”Tämä on minun tapani sairastaa”, Heidi Sohlberg sanoo päätöksestään puhua sairaudesta avoimesti. Kuva LIisa Valonen.
”Tämä on minun tapani sairastaa”, Heidi Sohlberg sanoo päätöksestään puhua sairaudesta avoimesti. Kuva LIisa Valonen.

Rintasyövästä toipuva Heidi Sohlberg on ottanut perheensä ja läheiset mukaan syöpämatkalleen ja kertoo vaiheistaan avoimesti. Tiivis tukiverkko auttaa selviytymään arjessa. – Huonoina päivinä arki on kaatunut kokonaan Niken harteille, Heidi sanoo.

Sitä vaihetta Heidi Sohlberg, 35, oli jännittänyt eniten.

Kun hiukset syöpähoitojen seurauksena muutama viikko sitten alkoivat lähteä, itku ei noussutkaan silmiin, vaikka Heidi oli kuvitellut niin. Hiuksia irtosi ensin harjallinen, sitten toinen ja lopulta niitä olisi voinut nyhtää tukkoina.

Heidi kokosi perheensä saman peilin eteen. Tyttäret Josefiina, 9, ja Sofia, 6, saivat sakset sekä kehotuksen naksia äidin vaalea pehko lyhyeksi. Puoliso Niklas viimeisteli siilin trimmikoneella.

– Odotin, että hiusten menettäminen olisi ollut kovempi paikka, mutta yllättävän nopeasti tunnelma vaihtui nauruksi. Varsinkin kun tytöt olivat saksineet pääni näyttämään variksenpelättimeltä, ei siinä kellään pitänyt pokka, Heidi kertoo.

– Parin päivän ajan säikähdin omaa peilikuvaani, mutta sitten silmä jo tottui uuteen lookiin.

Heidin huumori on aina ollut lennokasta ja mustaa eikä sen sävy ole vakavan sairauden takia muuttunut. Tänään hän jo heittää herjaa kaljustaan. Siitä, miten aamuisin voi nukkua pidempään, kun aikaa ei mene hiustenlaittoon. Tai miten paljon hän säästää kampaajakuluissa. Tai kuinka tämän jutun kuvien tyylitietoihin ei kirjata kampauksen tekijää – vaikka Niklas on kyllä tasoitellut siilin ”kuvauskuntoon” edellisiltana.

Kun studiolla suunnitellaan päivän aikataulua, Heidin ääni kantautuu maskeeraustuolista:

– Hiuksiin ei ainakaan mene aikaa!

Hyvä olo, huono omatunto

Hiustenlähtö on elokuussa aloitettujen solumyrkkyhoitojen näkyvin mutta ei ainoa oire. Heidin lihaksia ja niveliä juilii, akne hiipii niskaan, ja kortisoni valvottaa öisin. Iho sekä limakalvot kuivuvat. Kun lääkeaine myöhemmin syksyllä vaihtuu, Heidi saa varautua pahoinvointiin ja kehon yleiseen hoitoväsymykseen.

Niitä Heidi ei vielä mieti, vaan keskittyy iloitsemaan jokaisesta kivuttomasta päivästä, jolloin jaksaa juosta lenkin, käydä töissä, kuskata tytöt kouluun ja harrastuksiin tai touhuta kotona.

”Kyllä minäkin itken ja surkuttelen, mutta minulle ei ole tyypillistä jäädä synkistelemään.”

– Kun oloni ei tunnu sairaalta, miksi en kävisi töissä? Meikäläisen luonteella tuntuu hölmöltä vain oleilla. Siinä minulla on vielä opeteltavaa.

– Kyllä minäkin itken ja surkuttelen, mutta minulle ei ole tyypillistä jäädä synkistelemään. Saan hirveästi energiaa positiivisuudesta, avoimuudesta ja huumorista.

Heidi on somessa kertonut aktiivisesti tekemisistään ja fiiliksistään – niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Avoimuudesta on seurannut valtava palautetulva: tuhatmäärin hyviä ja yksi huono.

Puuhakkuus ja pilke silmäkulmassa ovat vain Heidin tapa sairastaa.

– Syövällä on niin monet kasvot. Todellisuus iskee vastaan aina Syöpäklinikalla asioidessa: siellä tämän sairauden vaiheet näkee alusta rankimpaan loppuun. Jokainen sairastaa, oireilee ja käsittelee sitä omalla tavallaan.

– Jossain vaiheessa tunsin huonoa omaatuntoa, että voin niin hyvin. Päätin kuitenkin olla sen verran itsekäs, että nautin hyvistä päivistäni ja jaan kokemukseni. Palaute, jota siitä saan, tuntuu voimauttavalta ja on minulle tärkeää. Voisinpa antaa jokaiselle syöpäsairaalle samanlaisen voimahalin.

Tunteiden vuoristoradassa

Oikeastaan tähän tilanteeseen ei koskaan pitänyt joutua.

Toukokuussa Heidi kertoi Me Naisille kantavansa rintasyövälle altistavaa BRCA2-geenimutaatiota. Hän oli menettänyt äitinsä samalle sairaudelle 25 vuotta aiemmin ja vannoi tekevänsä kaikkensa, etteivät hänen tyttärensä joutuisi kokemaan samaa.

Kesäkuussa aloitettiin valmistelevat tutkimukset rintarauhasten poistoleikkausta varten. Leikkaus piti tehdä syksyllä rintasyövän ennaltaehkäisemiseksi. Nyt se tehtiinkin syövän poistamiseksi. Uusiutumisriskin vuoksi molemmat rintarauhaset poistettiin ja rinnat rakennettiin uusiksi.

– Oli sokki saada kuulla, että olinkin jo sairastunut syöpään.

Saatuaan diagnoosin Heidi romahti täysin lääkärin vastaanotolla.

– Viskasin lippikseni siihen lääkärin pöydälle, repesin itkuun ja taisin päästää muutaman ärräpään. Sen hetken tunsin kuolemanpelkoa ja mietin, käykö minulle nyt samoin kuin äidilleni.

Lääkäri vakuutti, että Heidin tilanne oli toinen: sairaus todettiin erittäin varhain, hoidot ovat nykyään toista luokkaa, ja Heidi oli loistokunnossa niistä toipuakseen.

Heidi eteni diagnoosista leikkaukseen kahdessa viikossa.

– Sinä aikana tunteeni menivät vuoristorataa. Oli lohduttomuutta ja pelkoa, sitten taas hirmuinen taistelutahto ja varmuus, että tämähän selätetään. Taistelutahto jäi päällimmäiseksi.

Kolme mattomaista, muutaman millin kokoista kasvainta vasemmassa rinnassa eivät olleet oireilleet mitenkään.

– Ilman geenivirheen toteamista ja päätöstä ennaltaehkäisevästä leikkauksesta syöpä tuolla leviäisi kaikessa rauhassa.

Heidi leikattiin Helsingin Töölön sairaalan plastiikkakirurgisella osastolla. Äidin sairausvuosilta jäänyt sairaalakammo nosti esiin voimakkaan ahdistuksen, kun Heidille osoitettiin omaa vuodepaikkaa.

– Sairaalahuoneen ovella iski kauhu. Käännyin ympäri ja sanoin Nikelle, että haluan ulos täältä.

Vasta esilääkkeet auttoivat nukahtamaan. Unissaan Heidi kannusti jalkapallojoukkuetta.

– Minä, joka en yhtään tykkää jalkapallosta! Heidi parahtaa.

– Kun havahduin ja kerroin unestani, Nikke totesi, että nyt on hyvät lääkkeet.

Seuraava tunnevyöry löi päälle leikkaussalissa. Anestesia pelotti, eikä Heidi oikein tiennyt, mitä leikkauksessa tapahtuisi. Juuri ennen nukahtamistaan hän kuvaili hoitajille oloaan samanlaiseksi kuin edellisviikonloppuna Ruisrockissa.

Heidi vietti sairaalassa kolme yötä ja passitettiin kotiin neljä dreeniputkea kainaloissaan. Perhe oli auttamassa kotona.

– Hyvä kokemus varmasti loiventaa sairaalapelkoani. Olen kiitollinen, miten hyvin minua hoidettiin.

Sairaalasta päästyään Heidin eno toi hänelle jalkapallon muistoksi sairaala-ajasta. Heidi raapusti sen pintaan mielikuvitusjoukkueensa nimen: Parca.

Läheiset mukaan syöpämatkalle

Heidille oli heti selvää kertoa sairaudestaan kaikille. Ensin puolisolle, sitten isä Juha Willmanille, ystäville ja lopulta julkisesti. Lääkärin huoneesta päästyään Heidi vietti kaksi tuntia liimautuneena puhelimeen.

”Ymmärrän senkin, että joku valitsee pitää asian tiukasti pienessä piirissä.”

– Olen supersosiaalinen enkä osaa laittaa päätäni pensaaseen. Samalla, kun puhun sairaudestani muille, se helpottaa asian käsittelyä omassa päässäni. Minun on helpompi olla, kun sairautta ei tarvitse piilotella.

– Tämä on tosi henkilökohtainen kokemus. Ymmärrän senkin, että joku valitsee pitää asian tiukasti pienessä piirissä.

Heidin läheisten kesken sairaudesta on tullut yhteinen ja lähentävä kokemus. On tavallista, että lähipiirille myötäeläminen on rankempaa kuin sairauden käsittely potilaalle; sairas tietää miten voi, muut eivät. Heidi uskoo, että perheen miesväki on käynyt läpi pelkoja mielessään – varsinkin Juha-isä, joka jo menetti vaimonsa samalle sairaudelle.

– Uskon, että he välttävät kuormittamasta minua huolillaan. Ehkä he juttelevat peloistaan omien kavereittensa kanssa. Minua kohtaan Nikke ja isä ovat olleet mielettömän kannustavia.

Heidi kuvailee aviomiestään perheensä järjen ääneksi.

– Nikke on asennoitunut tilanteeseen fiksusti ja sanoo, etteihän tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin parantua.

Sohlbergien perheenjäsenistä ja ystävistä muodostui nopeasti laaja turvaverkko, joka auttaa arjen pyörittämisessä.

– Huonoina päivinä arki on kaatunut kokonaan Niken harteille, mutta hän on kyllä hoitanut roolinsa loistavasti. Välillä olen ihmetellyt, miten yksinhuoltajavanhemmat selviävät arjesta sairastaessaan, Heidi sanoo.

– Olen valtavan kiitollinen perheelleni ja ystävilleni. Kertaakaan ei ole tarvinnut miettiä, voinko tai kehtaanko pyytää apua.

”Kertaakaan ei ole tarvinnut miettiä, kehtaanko pyytää apua.”

Heidi on huomannut, että kriiseissä ystävyyden merkitys vain korostuu. Tyttökavereiden kanssa puhutaan paljon syövästä, mutta vielä enemmän kaikesta muusta: nauretaan ja hullutellaan. Tärkeimpiä ovat hetket, joissa sairaus ei ole läsnä ajatuksissa.

– En pärjäisi ilman kavereitani ja perhettäni. Olemme hulluja ja hölöttäjiä, ja sellainen saa olla sairaanakin. Vaikka olen sairas, minun ei tarvitse elää vain sairaan elämää, Heidi sanoo.

– Tuntuu, että ystävien välittäminen vain korostuu vakavissa paikoissa. Rakkautta osoitetaan silloin voimakkaammin.

Heidi on myös konkreettisesti ottanut ystävät mukaan syöpämatkalleen. Missikollega Satu Tuomisto oli mukana kuulemassa tuloksia. Juontajakollega Joanna Kuvaja taas istui mukana tiputushoidossa Syöpäklinikalla.

– Isä oli meillä ensimmäisen hoitoni aikaan, ja ehdotin, että hänkin lähtisi mukaan. Isä epäili, että saisimme porttikiellon sairaalaan, jos mekastaisimme siellä kolmistaan.

Lapsille kerrotaan kaikki

Sohlbergit miettivät tarkkaan, miten sairaudesta puhuttaisiin lapsille. Lääkäreiden neuvo oli kertoa heille kaikesta. Kun Heidi kutsui tyttäret parturoimaan hänen hiuksiaan, kaljuuntumisesta ei kehittynyt mörköä tyttöjen ajatuksissa.

– Tyttöjen on helpompi käsitellä sairastumista, kun he näkevät, että olen itse sinut sen kanssa. Omalla esimerkilläni pystyn vaikuttamaan lasten tapaan reagoida.

”Sairauteni ei ole läpihuutojuttu.”

Tytöt ovat saaneet nähdä päivistä pahatkin.

– Sairauteni ei ole läpihuutojuttu. Lapset näkivät, kun alussa itkin hirveästi ja kävin läpi rajuja tunteita. Nyt he näkevät, kun käyn töissä ja lenkillä ja teen normaalijuttuja. Yhtä lailla he näkevät, kun huonoina päivinä jään sängyn pohjalle.

Silloin tytöt käyvät isänsä kanssa metsälenkillä ja tuovat puolukoita äidille vitamiinipommeiksi.

– Olemme selittäneet, että saan hoitoa, josta tulee paha olo, mutta sitten paranen.

Heidin mielestä avoimuus helpottaa kotiarkea. Koska Heidi puhuu sairaudestaan paljon puhelimessa läheisten kanssa, hänen ei tarvitse joka sanalla miettiä, kuulevatko lapset.

– Tytöt tietävät saman, minkä ystävänikin. Ajattelen, että puhumalla olen samalla heille esimerkki avoimuudesta. Siitä, että yhtä lailla he voivat puhua omista murheistaan meille, Heidi sanoo.

– Sitä olen pyytänyt tytöiltäni anteeksi, että vietän niin paljon aikaa puhelimessa, kun haluan vastata ihmisten tsemppiviesteihin.

Syöpä ei vie naisellisuutta

Heidin hoitosuunnitelmaan kuuluu kuusi sytostaattihoitokertaa. Kaksi on takana, neljä edessä, ja jos hoidot voidaan antaa suunnitellusti, viimeinen niistä tehdään joulukuussa. Aikataulussa pysyminen edellyttää, että elimistö palautuu hoidoista odotetusti tai ettei vaikkapa flunssa romahduta kuntoa.

Itsestä huolehtiminen on nyt Heidin ykköstehtävä.

– Välillä ihmettelen, mistä tätä elämää oikein ohjaillaan. En ole koskaan ollut näin kovassa fyysisessä kunnossa kuin sairastuessani. Ihan kuin treenaamisellani olisi ollut jokin tarkoitus, kuin se olisi osa jotain isompaa suunnitelmaa.

Leikkaus ja hoidot muuttavat kehoa. Kokemus siitä, ettei kroppaa voikaan täysin hallita, on ollut Heidille tähän asti toipumisessa vaikeinta.

– Kun kortisoni turvottaa ja paikkoja kolottaa, keho tuntuu vieraalta. Turhamaisuus puskee pintaan, ja tuskailen vyötärölle ilmestyneitä jenkkakahvoja. Tosin ystäväni kannusti, ettei kukaan huomaa niitä, sillä kaikki kuitenkin tuijottavat kaljuani.

Sitä Heidi ei ole hävennyt hetkeäkään. Hän painelee muina naisina kuula paljaana. Kylmä puree hiuksettomaan herkemmin, joten pipo tai lippis kulkee aina kassissa.

– En ole missään vaiheessa tuntenut, että sairaus vaikuttaisi naisellisuuteeni, Heidi sanoo.

– Siinäkin muiden palaute on tärkeää. Kyllähän se kohottaa mieltä, kun kehutaan kauniiksi. Saan mielettömästi voimaa kannustavista sanoista.

Heidillä on tiukasti katse tulevaisuudessa ja jo malttamaton olo hoitojen loppuun viemiseksi. Hänelle rintasyöpä ei ole kokemus, joka pysäyttää kaiken vaan josta taistellaan läpi.

– Sairaanakin voin edelleen elää hyvää elämää. Olen päättänyt, että ensi vuodesta tulee elämäni paras.

Heidi Sohlberg

  • Sisustussuunnittelijaksi opiskellut juontaja syntyi Jyväskylässä 17.5.1981.
  • Asuu Espoon Nuuksiossa 6- ja 9-vuotiaiden tyttäriensä ja puolisonsa Niklas Sohlbergin kanssa.
  • Heidillä löydettiin keväällä rintasyöpäriskiä lisäävä BRCA2-geenimutaatio. Hänen äitinsä menehtyi rintasyöpään 37-vuotiaana.
  • Juontaa Roosa nauha -konsertin 4.10. Vantaalla.
  • Vuoden 2001 Miss Suomi kuuluu Elixir-ohjelman vetäjiin.
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyrkkeilijäpari Eva Wahlström ja Niklas Räsänen ovat yksi Urheilugaalan näyttävimpiä pariskuntia. 

Glamour ja sporttisuus yhdistyivät Eva Wahlströmin ja Niklas Räsäsen asuissa. Evan Björn Borgin hameita on valmistettu vain kaksi.

– Toinen niistä on ollut Lady Gagalla! Näin tämän Tukholmassa Borgin muotinäytöksessä ja kysyin, voinko saada tämän Urheilugaalaan. Se meni aika helposti, Eva kertoi tänään gaalaan saapuessa.

Parin gaalaan valmistautuminen ei sujunut ongelmitta. Tiistaina Niklas joutui sairaalaan sydämen rytmihäiriöiden vuoksi.

– Kyseessä on flimmeri, eli kammion eteisvärinä. Siinä sydän veti omaa rallia. Ensi viikolla tutkitaan lisään. Odotan lääkäriltä vihreää valoa, että saisin aloittaa treenaamisen.

Eva suhtautui aviomiehen vaivaan maltillisesti. 

– En ollut paniikisissa, ennemmin pettynyt. Niklaksen piti lähteä sunnuntaina treenileirille Iso-Britanniaan. Meille on urheiljoina aika normaalia, että joudutaan tutkailemaan omaa kehoa.

Nyrkkeily on kova laji, mutta molemmat aikovat jatkaa niin kauan kuin mieli kestää.

– Nuoruuden innokkuudesta usein rokotetaan kehässä. Siellä tarvitaan myös viisautta. Uskon olevani nyt 37-vuotiaana lajissa parempi kuin koskaan, Eva sanoo.

Keskenään pari ei nyrkkeile.

– Ei siis täysillä. Minulle kävisi siinä huonosti. Fysiikkaero miehen ja naisen välillä on tässä lajissa niin suuri.

Pari haluaa jatkossa järjestää Suomessa kovatasoisempia otteluita. He ovat mukana yrityksessä, joka järjestää isoja nyrkkeilyiltoja Suomessa.

Tilaajille
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään...