Miehen sairaus opetti Mirkkaa elämään hetkessä. Kuva: Milka Alanen
Miehen sairaus opetti Mirkkaa elämään hetkessä. Kuva: Milka Alanen

Aviomiehen kuolema oli Mirkka Torikalle sokki, mutta samalla elämästä hävisi mielen sairauden aiheuttama epävarmuus. Nykyisessä suhteessa vallitsee tasapaino, josta Mirkka ei aiemmin osannut edes haaveilla.

Mirkka Torikka, 38, pyörii miesystävänsä, juontaja Sami Kurosen keittiössä ja etsii vesilasia.

– Ootas nyt, missä ne olikaan?

Mirkka on käynyt täällä usein, mutta ei tämä hänen kotinsa ole. Jos Mirkka ja Sami joskus perustavat yhteisen kodin, se tehdään uuteen osoitteeseen.

Uusperheen yhteinen koti, jossa olisi tilaa pariskunnan kaikille kolmelle lapselle, on Mirkan ainoa ”sitten kun” -haave. Aiemmassa elämässään Mirkka ehti jo elää todeksi kaikki klassiset unelmansa ydinperheestä ja omakotitalosta koirineen, farmariautoineen ja kesämökkeineen.

– Nyt ajattelen saaneeni jo niin paljon, että mistä tässä enää kehtaa haaveillakaan, Mirkka miettii uudessa arjessaan.

– Edellinen elämä opetti myös, ettei tulevaisuutta kannata suunnitella liikaa – se kun ei ole meidän käsissämme.

Yritäpä ryhdistäytyä

24-vuotiaana Mirkka oli ystäväpiirinsä ensimmäinen, joka totutteli vauva-­arkeen, hiekkalaatikkoelämään ja kaikkeen siihen, minkä kuvitteli pysyväksi uudessa perheenäidin roolissaan. Touhukas nainen oli valmistunut yhteisöpedagogiksi, muuttanut miehensä perässä Jyväskylään ja turhautunut raskausaikansa rajoituksiin niin, että opiskeli aikansa kuluksi maskeeraajan ammatin.

Puoliso työskenteli ovimiehenä ja nautti arvostusta vapaaottelupiirien pioneerina. Mies teki yötöitä, ja esikoispoika valvotti vaikean koliikkinsa takia.

– Meillä ei nukuttu kokonaista yötä kolmeen vuoteen. Arki oli yhtä aikaa upeaa ja hämmentävää.

Mirkka ajatteli, että vauvaperheen arki selitti muutokset, joita hän oli alkanut nähdä miehensä käytöksessä. Menijäluonteesta oli tullut omiin oloihinsa unohtuva mies, joka tarvitsi jatkuvasti enemmän unta. Vain treenaaminen tuntui olevan puolisolle henkireikä. Kotosalla hän enimmäkseen oli väsynyt tai nukkui.

– Aloin miettiä, että jokin tässä yhtälössä ei mätsää. Käytös ei ollut enää tyypillistä miehelle, jonka olin tuntenut, mutta ajattelin, että yötyö ja arki koliikkivauvan kanssa oli raskas yhdistelmä. Että me nyt opettelemme tätä uutta elämää.

”Oli turhauttavaa selittää, että puolisoni ahdistus oli totta ja että tarvitsimme apua.”

Merkit olivat kuitenkin ensimmäisiä ulospäin näyttäytyneitä oireita mielen sairaudesta, joka myöhemmin diagnosoitiin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Lopullisen diagnoosin löytymiseen meni kuusi vuotta. Sinä aikana epäiltiin masennusta, tehtiin magneettikuvauksia, etsittiin sopivaa lääkitystä ja kyseenalaistettiin, oliko ongelmaa olemassakaan.

Sinä aikana syntyi myös tytär.

– Ulkopuoliselle elämämme näyttäytyi normaalilta: miehellähän oli rakastava perhe, työ, harrastus ja asiat kunnossa. Oli turhauttavaa selittää, että puolisoni ahdistus oli totta ja että tarvitsimme apua, Mirkka kuvailee.

– Sairaalassa häntä patistettiin sanomalla ”yritäpä ryhdistäytyä, sinulla on upea perhe”. Ihan kuin hän olisi ollut tahallaan sairas.

Kenen elämää minä elän?

Pikkuhiljaa omituisista tapaturmista alkoi tulla jokapäiväisiä. Mirkka alkoi tunnistaa miehessään itsetuhoisia piirteitä. Kun mies ajoi uuden auton tieltä, Mirkka mietti, oliko onnettomuus todella vesiliirron seurausta. Uuden, vahvan lääkekokeilun aikana puoliso täräytti auton kotipihassa kiviaidan läpi. Mirkka ryntäsi talon edustalle kauhuissaan, kun taas mies nousi autosta ja totesi: ”Kappas, vähän osui.”

– Hetken päästä repesimme kumpikin hervottomaan nauruun. Joissain tilanteissa musta huumori oli ainoa voimavaramme.

Sitten olivat ne tilanteet, joissa nauru väistyi pelon tieltä. Kauppareissuillaan Mirkka tapasi soittaa kotiin tarkistaakseen, että siellä oltiin kunnossa. Lapset tottuivat siihen, että kotiin tullessa äiti kävi ensin viemässä kauppakassit sisälle.

– Kävin siis tarkistamassa, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.

”Joinain öinä asetuin nukkumaan eteisen lattialle, jotta varmasti heräisin, kun hän palaisi kotiin.”

Myöhemmin tulivat katoilut: mies saattoi hävitä kolmeksi päiväksi ja palata kotiin ahdistuneena ja epätietoisena, missä oli ollut. Mirkka tottui nukkumaan koiranunta ja säpsähtämään hereille tarkistaakseen, missä kunnossa mies tuli kotiin tai mitä tämä puuhasteli öisin varastossaan. Maanisina kausinaan mies saattoi iltayhdeltätoista kiivetä katolle vaihtamaan tiiliä. Masennuskausina pelkkä oleminen oli sietämätöntä tuskaa.

– Joinain öinä asetuin nukkumaan eteisen lattialle, jotta varmasti heräisin, kun hän palaisi kotiin. Niissä hetkissä saatoin havahtua ajatukseen, että kenen elämää minä oikein elän.

Kerran mies kertoi puita pilkkoessaan osuneensa vahingossa kirveellä päähänsä ja odotti kotona verivanat kasvoillaan.

– Myöhemmin hän kertoi tehneensä sen tahallaan. Fyysinen kipu helpotti sietämään henkistä tuskaa. Hänelle veren näkeminen konkretisoi kipua ja teki sen helpommaksi käsitellä.

Sillä kerralla Mirkka suuttui. Lapsille oli kerrottu isin olevan vakavasti sairas, mutta onnettomuudet oli aina onnistuttu pitämään poissa heidän silmistään. Tällä kertaa oli vähällä, etteivät he nähneet isää verissä päin.

– Raivostuin, kuinka hän oli voinut olla niin ajattelematon. Äitinä punnitsin jatkuvasti lasten etua ja taisteluani ydinperheunelman puolesta: kuinka pitkään sinnikkyyteni olisi lasten parhaaksi?

 


”Joskus kadehdin pariskuntia, jotka riitelivät tiskivuoroista”, Mirkka muistelee.
”Joskus kadehdin pariskuntia, jotka riitelivät tiskivuoroista”, Mirkka muistelee.

 

Osa ystävistä kehotti Mirkkaa lähtemään, itse hän ihmetteli miksi. Ei hän kokenut olevansa uhattuna tai pitänyt taisteluaan uhrautumisena.

– Jos miehelläni olisi ollut parantumaton syöpä, olisiko minua silloinkin yllytetty jättämään hänet?

Ja kun niitä hyviä hetkiä oli kuitenkin enemmän kuin huonoja. Terveinä kausinaan mies oli läsnä ja hyvä isä.

– Meillä ei koskaan tingitty lasten syntymäpäiväjuhlista. Synttäreiden aattona mies leipoi dinokeksejä täydessä touhussa.

– Sairaus näyttäytyi lapsille lähinnä siten, että isi nukkui paljon. Olen tyytyväinen, että valitsimme avoimuuden, vaikka monesti olisi ollut helpompaa keksiä tekosyitä. Lapset kestävät urheasti vaikeitakin asioita, kun tietävät olevansa turvassa ja tuntevat, että heille vastataan rehellisesti ikätasonsa mukaan.

Irti haavekuvista

Myös lähipiirilleen Torikat olivat avoimia. Sairauden kanssa oli helpompi elää, kun sitä ei salaillut muilta. Kun naapuri huikkasi pensasaidan takaa, miten menee, Mirkka saattoi töksäyttää: ”Päin helvettiä!” Kovimpia paikkoja oli ilmoittaa päiväkotiin, ettei mies enää saisi hakea lapsia kyytiinsä ilman Mirkan lupaa.

– Päätin, etten alkaisi pitää kulisseja. Mielen sairauksissa ei ole mitään hävettävää, eikä mieheni ollut elänyt typerästi saadakseen sairautensa. Kenellä ylipäätään on oikeus odottaa ongelmatonta elämää?

Yhtenä yönä eteisen lattialla maatessaan Mirkka sai oivalluksen: hyvä elämä ei ole vain terveiden oikeus.

– Meidän kohtalomme olisi elää sairauden ehdoilla, mutta se ei estäisi meitä olemasta onnellisia. Päätin, etten suostu uhriksi omalle elämälleni. Minulla olisi vastuu omasta onnestani, nyt vain vähän erilaisissa olosuhteissa.

”Mielen sairauksissa ei ole mitään hävettävää, eikä mieheni ollut elänyt typerästi saadakseen sairautensa.”

Ajatus on säästänyt Mirkkaa katkeroitumasta sekä syyllistämästä.

– En koskaan sanonut miehelleni, miksi teet tämän minulle tai ajatellut, miksi minulle kävi näin. Eihän sairaus ollut hänen valintansa.

Mirkka alkoi myös hyväksyä, ettei sairautta voisikaan voittaa. Elämä piti nyt rakentaa siitä vinkkelistä.

– Tiesin, ettei mies halunnut jättää meitä, mutta mielen pimeä puoli voittaisi lopulta. Oli pakko hyväksyä, että jos yrittäisin parantaa hänet, joutuisin pettymään.

Ystävät kehuivat Mirkkaa vahvaksi, mutta itse hän tunsi toisin.

– Kun nostin kädet pystyyn ja myönsin, etten voi parantaa miestäni, tunsin olevani luovuttaja. Minusta se oli taipumista.

Noihin aikoihin Mirkka ei enää jaksanut ystäviensä tsemppitoivotuksia, sääliä tai parannusehdotuksia.

– Sanoin, että älkää yrittäkö enää korjata. Että itketään ja kirotaan vain.

Pahin tapahtui

Puolison viimeisiin kuukausiin ehti vielä uusi sokkiuutinen: koti paljastui hometaloksi, julistettiin asuinkelvottomaksi ja purettiin betoniin asti. Valokuvia lukuun ottamatta perheen koko irtaimisto hävitettiin. Vakuutus ei korvannut senttiäkään.

Silloin väsymys otti voiton.

– Ensimmäisen kerran sanoin ääneen, että minulla oli keinot loppu. Olin lakannut uskomasta, että meidän sinnittelymme yhdessä olisi enää lasten etu. Olen varma, että mieheni tunnisti ja ymmärsi väsymykseni ihan niin kuin minä olin ymmärtänyt hänen tuskansa.

Muutama päivä myöhemmin mies teki lopullisen ratkaisunsa.

– Olin joskus toivonut, että hän löytäisi paikan, missä on hyvä olla ja että minä saisin levätä. Niin tapahtui. Vaikka ymmärsin hänen valintansa, en hyväksynyt sitä, Mirkka sanoo kyynelten noustessa silmiin.

”Kun kerroin lapsille isin kuolleen, jo toisessa lauseessa vakuutin heille, että selviäisimme kyllä.”

Puolison kuolemaa seurasivat ristiriitaiset tuntemukset. Kuolema oli sokki, pahin oli nyt tapahtunut. Samalla arjesta hävisivät pelko ja jatkuva epävarmuus. Mirkka alkoi nukkua kokonaisia öitä. Hän voi surusta huolimatta fyysisesti paremmin kuin vuosiin.

Työpaikalla ehdotettiin sairauslomaa, mutta Mirkka kieltäytyi. Hän pelkäsi jäävänsä tarpeettomaksi, ja työ tarjosi rutiinit kaaoksen keskelle.

– Mieheni kuolemaa seurasi käsittämätön elämänhallinnan tunne. Kun kerroin lapsille isin kuolleen, jo toisessa lauseessa vakuutin heille, että selviäisimme kyllä. Samalla sieluani revittiin palasiksi: en koskaan voisi korvata lapsilleni isää.

– Tiedän, että miehenikin oli luottanut selviämiseemme. Hän varmasti uskoi tekevänsä meille palveluksen. Koin luottamuksen osoituksena häneltä jättää lapset minun kasvatettavakseni.

Mirkka on kohdannut toisenlaisiakin reaktioita. Sellaisia, joissa ollaan vihaisia perheensä jättäneelle tai niitä, jotka pitävät ratkaisua raukkamaisena.

– Mieheni kävi jatkuvaa taistelua. Minusta päätös ei ollut itsekäs eikä raukkamainen. On vaatinut rohkeutta luopua näkemästä omien lastensa kasvavan. Kenelle sellainen voisi olla helppo teko?

– Minut on kasvatettu kunnioittamaan elämää, mutta onko kellään oikeutta pakottaa toista elämään väkisin. Ajattelen, että jumalani on niin viisas, että hän ymmärsi mieheni ratkaisun.

Mirkka kokee, että rakkaasta irtaimistosta luopuminen auttoi päästämään irti entisestä. Kotitalosta hän ei kuitenkaan halunnut luopua: sen kunnostamisesta tuli Mirkalle ylpeysprojekti.

– Ajattelin, että lapseni olivat jo menettäneet niin paljon. Tutun kodin minä rakentaisin heille takaisin.

Mitä tarkoittaa ikuinen side?

Mirkka piti vihkisormuksen nimettömässään vuoden ajan puolisonsa kuoleman jälkeen. Se oli sormessa silloinkin, kun hän törmäsi Sami Kuroseen Suomipop-festareilla keväällä 2013, vain muutama kuukausi leskeksi jäätyään. Kumpikin oli festareilla töissä.

”Ajattelin, että jos tässä on jotain oikeaa, elämä ehkä tuo meidät vielä yhteen.”

– Ystäväni olivat yrittäneet viritellä sokkotreffejä, mutta en osannut kuvitellakaan enää tapaavani ketään. Silti Samin seurassa tuntui oudon helpolta olla. Jokin siinä tilanteessa kolahti, Mirkka sanoo.

– Ajoitus oli silloin täysin väärä, mutta ajattelin, että jos tässä on jotain oikeaa, elämä ehkä tuo meidät vielä yhteen.

Mirkka riisui vihkisormuksensa helmikuussa 2014, kun vuosi leskenä oli täynnä.

Kristillisen kasvatuksen saanut Mirkka piti avioliittoa pyhänä asiana ja uskoo edelleen sen olevan ainutkertainen kokemus.

– Poistin aikoinaan vihkikaavastamme kohdan ”kunnes kuolema meidät erottaa”. Uudessa elämäntilanteessa on pitänyt miettiä, mitä ikuinen side oikein tarkoittaa.

Tutustuessaan Samiin Mirkka mietti hetken, miten kertoa elämästään, mutta päätti pitää suorapuheisen linjansa.

– Minähän en arpiani häpeile, pikemminkin olen ylpeä niistä. Muistan olleeni imarreltu siitä, miten Sami osasikin arvostaa kokemustani eikä pelästyä sitä.

 


Mirkka on ollut Samin mukana tämän työkeikoilla. Kun Sami juonsi Miss Suomi -finaalin, pari yöpyi yhdessä Vanajanlinnassa.

 

Hiton hyvä elämä

Vähän yli kaksi vuotta kestäneen seurustelun aikana Mirkka on totutellut elämään etäsuhteessa: hän Jyväskylässä ja Sami pääkaupunkiseudulla. Hän on myös opetellut erilaiseen arkeen silloin, kun ollaan yhdessä. Sellaiseen, jossa ei kuulu huolehtia ja pelätä toisen puolesta ja jossa voi suunnitella.

Kun Sami halusi varata lomamatkalle ravintolan etukäteen, Mirkasta oli lähes absurdia tietää kuukausien päähän, mitä silloin söisi. Nyt alkanut kesä on jo buukattu täyteen ohjelmaa.

– Tottuminen helppoon elämään on ollut kipuiluakin. Kun Sami kertoi varanneensa meille matkan Italiaan, menin romanttisesta eleestä ihan paniikkiin. Saatan vieläkin pillahtaa itkuun, kun hän nypertää minikokoiset fine dining -annokset lapsille, Mirkka naurahtaa.

– Nykyinen suhde on kuitenkin tuonut elämääni tasapainon, josta en osannut haaveilla. Mielen sairauden kanssa eläville rauhalliset koti-illat eivät ole itsestäänselvyys.

”Uusi kumppani voi kokea olevansa kakkosvaihtoehto. Samilta on tarvittu mielettömän hyvää itsetuntoa.”

Mirkalle uuden suhteen ei ole tarkoitus korvata vanhaa eikä uuden kumppanin pidä syrjäyttää edeltäjäänsä.

– Jossain vitsailtiin, että kannattaa ottaa leski kumppaniksi, ne ei valita turhasta, Mirkka murjaisee Samin keittiössä.

– Mutta kyllä lesken rinnalle voi olla vaikea tulla. Enhän minä ole valinnut erota. Uusi kumppani voi kokea olevansa kakkosvaihtoehto. Samilta on tarvittu mielettömän hyvää itsetuntoa. Olen vain valtavan kiitollinen, että elämäämme on tullut uusi ihminen.

Mirkka on ylpeä, ettei uudessa suhteessa ole hötkyilty. Ennen muuttoa yhteen hän haluaa nähdä, miten yhdessä jaettu arki toimii. Ihastumisen huumassa olisi ollut helppoa toimia nopeasti, mutta Mirkka on halunnut vaalia pysyvyyttä lastensa elämässä.

– Lapseni eivät tarvitse uutta isää. Heillä on isä, joka asuu taivaassa. Käymme isin haudalla ja puhumme hänestä paljon. Myös minulla on lupa surra ja tuntea ikävää, mutta en tee sitä Samin olkapäätä vasten. Uudessa suhteessa on tarvittu paljon ymmärrystä ja hienotunteisuutta molemmin puolin.

Ydinperhe on Mirkalle edelleen tärkeä, vaikka hän joutui luopumaan omastaan.

– Kyllä minä edelleen kannustan kavereitani taistelemaan pikkuryppyjen yli liitoissaan, hän sanoo.

– Olen opetellut hyväksymään monia asioita uudesta vinkkelistä. Nyt saan kokea modernin, erilaisen suhteen. Meille tulee erilainen elämä, mutta sekin voi olla hiton hyvä elämä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.