”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen
”On muodikasta puhua hetkessä elämisestä ja elämän rajallisuudesta. Minulle sen merkitys valkeni vasta, kun jouduin vastakkaisn kuoleman läheisyyden kanssa”, muusikko Astrid Swan sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Kun muusikko Astrid Swanilla todettiin rintasyöpä, hän pysyi toiveikkaana. Synkkyys iski vasta, kun raskain vaihe oli ohi. – Olen ollut vihainen, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena.

Mitä sitä kaunistelemaan: kokemus oli katastrofi. Kun laulaja Astrid Swan sairastui rintasyöpään kolme vuotta sitten, hänestä tuntui, että yhdellä diagnoosilla romutettiin kaikki, mitä oli ollut.

31-vuotiaan naistutkimuksen maisterin muusikonura oli hyvässä lennossa, ja neljättä sooloalbumia oltiin viemässä ulkomaille. Oli kaksivuotias poika, jota Astrid oli hiljalleen alkanut vieroittaa rintamaidosta, ja 12 vuotta yhteiseloa brittiläisen tuottajapuolison Nick Trianin kanssa. Astridin ja Nickin ensimmäinen yhteishaastattelu ilmestyi Me Naisissa samaan aikaan, kun Astrid sai tiedon sairastumisestaan.

– Ensimmäiset viikot olivat pelottavimpia. Pyörin kotona sekavana, itkin ja pelkäsin kuolevani. Yhdessä hetkessä minusta oli tullut täysin eri tyyppi kuin siinä haastattelussa.

Loppuelämä hihassa

Astridin syöpä oli aggressiivinen, ja siitä selvitäkseen oli suostuttava järeimpiin hoitoihin. Ensin sairas rinta ja lähistön imusolmukkeet poistettiin, sitten tulivat solumyrkyt ja sädehoidot. Hiukset lähtivät, turvotukset tulivat. Myöhemmin poistetun rinnan tilalle rakennettiin uusi, terve pienennettiin samankokoiseksi.

Hormonilääkitys jatkuu kymmenen vuotta, oikeaa kättä pakottava turvotus todennäköisesti loppuelämän. Muille se näyttäytyy pitkähihaisena kompressiohanskana, johon Astrid pukeutuu päivittäin. Hänelle itselleen se tarkoittaa kivuliaita sidontahoitoja sekä heikentynyttä motoriikkaa sormissa. Astrid sanoo jo huomanneensa toimintakyvyn muutoksen pianoa soittaessaan.

– Fyysiset muutokset ovat olleet yksi sairauden vaikeimpia puolia sietää. Pelkoja voin käsitellä, mutta kehon muutokset ovat pysyviä juttuja. Olen ollut vihainen siitä, miksi tämä tapahtui minulle näin nuorena, Astrid sanoo 35-vuotispäivänsä lähestyessä.

– Samalla huomaan, miten iso osa minua sairaudesta on tullut. Minulla ei ole lupaa unohtaa sitä eikä syytä peitellä sitä. Joskus olen salaa melkein tyytyväinen, kun en uimahallissa näytä normaalilta. Tuntuisi feikiltä, jos minulla olisikin täydelliset silarit.

Tänään Astridia korpeaa, etteivät vanhat farkut mahdu päälle.

– Turhamaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. Olen ollut kuin pakkomielteinen hiusteni kasvatuksesta ja tuskaillut, kun hormonilääkitys lihottaa. Tekisi mieli selittää kaikille, että vatsani johtuu lääkkeistä, tää ei ole niinku oikea minä, Astrid nauraa.

Palaan töihin, siis elän

Syöpään sairastuminen on ollut Astridille moniulotteinen kokemus, jonka voi nähdä vaikuttaneen kaikkeen elämässä: ihmissuhteisiin, arvoihin, elämäntapoihin. Sairastumiseen liittyvät kelailunsa Astrid on nyt työstänyt uusiksi lauluiksi ja esityksiksi. Kappaleissa raa’an rehelliset tekstit kohtaavat kauniit, kepeätkin popsävelmät.

– Minulla on aina ollut tapana käsitellä musiikissani elämää ja tunteisiin meneviä juttuja. Siksi oli luontevaa, että kirjoitin tekstejä myös sairastumisestani.

”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”
”Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse herättää henkiin.”

Kirjoittaminen oli Astridille tapa käydä läpi kokemustaan. Maaliskuussa ilmestyvällä albumilla yksi laulu on omistettu syöpään kuolleelle vertaissiskolle, toisessa Astrid listaa pelkojaan.

– Ihan kaikki vaiheet eivät taittuneet biiseiksi, ja osaa koetusta en pysty vielä pukemaan sanoiksi. Tällaisen kokemuksen sanoittaminen oli vaikeaa, mutta vielä enemmän jännitän biisien esittämistä. Niitä harjoitellessakin itku on tullut väkisin.

Astridille nopea paluu töihin on kytkeytynyt uskoon elämän jatkumisesta. Varsinaisesti keikkailu alkaa uudelleen nyt maaliskuussa. Ensimmäisen kerran hän kuitenkin kävi yleisön edessä jo vuoden 2014 elokuussa Flow-festareilla, kun sytostaatti- ja sädehoidot olivat nipin napin saatu päätökseen.

– Ihmisillä kesti tunnistaa minut kaljuna, ja he kyselivät, mitäs sulle on tapahtunut. Omissa muistikuvissani minulla jo kasvoi tukka ja lavalla, kukkaseppele päässäni, tunsin oloni ylvääksi, oli oikein voittajafiilis, Astrid muistelee.

– Jälkeenpäin olen katsonut valokuvia ja todennut, että eihän minulla ollut hiuksia ollenkaan. Kuvissa näkyy vielä tosi heikoilla oleva ihminen.

Toivoaan Astrid ei silti hukannut missään vaiheessa. Ei silloin, kun hoidot veivät kaikki voimat tai kun peilikuva hirvitti.

– Kun kuoleman vaara konkretisoituu, ei ole varaa synkistelyyn. Olin toiveikkain ja elämäniloisin juuri sairauteni rankimmissa vaiheissa. Tein suunnitelmia monen vuoden päähän, ja kun muista huokui suurin huoli, minulla oli varma olo selviytymisestäni, Astrid kuvailee.

– Ehkä se on selviytymisviettiä. Tunnistan saman nyt sairastavissa ystävissäni. Kun asiat ovat huonoimmin, sairastuneesta löytyykin supersissi.

Astridilla synkistelyvaihe iski vasta, kun hän ymmärsi selvinneensä ja alkoi kirjoittaa laulujaan.

– Silloin tulivat mustimmat ajatukset ja ihmettely, mitä minulle oikein tapahtui.

Varhaista pohdiskelua kuolemasta

Astrid näkee puolisonsa Nickin käyneen läpi samat vaiheet. Pelko ja hätäännys ovat päässeet esiin vasta pikkuhiljaa.

– Kun kävin hoidoissa, Nick oli kauhean rohkea. Hän keskittyi työhön ja arjen rullaamiseen ja antoi minun sairastaa rauhassa.

”Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti.”

Pariskunta jutteli paljon töistä. Se piti ajatukset kiinni arjessa, poissa peloista.

– Ei ole helppoa puhua yhdessä kuolemasta tai tehdä suunnitelmia sen varalle, jos tässä käykin huonosti. Siihen tarvitaan voimavaroja, ja usein olimme vain liian väsyneitä. Seurasimme yhteistä fiilistä: puhutaan, kun jaksetaan, Astrid kertoo.

– Itkimme paljon yhdessä. Kun toinen prakasi, toinen lohdutti.

Vanhemmille oli uutta, miten sairaudesta kerrotaan lapselle. Aluksi kaksivuotiaalle puhuttiin pipitissistä, siitä, miten äidin rinta oli kipeä ja lääkärin piti ottaa se pois. Nyt pian viisivuotias tuntee jo sanan syöpä ja on ihmetellyt, miksi äiti selvisi, mutta tämän ystävä ei.

Ja on sairastumisesta irronnut riemuakin. Pojasta on ollut hauskaa leikkiä Astridin rintaproteeseilla ja peruukeilla ja hämmästyttää kavereitaan kertomuksella yksirintaisesta äidistä.

– Lapsilla on mieletön sopeutumistaito, ja meillä paljon opittavaa siitä. Hän normalisoi sairastumiseni nopeasti ja näytti meillekin, miten se sopeutettiin arkeen, Astrid kertoo huvittuneena.

– Jokainen joutuu elämässään pohtimaan pelkojaan ja kuolemaa. Meillä se aloitettiin varhain.

Elämää minimillä

Astrid ei epäröi hetkeäkään nimetessään lapsensa suurimmaksi innostajaksi toipumisessaan.

– Halusin nähdä poikani kasvavan ja listasin mielessäni, mitä kaikkea näkisin hänen tekevän elämänsä varrella.

Myös tavoitteet ja työhön liittyvä kunnianhimo vahvistuivat kuolemanpelon varjossa. Sairastuessaan Astrid oli juuri saanut oikeuden tohtorinopintoihinsa, ja hoitojen lopulla hän ahnaasti halusi saada kaikki projektit käyntiin.

Paluu töihin oli vähän pakon sanelemaakin.

– Freelancerina olin sairastuessani pudonnut minimi-kaikelle. Samalla kun olin puhki hoidoista, arjesta tuli sinnittelyä. Sairastuminen tarkoitti meille köyhyyttä, Astrid sanoo suoraan.

– Oli nöyryyttävää joutua selittelemään uupumustani ja tehdä selvityksiä Kelaan. Olin aika huonossa kunnossa palatessani töihin mutta olin niin tympääntynyt anomaan sairauslomaa, etten halunnut muutakaan.

Hoitojen keskellä Astrid kävi läpi arvojaan. Vaikka hän oli tehnyt musiikkia aina, nyt sen merkitys tuntui vasta kirkastuneen.

– Minulta oli usein kysytty, mitä teen oikeasti, siis elääkseni. Ikään kuin musiikki ei ollut tarpeeksi arvokasta. Hätäpäissäni listasin aina muita projekteja ja todistelin, että minulla on monta rautaa tulessa, Astrid sanoo.

– Vasta sairastuttuani minulle kirkastui, että riittää, jos teen vain musiikkia. Se tuntuu arvokkaammalta ja mielekkäämmältä työltä nyt.

” En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu.”

Oivallus on opettanut Astridille omanarvontuntoa ja armeliaisuutta itseä kohtaan. Elämän nauttimisesta on tullut uusi punainen lanka. Moni hurahtaa sairastuessaan esimerkiksi terveellisempään ruokavalioon, mutta Astrid, gluteeniton kasvissyöjä, antoi palaa.

– Hoitojen aikaan söin pullaa suunnilleen päivittäin. Menin fiiliksen mukaan ja vedin, mitä mieli teki. En usko, että pelkkä kurkuman ja parsakaalin syöminen takaisi, ettei syöpäni koskaan uusiudu. Tie terveellisyyden ja nautinnon välimaastossa on parempi valinta. Minulle on nyt tärkeintä kuunnella omaa hyvää oloani.

Se näkyy myös Astridin tavassa olla välittömämpi ja suorempi muita kohtaan. On helpompaa olla suorasukainen ja rohkea toisten kanssa.

– Joillekin se sopii, toisille ei. Osa ystävistä on tullut läheisimmiksi, osa on kaikonnut kokonaan, Astrid kertoo.

– Minun on myös helpompi sanoa, että en jaksa tai pysty tai että tarvitsen lepoa. Minulla on hyvä syy olla kuormittamatta itseäni. Suorittaja minussa kuoli, eikä sitä tarvitse enää herättää henkiin.

Irti kohtaloajattelusta

Kun Astrid ja Nick antoivat ensimmäisen yhteishaastattelunsa Me Naisissa, heidän luonne-eronsa piirtyi selvästi. Mies oli temperamenttinen eikä himmaillut hiiltyessään, vaimo taas oli suhteen sovitteleva zen. Astrid nauraa roolien kääntyneen toisin päin.

– Ihmisillä on taipumusta kohtaloajatteluun, että kärsimyksellä olisi merkityksensä ja että lopulta siitä seuraisi jokin lottovoitto. Minunkin päälleni on yritetty sovittaa viittaa, että sairastuminen olisi jalostanut minusta viisaamman ja paremman ihmisen.

Astridista se tuntuu ahdistavalta vaatimukselta.

– Päinvastoin, olen paljon vihaisempi ja ärtyneempi ja siksi varmasti hirveämpi vaimo. Mutta olen siitä vain iloinen, oli jo aikakin!

Astrid Swan

  • 34-vuotias helsinkiläinen musiikintekijä on oikealta nimeltään Astrid Joutseno. Naimisissa Soliti-levy-yhtiötä johtavan Nick Trianin kanssa. Pariskunnalla on nelivuotias poika.
  • Julkaisee viidennen albuminsa From the bed and beyond 3.3.
  • Aloittaa esiintymiset 9.–11.3. keikoillaan WHS Teatteri Unionissa. Keikka on yhteistyö valokuvaaja Tekla Vàlyn, muotisuunnittelija Yat Cheungin sekä mediataiteilija Timo Wrightin kanssa.
  • Valmistelee väitöskirjaa luovien ammattien blogiäideistä.
  • Kuuluu One Quart Magazine -nettijulkaisun perustajiin ja kirjoittajiin.

Psykoterapeutti Maaret Kallio on kiitollinen pitkästä parisuhteestaan ja lapsistaan. – Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Psykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio täytti viime elokuussa 40 vuotta.

– Juhlin synttäreitäni isosti ystävien kanssa. 40 oli hyvä paikka miettiä, miten olen elänyt, mitä saanut ja mitä haluan tehdä. Olen vanha sielu, eikä minulla ole ikinä ollut ikäkriisiä. Odotan innolla seuraavaa vuosikymmentä, Maaret kertoo.

Uusi vuosikymmen tuo tullessaan ainakin lisää opiskelua, sillä Maaret kouluttautuu parhaillaan kouluttaja-pyskoterapeutiksi. Opinnot sisältävät teoriaopetuksen lisäksi 125 tuntia psykoterapiaa.

– Ilman pitkiä terapioitani kykyni lukea mieltäni ja tapojani olisi huomattavasti heikompi. Jos en itse voisi hyvin, en voisi auttaa ketään. Tätä työtä ei pystyisi tekemään, jos jäisin vapaa-ajalla liiaksi pohtimaan asiakkaiden ongelmia, hän sanoo.

Jaksamisessa Maaretia auttaa se, että hän on perheenäiti. Perheeseen kuuluvat aviomies ja kaksi lasta. Maaretille perhe on lähestulkoon koko elämä.

– Toivoin pitkää ja hyvää parisuhdetta sekä lapsia, ja olen äärimmäisen kiitollinen, että sain ne. Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Jaksamisessa auttaa myös se, että Maaret sammuttaa sähköpostinsa eikä käy somessa arkisin enää kello 18:n jälkeen.

Maaret kertoo käsitelleensä terapiassa myös omaa lapsuuttaan. Hän on nelilapsisen perheen toinen lapsi, ja luonnehtii lapsuudenperhettään puuhakkaaksi ja tavalliseksi monella tapaa. 

Mitä tietokirjailija ja Lujasti lempeä -bloggaaja kertoo kirjoittamisesta? Entä parisuhteesta ja lempimaastaan? Lue Maaretin Elämäni numeroina -haastattelu Me Naisten tuoreimmasta numerosta 3/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Kun Antti Holma sairastui melanoomaan, Armi Toivaselta lähti heti viesti, joka päättyi sanoihin: Jos haluat puhua, täällä olen.

Näyttelijä Antti Holma kertoi viime keväänä Instagramissa sairastuneensa melanoomaan. Muiden suomalaisten tapaan Antin ystävä, näyttelijä Armi Toivanen, kuuli asiasta somen välityksellä. Antille lähti heti yksinkertainen mutta lämmin viesti, joka päättyi sanoihin: Jos haluat puhua, täällä olen.

– Armin viestistä välittynyt mutkaton asenne helpotti oloani syövän aiheuttaman myllerryksen keskellä, Antti muistaa.

Siihen, ettei hän kertonut diagnoosista yhdellekään ystävälleen henkilökohtaisesti, oli tietty syy.

– Ennen somepostausta diagnoosista tiesivät vain vanhempani ja neljä pikkusiskoani. He järkyttyivät niin, ettei minulla ollut enää voimia soittaa kavereille ja käydä taas läpi samoja tunnekuohuja, Antti selittää.

Vasta kesällä hän pääsi puhumaan sairaudesta kasvokkain Armin kanssa. Ystävän rauhallisesta, koruttomasta suhtautumisesta oli apua.

– Armille sanoin suoraan, ettei syöpä ahdistanut eikä pelottanut, vaan otti raskaasti päähän. Hänelle myönsin, etten ensimmäisenä miettinyt kuolemaa, vaan sitä, miten ihmeessä tungen syöpäleikkauksen täpötäyteen kalenteriini, Antti kertoo.

"Kovassa paikassa tärkeintä on läsnäolo. Se, ettei jätä kolauksen kokenutta yksin."

– Armi ymmärsi hyvin myös sen, että vakavan sairauden edessä voi iskeä sellainenkin asia kuin turhamaisuus. Eniten harmitti se, etten leikkauksen jälkeen päässyt salille pariin viikkoon.

– Omat menetykseni ovat opettaneet, että kovassa paikassa tärkeintä on läsnäolo. Se, ettei jätä kolauksen kokenutta yksin, Armi sanoo.

– Kunnioitus toista kohtaan on sitä, ettei vaikeissakaan tilanteissa lässytetä eikä säälitellä.

Armi Toivanen ja Antti Holma kertovat, miten he tutustuivat, ystävystyivät ja mitä he tuumivat toistensa ihmissuhdekuvioista. Entä millaista on tehdä yhdessä töitä? Lue Me Naisten uudessa numerossa 3/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.