Kokenutta muusikko Samuli Putroa jännittää festarikeikoilla. – Suomessa ei ole oikein muita mahdollisuuksia esiintyä yhtä hyvissä olosuhteissa ja tässä mittakaavassa.

Ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten Ruisrockissa esiintynyt muusikko Samuli Putro, 43, nousi tänäkin vuonna Turun Ruissalon lavalle tunnelmoimaan. Parikymmentä vuotta sitten tehdyllä debyyttikeikalla ei ollut yhtä hulppeita puitteita kuin eilisellä esityksellä festareiden Niitty-lavalla. Silloin Samuli soitti bändeineen pääportin vieressä sisääntulijoille akustisesti.

– Meillä oli rahankeruulupa, ja ihmiset heittelivät meille kolikoita, joita saimme kerätä palkaksi. En kyllä ole ihan varma onko ensiesiintymisestä tasan 20 vuotta. Artistien juhlavuodet lasketaan samalla tavalla kuin naisten ikä. Ne ovat liikuteltavissa olevia, Samuli nauraa.

Miehen kesä menee pitkälti keikkailun merkeissä. Hän kiertää esiintymislavoja aina elokuun puoleenväliin saakka. Kunnollista lomaa keikkailija ei ehdi viettää ennen kesän loppupuolta, mutta onneksi alkuviikot ovat yleensä vapaita.

– Festarikeikoissa saattaa olla aika iso noste, jos kaikki menee hyvin. Hybris ei itsessään ole ongelma, mutta siitä on todella ärsyttävää tulla alas. Siinä mielessä tiistai ja keskiviikko ovat tärkeitä päiviä. On hyvä, että kaikki näyttää hetken aikaa tympeältä siihen verrattuna, miten upeaa on edellisinä päivinä ollut.

Vaikka miehellä on takanaan vuosien kokemus festareista, hänen mielestään ne ovat omalla tavallaan kamalia tapahtumia.

– Näitä jännittää paljon enemmän kuin esimerkiksi klubikeikkoja. Suomessa ei ole oikein muita mahdollisuuksia esiintyä yhtä hyvissä olosuhteissa ja tässä mittakaavassa.

Pienempiä klubikeikkoja on viikossa yleensä useampi, joten niihin muodostuu helposti rutiineja. Ne helpottavat esiintymisjännitystä ja luovat varmuutta, mutta niihin ei kuitenkaan pidä Samulin mielestä tukeutua liikaa.

– Rutiinit pitää rikkoa, ennen kuin tulee tylsää. Kaikessahan se menee näin. Kaikki pitää rikkoa ennen kuin tulee tylsää, paitsi parisuhteet.

Samulin uusin sooloalbumi Taitekohdassa ilmestyi tämän vuoden helmikuussa. Uutta musiikkia mies ei ole vielä ehtinyt edes miettiä. Elokuussa koittavalla kolmen viikon lomalla hän aikoo vain nautiskella.

– Odotan tipahtamista henkiseen ja ilmastolliseen pumpuliin. Jos siinä on seassa muurahaisia ja hyttysiä seassa, se on tosi fine.

Lue myös:

Muusikko Samuli Putro: "Pettämisen pitäisi olla anteeksiannettavissa

Hiihtäjä Krista Pärmäkoski löysi puolisonsa yhteisten ystävien kautta. – Minulla on hyvä tilanne, koska Tommi kannustaa ja ymmärtää, mitä työni vaatii.

Olympiamitalisti Krista Pärmäkoski, 27, on valinnut kahden kodin taktiikan puolisonsa, valmentaja Tommi Pärmäkosken, 34, kanssa. Omakotitalo pohjalaismaisemissa Kuortaneella on avioparin ykköskoti, ja asunto Lahdessa toimii kaupunkikämppänä. Novascotiannoutaja Carla kulkee sujuvasti mukana molemmissa.

Krista matkustaa 250 päivää vuodessa, mutta Tommin työt keskittyvät nykyään enimmäkseen Suomeen hänen jätettyään pestinsä F1-kuljettaja Sebastian Vettelin kuntovalmentajana.

– Minulla ei ollut osuutta siihen päätökseen, Krista heittää.

Pariskunta tapasi aikoinaan yhteisten tuttujen kautta.

– Kaverimme taisivat tunnistaa, että olisimme sopiva mätsi. Asiat etenivät nopeasti tutustumisemme jälkeen.

Nyt Tommi vastaa Kristan voimavalmennuksesta ja yrittää välillä ehtiä mukaan harjoitusmatkoille. Silti pitkiin erojaksoihin on ollut pakko tottua.

– Nooh, siinä pysyy suhde tuoreena, Krista vitsailee ensin, mutta vakavoituu sitten.

– Kyllä ikävä ja yksinäisyys ovat iso haaste. Minulla on hyvä tilanne, koska Tommi kannustaa ja ymmärtää, mitä työni vaatii. Puolisoni ei ole koskaan painostanut, että tule jo kotiin sieltä.

Mitä Krista kertoo perhesuunnitelmistaan? Miksi hän oli vähällä lopettaa uransa? Lue Kristan koko haastattelu uusimmasta Me Naisista 16/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)