Vuonna 2006 tuore äiti Rosa Meriläinen päätti hypätä pois oravanpyörästä eikä lähtenyt toiselle vaalikaudelle.

Ei ”roiskeläppää”, ei räväkkää rintanappia, ei ainoatakaan kirosanaa. Politiikan kauhukakaraksi nimetty kansanedustaja
Rosa Meriläinen, 30, ei vaikuta kovinkaan provosoivalta
nauttiessaan Kiasman kahvilassa myöhäistä lounasta.

Hän on pukeutunut pikemminkin tyylikkäästi kuin huomiota
herättävästi. Hän ei kiihdy kertaakaan puhuessaan itselleen tärkeistä asioista. Ja kun hän pian suuntaa työpaikalleen eduskuntaan, hän ei mene sinne tapansa mukaan ruoskimaan itseään siksi, että maailma on tällä viikolla parantunut liian vähän hänen yrityksistään huolimatta. Hän menee pilateskurssille.

– Olen harrastanut pilatesta keväästä lähtien, sillä se tekee hyvää kropalle raskauden ja synnytyksen jälkeen, tuore äiti selittää.

Yksi ennakkomielikuva ei silti petä: Rosan kuuluisa nauru, jota pidetään hänen tavaramerkkinään. Se kaikuu kahvilasalin korkeuksissa välillä niin äänekkäänä ja pitkään, että on pakko katsoa vaivihkaa ympärilleen: mitähän muut ajattelevat? Mutta kansainvälinen asiakaskunta ei kiinnitä häneen mitään huomiota.

Rosaa naurattaa ajatus siitä, miltä hänen puolisonsa Simo Frangenin naama näyttäisi, jos vaimo vielä kymmenen vuoden
kuluttua eläisi miehensä rahoilla.

Pari viikkoa sitten Rosa ilmoitti julkisesti, ettei ole ehdolla
ensi kevään vaaleissa. Hän teki päätöksen yksin, eikä edes puoliso osannut olettaa mitään. Ratkaisu otti koville, mutta nyt Rosa tunnustaa olevansa pitkästä aikaa todella tasapainoinen, vapautunut ja onnellinen. Nuori nainen, joka on aina puhunut luovan laiskuuden, vapauden ja rentouden puolesta, aikoo vihdoin elää niin kuin opettaa. Vähemmän töitä ja enemmän köllöttelyä, se on nyt Rosan motto.

– Hyppään pois oravanpyörästä. Näin minusta tulee onnellisempi. En koe olevani jeesus, jonka kärsimyksestä kukaan hyötyy. Suomi on pullollaan arjen uuvuttamia naisia, Rosa sanoo.

Palaute, jota hän on saanut, on ollut pääosin kannustavaa.
Osa yhteydenottajista on pitänyt rohkeana oman ja perheen hyvinvoinnin asettamista työkiireiden edelle. Toisaalta, jotkut ovat pitäneet häntä huonona esimerkkinä: näinkö naisille aina käy? He luovuttavat liian helposti, jättävät leikin kesken, eivätkä tosissaan haluakaan menestyä.

Kieltämättä juuri Rosan kaltaisen feministin, kunnianhimoisen ja työkeskeisen naisen suusta kuulostaa kovin sovinnaiselta, kun hän toteaa:

– Päätöksen taustalla on halu viettää enemmän aikaa rakkaitteni kanssa. Tuntuu hyvältä, että yhdeksänkuukauden ikäinen Frans tarvitsee minua.

Se on harvinaista uranaisen puhetta aikana, jolloin tuoreet äidit pikemminkin vakuuttavat, ettei lapsi lainkaan häiritse heidän uraansa tai elämäntapaansa.

Tuli tarve hellittää

Vastikään äitiyslomalta palannut Rosa on jo muutamassa viikossa nähnyt, mitä hänen elämänsä tamperelaisena pienen lapsen äitinä ja kansanedustajana tulee käytännössä olemaan.

– Minulla on hyvä lastenhoitaja ja myös Simo on vähentänyt töitään voidakseen olla pojan kanssa. Mutta itse pääsen työpäivinä osallistumaan Fransin elämään lähinnä hoitamalla aamurutiinit ennen kuin hyppään Helsingin junaan. Ja sitten iltarutiinit, kun illalla kahdeksan jälkeen palaan taas kotiin.

Ikävä omaa lasta kohtaan on kova; ensimmäisenä työpäivänään Rosa purskahti sen vuoksi julkisesti itkuun.

Tosiasiassa kansanedustajan tehtävien täysipainoinen hoitaminen edellyttäisi osa-aikaista helsinkiläisyyttä. Rosa ei kuitenkaan ole valmis siihen. Sekään ei ole mahdollista, että koko perhe muuttaisi Helsinkiin. Rosasta paljastuu hyvin konservatiivinen puoli, kun hän kertoo, miten paljon juuret hänelle merkitsevät.

– Näen kotini ikkunasta koulun ja lastentarhan, joita olen käynyt. Äiti asuu lähellä, olen äidin tyttö. Nautin siitä, kun kävelen Tampereen ainoata pääkatua ja saan tervehtiä monia tuttuja. On ihanan turvallista elää syntymäseudullaan, osana tuttua sosiaalista verkostoa. Jos perhe vaihtaa työn perässä paikkakuntaa, joku siinä aina kärsii. Useimmiten muutetaan miehen työn perässä ja naisista tulee niitä yksinäisiä lähiöäitejä.

Ensimmäisten työviikkojen ajan Rosa odotti, että hänessä syttyisi halu ja palo jatkaa työtään vielä ensi vaalikaudellakin. Mutta kävikin päinvastoin – tuli tarve hellittää.

– Ei lapsen syntymä ole arvomaailmaani miksikään muuttanut. Arvoni ovat aina olleet pehmeät, ja uskon, että oman lapsen tuoma näkökulman muutos on paljon suurempi niille, jotka edustavat alun pitäen kovia arvoja.

En mahdu muottiin

Rosa ei ole punninnut päätöstään pelkästään perhe-elämän näkökulmasta. Ratkaisun taustalla on myös kriittinen suhtautuminen omaan työhön ja aikaansaannoksiin sekä parin vuoden takainen vakava työuupumus.

– En ole ollut poliitikkona tarpeeksi hyvä tähänkään mennessä,
ja tunnen, että kiire tyhmistää minua. Stressaantuessa näköala kaventuu. Tarvitsen hengähdystauon, jotta voisin tulla viisaammaksi. Tarvitsen aikaa ajatteluun ja lukemiseen. Ihminen ei millään kykene kokemaan kaikkea, mitä pitäisi. Mutta kirjoja lukemalla voi laajentaa maailmankuvaansa. Luin juuri Aila Meriluodon runoja ikääntyvän naisen seksielämästä. Se antoi mahdollisuuden eläytyä siihen, mikä minuakin tulevaisuudessa odottaa.

– Poliitikkona olisin halunnut olla parempi. Ratkaisuni antaa mahdollisuuden tarkastella politiikkaa uudesta näkökulmasta. Ajattelen, että meitä on kahdenlaisia, käsityöläisiä ja taiteilijoita.
Käsityöläinen on hyvä lobbaamaan jotakin tienpätkää. Itse haluaisin olla näkemyksellinen taiteilija, joka luo filosofian koko
liikennejärjestelmästä. Mutta nyt olen niin päivänpolitiikan uuvuttama, ettei sellaiselle kehittelylle ole tilaa.

Kiasman ikkunoista aukeaa suora näkymä eduskuntatalolle, ja Rosa katselee sitä hieman haikein mielin.

– Kun eduskuntakauteni alussa astelin noita portaita, tunsin itseni kauniiksi ja älykkääksi. Aika pian kuitenkin ymmärsin, että
olenkin ruma ja tyhmä.

Kaikki eduskuntavuotensa Rosa on kokenut olevansa vääränlainen poliitikko.

– En mahdu muottiin. Oikeanlainen poliitikko osaa puhua uskottavasti ja iloitsee pelkästä oikeassa olemisen tunteesta.

Rosa kuitenkin nimettiin pian eduskunnan häiriköksi värikkään
kielenkäyttönsä ja käyttäytymisensä vuoksi. Silti hänet valittiin Vihreiden eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi. Puolueen varapuheenjohtaja hän oli jo ennen eduskuntaan nousuaan. Hän kertoo saaneensa omiltaan riittävästi tukea silloinkin, kun hänen kannabis-lausuntonsa ja siitä seurannut oikeudenkäynti puhuttivat kuumimmillaan.

Riittämättömyys vaivaa

Pari vuotta sitten Rosa jäi sairauslomalle työuupumuksen ja masennuksen vuoksi. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut tyytyväisyyttä mistään aikaansaannoksestaan, ja krooninen riittämättömyyden tunne vaivasi.

– Tuo tunne oli vanhoja peruja. Muistan, kuinka jo vuonna 1998 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa tirautin joka kerta töihin mennessäni hississä pienet itkut. Uupumus liittyy huonoon paineensietokykyyn, itsetuntoon ja suorittamisen paineeseen. En ole ainoa ihminen, joka kokee, että häntä mitataan suoritusten kautta. Se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja koulujärjestelmään.

Rosa sai äskettäin käsiinsä alaasteelta säilyneen kouluvihkonsa. Siinä piti kertoa asioista, joissa on hyvä. Pieni koululainen päätyi kuitenkin siihen, että on huono kaikessa. Laudaturin ylioppilaanakaan hän ei ollut tyytyväinen itseensä. Poliitikkona hän mittaa itseään viikoittain: mitä hyvää olen saanut aikaiseksi?

– En ajattele, että minun pitäisi edelleenkään olla itselleni yhtään armollisempi. Päinvastoin; ihmisen pitäisi vaatia itseltään entistä enemmän. Eduskunta ei ainakaan ole paikka, jonne mennään ottamaan rennosti. Ja koska tunnen, että haluan tehdä vähemmän töitä, en ole kelvollinen kansanedustajan arvokkaaseen työhön.

Masennuksesta Rosa selvisi levon ja terapeutin avulla. Myös
läheisten tuki oli tärkeää.

– Vaikeudet heijastuvat koko perheeseen. Vaikeinta sairastumisessa on myöntää se edes itselleen tai sanoa ääneen läheisilleen. Oli tärkeää hakea ammattiapua, vaikka siinä vaadittiin rohkeutta myöntää, että nyt tarvitsen apua. Ammattilainen osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Jouduin käymään läpi syvällisesti omaa henkilöhistoriaani.

Kokemuksensa jälkeen Rosa päätti, ettei niin käy toiste.

– Sairastuminen vaikuttaa vahvasti lopettamispäätökseen. Minun täytyy elää elämääni toisella tavalla. On vaikea olla valoisa ja onnellinen, jos on kauhean väsynyt. Haluan olla onnellinen, en masentunut.

Vallasta luopuminen rohkeaa

Päätös hypätä oravanpyörästä tuntuu Rosasta itsestäänkin rohkealta.

– Vallasta ja päämäärätietoisesta elämästä luopuminen ei ole yksiselitteistä. Mutta hyvältä se nyt tuntuu.

Oravanpyörästä hyppäämistä hän suosittelee muillekin, vaikka tietää, että suurin este on raha.

– Itse olen elänyt viime vuodet kansanedustajan leveällä palkalla.

Olen maksanut opintolainat ja asuntoni on velaton. Uskon, että ihminen pärjää vähemmälläkin kulutuksella. Identiteettini ei romahda, vaikka joutuisin jatkossa itse keittämään kahvini. Ei minulla opiskeluaikoinakaan ollut varaa käydä kahviloissa, toteaa Rosa, jolle kahvilat ovat viime vuosina olleet lähes olohuoneen jatke.

Rosalla ei ole selkeitä suunnitelmia, mitä hän ryhtyy ensi maaliskuun jälkeen tekemään työkseen. Tilanne on outo naiselle, joka on jo kymmenen vuotta ollut hyvin päämäärätietoisesti mukana puoluepolitiikassa.

– Minulla ei ole nyt mitään hienoa työhön liittyvää tavoitetta. Ministerihaaveet on haudattu. Mutta ihminen voi olla hyödyksi yhteiskunnalle muutenkin kuin uhraamalla kaiken aikansa työnantajalle. Voi vaikka kirjoittaa, puhua tai hoitaa omaa äitiään. Ei ainoa tapa luoda uraa ole tehdä jatkuvasti kokopäivätyötä.

Rosa nosti aikoinaan puheeksi prekariaatit, työttömien ja työntekijöiden väliin nousseen uuden luokan, jota leimaavat pätkätyösuhteet ja taloudellinen epävarmuus. Näiden ongelmien nostamista poliittiselle agendalle Rosa pitää yhtenä tärkeimmistä keskustelunavauksistaan kansanedustajana. Ja tuon luokan elämäntyylin hän arvelee tulevan itselleenkin tutuksi.

– Voin tehdä hyviä ja hyödyllisiä asioita. Teen vähemmän, mutta mietitympiä juttuja. En ole luovuttamassa, teen vain asioita toisin. Työskentely toisen palveluksessa ei ole ainoa tapa menestyä.

Ei Rosa silti yhteiskunnallista vaikuttamista jätä. Hän on useiden kansalaisjärjestöjen jäsen, mukana Tampereen kunnallispolitiikassa ja aikoo osallistua tuleviin vaaleihinkin tukemalla hyviksi arvioimiaan ehdokkaita.

– Vaikka moni näkyvä poliitikko Vihreistä jättääkin tehtävänsä,
hyviä tulijoita riittää. On tärkeää, että eri tavoin ajattelevia ihmisiä on politiikassa myös jatkossa. Niitäkin, jotka uskaltavat uhmata normeja. Pitää kulkea pystypäin vaikka pilkattaisiin.

Rosa sanoo olevansa perusluonteeltaan optimisti.

– Poliitikko ei voi muuta ollakaan. Pitää uskoa siihen, että hyviä asioita tapahtuu kaikesta huolimatta.

Rosa on myös hauskan naisen maineessa. Joku on joskus kutsunut häntä naispuoliseksi Simo Frangeniksi. Kahden simon perheessä eivät vitsit olekaan vähissä.

– Yksityiselämäni on nykyään iloista. Kun nauru on herkässä, tilaisuuksia hauskanpitoon riittää.

Ja sitten Rosa nauraa, kovaa ja kauan.

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.