Raskainakin aikoina Arja on osannut nauraa itselleen. ”Kun hiuksia ja ripsiä ei enää ollut, totesin miehelleni, että tarvittaisiin jalo prinssi pussaamaan tämä rupisammakko prinsessaksi.”
Raskainakin aikoina Arja on osannut nauraa itselleen. ”Kun hiuksia ja ripsiä ei enää ollut, totesin miehelleni, että tarvittaisiin jalo prinssi pussaamaan tämä rupisammakko prinsessaksi.”

Tämä on pahaa unta, mietti Arja Koriseva, kun hän viime syksynä sairastui rintasyöpään. Kuolemanpelon jälkeen syttyi taistelutahto. – Olen nyt vahvempi ja tietoisempi itsestäni.

Kun Arja Koriseva nousee tänä juhannuksena Kangasniemen Syvälahden tanssilavalle laulamaan, se on hänelle jo yli 20 vuotta vanha perinne. Tälläkin kertaa hän kerää kotinsa ympäriltä kimpun luonnonkukkia ja sitoo niistä seppeleen hiuksilleen. Myöhemmin illalla hän sytyttää kokon tanssivan yleisön iloksi. Sitten hän laulaa. Viihdyttäviä, yöttömään yöhön sopivia lauluja.

Tänä vuonna tuo esiintyminen on erityisen merkittävä siksi, että se on Arjan ensimmäinen tanssikeikka syöpähoitojen päättymisen jälkeen.

Vain esiintymisasu on vielä hakusessa. Röyhelöt ja rimpsut eivät tule nyt kysymykseen. Ne eivät Arjan mielestä sovi yhteen hänen uuden, rintasyövän saneleman hiustyylinsä kanssa.

– Ajattelin jotakin yksinkertaista mekkoa, jossa on vahva väri, Arja sanoo ja pöyhii kahden sentin pituisia, lämpimän ruskeiksi värjättyjä hiuksiaan.

Lyhyt tukka sopii hänelle täydellisesti, mutta kiharoihinsa tottuneella Arjalla ei olisi ikinä ollut rohkeutta luopua pitkistä hiuksistaan, ellei olisi ollut pakko. Hänellä on aina ollut tukkaa jota letittää, kihartaa, tupeerata, rullata ja muokata näyttäviksi nutturoiksi ja esiintymiskampauksiksi.

Sytostaattihoitojen alkamisen jälkeen tuli hetki, jolloin tuttu kampaaja ajoi Arjan pään kaljuksi.

– Kun katsoin käsittelyn jälkeen itseäni ensi kertaa peilistä, ajattelin, että ei ole totta, tuo en ole minä, tuo on ihan eri persoona ja tämä on pahaa unta.

Kaikista pahin hetki

Epätodelliseen pahan unen tunteeseen Arja on havahtunut monta kertaa sen jälkeen, kun hänellä viime syksynä todettiin ärhäkkä, jo kainalon vartijaimusolmukkeisiin edennyt rintasyöpä.

Viime vuoden maaliskuussa 50-vuotias Arja meni elämänsä ensimmäiseen rutiinimammografiaan, ja tulos oli puhdas. Syyskuussa hän kuitenkin löysi vasemmasta rinnastaan kipeän patin ja tajusi heti, että se vaatii jatkotutkimuksia.

– Minulla oli kiireinen työvuosi, ja viimeistelin kirjaani artistielämästäni. Päästin kirjan käsistäni keskiviikkona ja saman viikon perjantaina sain kuulla, että rinnastani löytynyt kasvain oli pahanlaatuinen.

”Lääkärin puhelu on ollut kaikista pahin hetki.”

Arja oli tuolloin kiertueella Lapissa. Kun puhelu tuli, hän oli matkalla Rukahovin ravintolaan syömään poronkäristystä.

– Huonot uutiset tulivat minulle peloistani huolimatta yllätyksenä. Olin niin sokissa, etten muista puhelusta juuri mitään, enkä osannut kysyä yhtään enempää. Koko sairastumisprosessissa juuri tuo lääkärin puhelu on ollut kaikista pahin hetki.

Kiertueella Arjalla oli ajoapunaan mukana ystävä. Perheen lisäksi hän, sydänystävät ja bändin soittajat saivat kuulla Arjan tilanteen heti, mutta yleisö ei. Illalla Arja teki sen, mitä tunnolliset esiintyjät tekevät: nousi lavalle ja lauloi. Niin hän teki vielä seuraavanakin päivänä kiertueen seuraavassa kohteessa Ylläksellä.

– Vaikka itketti ja ajatukset harhailivat, tiesin, että pystyn menemään ihmisten eteen ja selviydyn siitä. Hoidin keikat niin kuin ennenkin, eikä kukaan aavistanut mitään. Onneksi ystäväni oli mukana ja tukena, ja rakkaimmat puhelimen päässä.

Arja esiintyi kirjansa vuoksi vielä muutamissa tv-haastatteluissa, mutta ei kertonut sairastumisestaan. Arja leikattiin Keski-Suomen keskussairaalassa puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun tieto syövästä tuli. Kun 29 loppuvuoden esiintymistä oli peruttava hoitojen tieltä, Arjan oli pakko tiedottaa sairastumisestaan.

– Kirjani päättyy ajatukseen, että käännän elämässäni nyt uuden sivun. Silloin en aavistanut, miten totta se olikaan.

Pala kerrallaan

Miksi minä? Tai toisaalta, miksi en minä, Arja mietti syöpädiagnoosin alkuhämmennyksessä. Hän oli elänyt 50 vuotta terveenä, sairaalakin oli tuttu paikka vain lasten syntymien vuoksi.

– Aluksi iski voimakas kuolemanpelko. Siitä huolimatta, että rintasyöpä on niin yleinen ja paranemisprosentit korkeat, ajattelin, että se on menoa nyt.

”Mielessä pyöri mustia ajatuksia, kuinka tekisin kaikkea viimeistä kertaa.”

Varsinkin öisin asiat kasvoivat jättiläisen kokoisiksi. Arja mietti elämäänsä ja kävi läpi luopumisen tunteita.

– Mielessä pyöri mustia ajatuksia, kuinka tekisin kaikkea viimeistä kertaa. Mietin, miten elämä täällä jatkuisi ja surin sitä, etten näkisi lasteni kasvavan. Eihän kukaan halua täältä kesken lähteä.

Tietenkin vakava tilanne pelotti myös läheisiä. Arjan perheeseen kuuluvat aviopuoliso Pekka Karmala sekä lapset Patrik, 21, Karla, 15 ja Verna, 10.

– Lapsille kerrottiin sairaudesta heti, ja heidän kanssaan on käyty läpi etukäteen hoidon kaikki vaiheet.

Alkusokista selvittyään Arja alkoi kuitenkin nopeasti käsitellä tilannettaan itselleen tyypillisellä tarmokkaalla ja positiivisella asenteella.

– Kuolemanpelon jälkeen syttyi valtava taistelutahto. Nythän minulta sitä voimaa kysytään. Ajattelin, että sairaus ei saa hallita elämääni, sillä silloin en voita syöpää enkä pääse eteenpäin.

Arja päätti edetä pala kerrallaan, olla mahdollisimman hyvä itselleen, unohtaa netin sairauskertomukset ja heittäytyä taitavan hoitohenkilökunnan käsiin. Aina kun yksi etappi hoidoissa oli saavutettu, se vahvisti ja toi uskoa parantumiseen.

– Sairauslomaani suhtauduin kuin absurdiin vuorotteluvapaaseen – tämä on nyt minun omaa aikaani. Kun on 26 vuotta kiertänyt keikoilla, ajattelin, että nyt minulla on mahdollisuus olla kotona ja aikaa tehdä juuri niitä asioita joita haluan.

Joulua rakastava Arja askartelikin sellaisen joulun, ettei moista ole ikinä Korisevan perheessä nähty. Lisäksi ohjelmassa oli pientä pintaremonttia.

– Olen hionut ja maalannut remontin tarpeessa olevaa taloamme ja esimerkiksi poistanut mattoveitsellä kaikki kylppärin silikonit ja laittanut tilalle uudet. Suunnittelin kyllä katsovani kaikki katsomatta jääneet elokuvat ja lukevani lukematta jääneet kirjat, mutta en ole vielä ehtinyt, Arja nauraa.

Tuo kaikki puuhastelu piti mielialaa yllä ja oli mahdollista, koska Arja on kestänyt sytostaatti- ja sädehoitoja hyvin. Hänellä ei ollut kovia kipuja tai valtavaa pahoinvointia, ja ruokakin maistui.

– Monet rintasyöpää sairastavat käyvät töissäkin. Minun työssäni riski saada jokin infektio on kuitenkin liian suuri. En halunnut ottaa tietoisia riskejä.

Arjasta olikin vapauttavaa sanoa työasioille ei – kaikki siihen liittyvä vastuu siirtyi muihin käsiin. Hän eli rauhassa kotona, keskittyi pitämään mielensä hyvänä eikä opetellut edes uusia laulunsanoja, vaikka se mielessä kävikin.

– Annoin itselleni luvan sairastaa, kuunnella itseäni ja olla rehellinen myös sille, jos voimia ei ole ja väsyttää.


Arja on suhtautunut sairauslomaansa kuin absurdiin vuorotteluvapaaseen. Tunteistaan hän on opetellut puhumaan entistä enemmän. ”Myös itku on hyväksi. Itkemällä saan pahan pois.”
Arja on suhtautunut sairauslomaansa kuin absurdiin vuorotteluvapaaseen. Tunteistaan hän on opetellut puhumaan entistä enemmän. ”Myös itku on hyväksi. Itkemällä saan pahan pois.”

Kahdeksan uutta pipoa

Arjalla on ollut ympärillään paljon tukijoita, joiden kanssa hän on puhunut ja itkenyt. Ystäviään hän on tavannut tiuhempaan kuin vuosiin ja ammentanut niistä kohtaamisista paljon hyvää. Kaikesta myötäelämisestä Arja on hyvin kiitollinen.

– Sairauden myötä olen opetellut puhumaan entistä enemmän tunteista, ja se on auttanut paljon. Myös itku on hyväksi, itkemällä saa pahan pois. Onneksi minulla on rakastava perhe, ihanat ystävät ja paljon myötäeläjiä, yksin sairastaminen olisi raskasta.

Itkun sekaan on mahtunut myös naurua. Kyvystä nauraa itselleen on ollut apua.

– Siinä vaiheessa kun hiuksia, ripsiä ja kulmakarvoja ei enää ollut, kasvot olivat turvoksissa kortisonista ja täynnä sytostaateista johtuvia aknen kaltaisia näppyjä, totesin miehelleni: Nyt kyllä tarvittaisiin jalo prinssi pussaamaan tämä rupisammakko prinsessaksi. Ja siitä on vielä aika matka kuningattareksi.

Arjaa naurattaa, kuinka puoliso joskus aiemmin haroi paksua, pikkuisen ohentunutta tukkaansa ja kyseli: rakastatko minua sittenkin, jos minusta tulee kalju?

– Kun omat hiukseni olivat lähteneet, kysyin puolestani Pekalta: rakastatko minua nyt, kun OLEN kalju? Mutta minulla on kuulemma hyvän mallinen pää, ja joulupukki toi lahjaksi kahdeksan erilaista pipoa. Peruukinkin ostin, mutta en käyttänyt kertaakaan.

”Naiseus tai ihmisyys eivät tietenkään ole kiinni siitä miltä näyttää.”

Ja kyllä Arjaa vähän huvittaa sekin, että juuri hän voitti joulumyyjäisissä pullon sampoota.

– Naiseus tai ihmisyys eivät tietenkään ole kiinni siitä miltä näyttää. Naisten ei mielestäni tarvitse pelätä tai hävetä sellaisia asioita rintasyövän yhteydessä. Itsensä voi kantaa ylväästi ja elämästä voi ja pitää nauttia kaikesta huolimatta.

Eniten hän oli huolissaan kädestään, joka kainalon imusolmukkeiden poiston vuoksi oli pitkään kipeä ja toimimaton.

– Mutta venyttelin ja jumppasin, ja palkintona on, että käsi on nyt kunnossa.

Hieno mies ja huippuperhe

Maaliskuussa Arja kävi viimeisen kerran sädehoidossa, vei hoitajille mustikkakukon ja vaniljajäätelöä, kiitti ja sulki oven takanaan. Kaikki mitä voitiin tehdä, oli tehty. Evääksi hän sai kehotuksen elää niin normaalia elämää kuin mahdollista.

”Olin onnellinen, että kehoni oli kestänyt kaikki hoidot ja mieleni pysynyt luottavaisena.”

– Olo oli oudosti tyhjä – tässäkö tämä? Samalla olin kuitenkin valtavan onnellinen, että kehoni oli kestänyt kaikki hoidot ja mieleni pysynyt luottavaisena.

Arja toivoo, ettei hänen koskaan enää tarvitse pysähtyä miettimään itseään, elämäänsä ja arvojaan näin vakavasta syystä, mutta moni asia on kirkastunut ja syventynyt. Ei Arja ole ennenkään itseään pinnallisena tai turhamaisena pitänyt, nyt vielä vähemmän. Asioiden suhteet ja mittakaavat ovat selkiytyneet.

– Olen vahvempi ja tietoisempi itsestäni. Siinä on kysymys myös iästä – kyllä 50-vuotiaan naisen jo kuuluukin oppia kokemastaan. Myös työni on sen laatuista, että on ollut pakko opetella tuntemaan itseään.

Sairastuminen on syventänyt kaikkia tunteita ja suhdetta läheisiin.

– Perhe on tullut entistäkin tärkeämmäksi. Aina se ollut tärkeä, olen rakastanut ja saanut rakkautta niin paljon, etten tiedä, voiko sitä rakkauden määrää enää ylittää. Minulla on hieno mies ja huippuperhe.

Yksi tärkeimmistä oivalluksista liittyy elämän laatuun.

– Tärkeämpää kuin elämän pituus on se, miten ja mihin elämänsä käyttää. Siksi pitää keskittyä itselle merkityksellisiin ja nautinnollisiin asioihin ja karsia pois ne, joista ei oikeasti pidä.

Työssä se näkyy siinä, että Arja valikoi työtilaisuutensa tarkemmin, tekee töitä maltillisemmin, jää useammin yöksi keikkapaikalle eikä aja väsyneenä yötä myöten kotiin laittamaan lapsia aamulla kouluun, niin kuin on aina tehnyt. Myös esittämänsä biisit hän valikoi tarkemmin.

– Olen paljon kriittisempi siinä, mistä haluan laulaa, ja tekstin merkitys on suurempi kuin ennen. Haluan välittää iloa ja voimaa kuulijoilleni.

Arja iloitseekin siitä, että hänellä on Sony-levy-yhtiön kautta ympärillään kokonaan uusi tiimi ja taustajoukoissa muun muassa sellainen lauluntekijä kuin Mariska. Ensimmäinen yhteistyössä syntynyt sinkku Leipää, lempee, lämpöö lähti soimaan viime viikolla. Kesällä Arja tekee tanssikeikkaa ja konsertoi. Syksyllä on luvassa konsertteja eri kokoonpanojen kanssa, monenlaisia uusia ohjelmistoja ja Syöpäsäätiön konserttikiertue. Vuosi huipentuu joulukonsertteihin, jotka jäivät sairastumisen vuoksi viime jouluna väliin.

– Olen onnellinen siitä, että tiimi ympärilläni on innoissaan ja näkee minut uusin silmin. Tunnen itsekin, että minulla on vielä paljon annettavaa yleisölleni. Nyt ei katsota peruutuspeiliin vaan mennään eteenpäin.

”En halua velloa sairaudessani. Asenteella on paljon merkitystä siinäkin, miten ympäristö sairastunutta kohtelee.”

Uuden musiikin tekeminen ja keikkojen käynnistyminen tuovat raskaiden kuukausien jälkeen elämään muuta ajateltavaa.

– Tiedän, että syöpä tulee seuraamaan minua loppuelämäni enkä koskaan pysty varmasti sanomaan, että se on voitettu. En kuitenkaan halua velloa sairaudessani. Omalla asenteella on paljon merkitystä siinäkin, miten ympäristö sairastunutta kohtelee.

Juhannuksen ensimmäinen tanssikeikka vähän jännittää Arjaa ja hänestä tuntuu, että myös yleisöä jännittää. Paikka on kuitenkin tuttu ja turvallinen. Ja jos mitään on pääteltävissä lukuisista tsemppitoivotuksista, monenlaisista hyvää tarkoittavista hoito-ohjeista ja Arjan keikoille paluu-uutisen 170 000 Facebook-tykkäyksestä, kuulijat ottavat hänet lämpimästi vastaan.

Kaksikymmentä vuotta sitten samalle lavalle nousi nuori nainen täynnä intoa ja tekemisen tuoreutta.

– Nyt sinne nousee ammattitaitoisempi, elämää kokeneempi ja itsensä paremmin tunteva ihminen. Mutta ilo ja intohimo, ne eivät ole kadonneet mihinkään.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Arja Koriseva

  • Laulaja, kasvatustieteiden maisteri, syntyi 21.4.1965 Toivakassa.
  • Tangokuningatar 1989.
  • Lukuisia levyjä, tv-ohjelmia ja musikaalirooleja.
  • Kuningatar Arja – ammattina artisti -kirja 2015.
  • Asuu puolison Pekka Karmalan ja lasten Patrikin, Karlan ja Vernan kanssa Toivakassa.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.