Sara hymyilee.

Harmauden arvoista

Julkisuus on tuonut Saralle paljon kuvauksia ja pr-töitä. Yksityisyrittäjänä työskentelevä Tuomas ei ole koskaan ollut tyttöystävästään mustasukkainen.

– Keskustelimme Tuomaksen kanssa asiat läpi jo ennen kuin hain missikisoihin. En kestäisi mustasukkaisuutta ollenkaan, sillä se toisi vain ylimääräistä stressiä. On meilläkin ollut vaikeita aikoja, mutta suhdetta täytyy huoltaa ja sen eteen on jaksettava nähdä vaivaa. Tärkeintä on halu rakentaa tulevaisuutta yhdessä, Sara pohtii.

Pari asui puoli vuotta yhdessä Tallinnassa, missä molemmat opiskelivat kansainvälistä markkinointia yksityisessä yliopistossa. Kun Sara kruunattiin missiksi, he palasivat asumaan lapsuuden­koteihinsa Vuosaareen, kolmensadan metrin päähän toisistaan. Järjestely on toiminut, eikä parilla ole kiire kihloihin tai avoliittoon.

– Tykkään asua kotona ja olla taas äidin kainalossa. Vaikka odotan yhteistä elämää Tuomaksen kanssa, aion nauttia nyt siitä, että saan olla äidin kanssa. En halua vielä jättää häntä.

Saralla on tällä hetkellä todella läheiset välit veljiinsä, ja suhde isäänkin on parempi kuin hän olisi voinut kuvitella vielä kymmenen vuotta sitten. He soittelevat ja näkevät viikoittain. Isän uuden avioliiton myötä Saralla on kaksi nuorempaa sisarusta, kolmas syntyy alku­keväästä. Kerran rikki mennyt perhe on vuosien aikana kasvanut ja kietoutunut tiiviimmin yhteen.

– Olen kulkenut kivisen tien, mutta en tiedä millainen olisin, jos lapsuuteni olisi ollut erilainen. Kaikki tapahtumat ovat kasvattaneet minua ja tehneet minusta sellaisen kuin olen. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän välitän siitä, ettei perhe-elämämme ollut mitään idylliä. Kaikki on loppujen lopuksi ollut sen harmauden arvoista.

Sara Chafak

■ Miss Suomi 2012 syntyi 25.10.1990 Helsingissä.

■ Isä marokkolainen, äiti suomalainen.

■ Asuu Helsingin Vuosaaressa äitinsä kanssa.

■ Seurustellut yhdeksän vuotta Tuomas Varesvuon kanssa.

■ Sijoittui kolmanneksi Dancing on Ice -ohjelmassa parinsa Sasha
Palomäen kanssa.

■ Opiskellut ravintolakokiksi.

■ Harrastaa laulamista, ruuanlaittoa ja luistelemista.

Raskaus oli yllätys lapsettomuudesta kärsineille Satu Taiveaholle ja Antti Kaikkoselle.

Suvanto ry:n toiminnanjohtaja Satu Taiveaho, 41, kertoo Ilta-Sanomissa, että tuli syksyllä yllättäen raskaaksi. Satu oli ihmetellyt erikoisia oireitaan ja mietti ensin, ovatko vaihdevuodet alkamassa. Raskaus oli yllätys, sillä Satu ja hänen kansanedustajapuolisonsa Antti Kaikkonen, 43, ovat kärsineet lapsettomuudesta vuosia. Syksyllä raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon jo aikaisessa vaiheessa. 

”Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia.”

– Se oli erittäin hämmentävä ja yllättävä asia. Ja totta kai myös surullinen. Olen kuitenkin yrittänyt kääntää asian mielessäni iloiseksi ja ajatellut, että olen ainakin kerran elämässäni ollut vähän aikaa raskaana, Satu kertoo IS:ssa.

Satu ja Antti ovat puhuneet lapsettomuudesta avoimesti julkisuudessa ja kertoneet, ettei hedelmöityshoidoistakaan ole ollut apua. Syytä lapsettomuuteen ei ole löytynyt. Myös adoptioprosessi kariutui aivan viime metreillä syksyllä 2011 Antin vaalirahakohun takia.

”Ehkä on pientä toiveekkuuttakin.”

– Meidän kohdalla asia (keskenmeno) ei varmasti ollut kauhean iso suru sen takia, että emme ole osanneet tai edes uskaltaneet ajatella asiaa. Sen jälkeen asia on kuitenkin pyörähdellyt mielessä. Ehkä on pientä toiveekkuuttakin, Satu kertoo IS:ssa.

Tällä hetkellä Satu ja Antti ovat kahden pienen lapsen sijaisvanhempia. Syksyllä 2014 heistä tuli pienen pojan sijaisvanhempia ja vuonna 2015 perheeseen saapui kolmevuotias tyttö.

Sadun ja Antin tie vanhemmiksi on ollut pitkä ja raskas. Lue parin yhteishaastattelu parin vuoden takaa:

 

Muusikko ja tutkija Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Siitä saakka Linda on miettinyt, missä menevät rakkauden ja anteeksiannon rajat.

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänäkin vuonna joulun kuten aina – äitinsä, tätinsä, isäpuolensa ja pikkusiskonsa Sandran kanssa.

Sandralla on Downin syndrooma. Siskosten välit ovat läheiset.

– Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

Sandran Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella. Vuosi Sandran syntymän jälkeen Lindan isä jätti perheensä. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

– Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi koko lapsuuteni ajan, Linda sanoo.

”On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään.”

Vuosia myöhemmin, kun Lindan isä oli vakavasti sairas, hän pahoitteli esikoistyttärelleen tapahtunutta.

– Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, Linda Urbanski sanoo.

– Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. Anteeksianto on valtavan tärkeää.

Linda Urbanski kertoo, millainen hänen suhteensa pikkusiskoonsa on, millaista oli yhdistää tutkijan ammatti muusikon työhön ja miten Sandra auttaa häntä rentoutumaan Me Naisten uudessa numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.