Vielä pari vuotta sitten kirjailija Riikka Ala-Harjan, 45, uunnitelmissa oli muutto Ranskasta Suomeen miehen ja tyttären kanssa. Tulikin ero ja taistelu lapsen kotimaasta.

Kuva Panu Pälviä

Riikka Ala-Harja käynnisti auton helluntaiaamuna kello seitsemän. Helluntai oli hyvä päivä lähteä, silloin ei ole rekkoja tiellä.

Auton hän oli pakannut jo edellisenä päivänä – sen saman, jolla hän oli muuttanut Ranskaan seitsemän vuotta aiemmin. Isältä peritty Saab vuosimallia -92 oli ääriään myöten täynnä astioita, vaatteita, kirjoja ja lapsen leluja. Vielä viimeiset raot Riikka oli tilkinnyt barbeilla ja niiden vaatteilla.

Siihen päättyivät kirjailija Riikka Ala-Harjan vuodet Normandiassa.

Kun Riikka muutamaa päivää myöhemmin saapui Travemünden-lautalla Helsingin Vuosaareen, hän kävi aamiaisella ja ajoi sitten muuttokuormineen suoraan asuntonäyttöön Munkkivuoreen. Siitä tuli Riikan ja Selma-tyttären koti Helsingissä.

– Oman pään kannalta oli hyvä tehdä se matka autolla, Riikka sanoo nyt, kun muutosta on kulunut vähän yli vuosi. 

Sulateltavaa oli paljon, sillä lähtöä edeltävä talvi oli ollut myrskyisä. Oli tullut yllättävä parisuhdekriisi, ero ja riita lapsen asuinpaikasta.

Nyt äidin ja tyttären elämä munkkivuorelaisessa kolmiossa on asettunut mukaviin uomiin. Ranskalais-suomalaiseen kouluun on lyhyt kävelymatka. Keittiön seinä on maalattu kirkkaankeltaiseksi, ikkunoista näkyy puiden latvoja. 

Makuuhuoneen nurkassa seisoo Riikan isän vanha kirjoituspöytä.

Sen ääressä on syntynyt vuoden mittaan kaksikin eroon liittyvää kirjaa. Elokuussa ilmestyvä romaani Maihinnousu käsittelee menettämisen pelkoa sekä taistelua monella rintamalla, kun päähenkilön mies pettää ja lapsi sairastuu syöpään. Samat pelon ja avuttomuuden teemat toistuvat Riikan ja sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin yhteisteoksessa Rakennusohje, jossa puretaan vanhaa ja rakennetaan uutta, ja joku saa aina enemmän kuin toinen.

– Kumpikaan ei kerro suoraan minusta tai perheestäni, mutta eroamiseen liittyvät havainnot ja tunteet ovat omiani. Jos tekstissä ei ole jotain omaa, joka kolahtaa, se on tyhjä teksti, Riikka sanoo.

Molemmissa kirjoissa on mukana myös Normandian maihinnousu. Juuri maihinnousurannan tuntumassa Riikka vietti seitsemän tärkeää vuotta. 

Rakkauden perässä Ranskaan

Kun Riikka ja Jérôme rakastuivat, kaikki tapahtui nopeasti. Oli helmikuu vuonna 2004, Riikka oli melkein 37, ja vauvakuumeen aste oli vakava.

Riikan isä oli kuollut pari vuotta aiemmin, ja siitä Riikka oli tajunnut olevansa seuraavana jonossa. Koska hänellä ei ollut lasta, ei ollut mitään sukupolvien ketjua, jonka osaksi asettua.

– Silloin iski ihan fyysinen lapsikuume. Munatorvet tööttäsivät niin, että se kuului kahden kilometrin päähän.

Vaikka mies oli Riikkaa viisi vuotta nuorempi, hänkin halusi lapsen. Se, että hän asui Ranskassa, ei ollut mikään ongelma. Riikka voisi tehdä kirjailijan ja dramaturgin töitään sielläkin. Puolen vuoden seurustelun jälkeen Riikka pakkasi vaatteensa, kirjansa ja astiansa isän vanhaan Saabiin ja ajoi Normandiaan. Seuraavassa kuussa hän alkoi odottaa lasta.

Selma syntyi kesäkuussa 2005, kaksi päivää maihinnousun vuosipäivän jälkeen.

– Kun muutin, en osannut yhtään ranskaa. Ensimmäisenä opin synnytyssanaston, Riikka kertoo.

Suunnitelma oli alusta asti selvä: kun tytär tulee eskari-ikään, koko perhe muuttaa Suomeen. Pariskunta uskoi suomalaiseen koulujärjestelmään enemmäin kuin ranskalaiseen.

Noin vuotta ennen suunniteltua muuttoa tapahtui jotakin, joka järjesti koko kuvion uusiksi. Riikka sai tietää, että miehellä oli toinen nainen. Oli ollut jo hyvän aikaa.

– Se oli isku, joka tyhjensi ilmat palleasta. 

Viilipytyn roolissa

Eroaminen on aina pelottavaa. Miten uskaltaa päästää irti siitä, mitä on yhdessä rakennettu? Miten uskaltaa ryhtyä rakentamaan uutta? Erityisen pelottavaa se on, kun mukana kuviossa on lapsi ja lapsen tulevaisuus.

Silti Riikka huomasi ottavansa erokriisissä viileän pohjoismaalaisen roolin. Mies oli yllättäen se hysteerisempi osapuoli.

– Oma, täysin keittiöpsykologinen tulkintani on, että hän oli jo tottunut kaksoiselämään, ja kun se paljastui, hän säikähti aiheuttamaansa tuhoa.

Ranskalaiset ystävät ihmettelivät Riikan asiallisuutta ja usuttivat häntä raivoamaan enemmän, rikkomaan vaikka pari maljakkoa. Riikka ei rikkonut; kirjoitti vain kirjaansa vaasinpaiskauskohtauksen.

– Olen luonteeltani käytännöllinen, ja näköjään olin sitä myös eron hetkellä. Totesin, että jonkun pitää olla viileä ja rauhallinen, meillä on tämä lapsi tässä, nämä asiat pitää vain hoitaa.

Petetyksi tuleminen kolhii väistämättä itsetuntoa, mutta Riikka uskoo, että ikävuodet ja elämänkokemus suojelivat häntä pahimmalta. Jos hän olisi ollut 25-vuotiaana samassa tilanteessa vieraassa maassa, romahdus olisi voinut olla hurjempi. Nelikymppisenä itsetunto ja itsetuntemus ovat jo vakaalla pohjalla.

Iso apu oli myös hyvistä ystävistä, joiden kanssa asiaa saattoi itkeä sekä Suomessa että Ranskassa. Lisäksi Riikka purki tuntojaan terapiassa.

– Vaikka se olikin ranskaksi, sain siellä hyvin itkettyä.

Oikeussalin kautta Suomeen

Eron jälkeen Riikka halusi pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan Selma aloittaisi eskarin ja koulun Suomessa.

– Exäni ei ymmärrettävästi enää halunnutkaan sitä. Ei kai kukaan halua, että oma lapsi häipyy toiseen maahan. Se oli tilanne, jossa ei ollut yhtään hyvää vaihtoehtoa.

Riikka harkitsi perusteellisesti sitäkin, että jäisi asumaan Ranskaan, mutta se ei tuntunut hyvältä missään vaiheessa. Hän pelkäsi kielensä, työvälineensä, rapistuvan vieraskielisessä ympäristössä. Lisäksi hän uskoi edelleen, että Suomi olisi lapselle parempi paikka käydä koulua.

Miehen aloitteesta Selman asuinpaikka päätettiin lopulta oikeudessa.

– Se ei ollut mikään herkkuhetki. Ehkä kirjoitan siitä kirjan viiden vuoden kuluttua. Tai ehkä en kirjoita siitä koskaan.

Piinallisen oikeuskäsittelyn keskellä Riikan asianajaja kuitenkin muistutti, että huonomminkin voisi olla. Kiistan osapuolet olivat sentään saman länsimaisen kulttuurin kasvatteja. Tilanne olisi ollut vielä mutkikkaampi, jos toinen olisi kotoisin kulttuurista, jossa käsitys perheestä ja sukupuolten oikeuksista ovat merkittävästi erilaisia.

Tyttärelleen Riikka selitti tilanteen niin kuin se oli: isä ja äiti ovat eri mieltä Selman asuinpaikasta, joten tuomari miettii Selman parasta ja päättää asian sen mukaan.

– Olen sitä mieltä, että lapsille pitää selittää asioita mahdollisimman rehellisesti, sillä he tajuavat niin paljon joka tapauksessa.

Oikeuden päätös tuli pitkäperjantaina 2011. Sen mukaan tytär asuu Suomessa äitinsä kanssa ja tapaa isäänsä koulun loma-aikoina. Ehkä koitui lopulta Riikan eduksi, että eron oikeuskäsittely oli Ranskassa eikä Suomessa.

– Sikäläinen arvomaailma on aavistuksen konservatiivisempi. Äidin täytyy olla melkoinen sekakäyttäjä ennen kuin hän menettää lapsen huoltajuuden.

Eroriidan puiminen oikeudessa ei ollut omiaan parantamaan tunnelmaa ex-puolisoiden välillä, mutta kuluneen vuoden aikana välit ovat parantuneet huomattavasti.

– Uusi järjestelymme on alkanut toimia hyvin. Selma on nähnyt isäänsä huomattavasti enemmän kuin oikeuden päätökseen on kirjattu, Riikka kertoo.

Tyttö on viettänyt Ranskassa useita parin kolmen viikon jaksoja, ja lisäksi hänen isänsä käy työmatkoilla Suomessa. Silloin Selma saa asua isän kanssa hotelli Tornissa. 

Ikävä laaturuokaa ja ystäväpiiriä

Vaikka lähtöön liittyi kipeitä asioita, Riikka on onnellinen Ranskan-vuosistaan ja kaikesta, mitä ne toivat hänen elämäänsä.

– Aluksi olin kuin autistinen internetistä ostettu vaimo, joka vain hymyilee tyhmänä illallisilla eikä ymmärrä mitään. Se oli oikeastaan aika valaiseva kokemus.

Hän oppi kieltä käytännön kautta ja pakon edessä, kun puolisoa lukuun ottamatta kukaan pikkukylässä ei puhunut englantia. Oli myös kiehtovaa seurata, kun oma lapsi oppi rinnakkain suomea ja ranskaa.

Nykyään Riikka puhuu sujuvaa ranskaa, jolla hän voi porista hyvän päivän kuulumiset koulun pihalla ranskalaisvanhempien kanssa.

Kielitaidon lisäksi hän sai Ranskasta ystävyyssuhteita, joiden hän uskoo kestävän lopun ikää.

– Ja tietenkin se pikkukylä Normandiassa on minulle erityinen paikka senkin takia, että se on lapseni toinen koti ja itse elin siellä lapseni ainutkertaisen vauva- ja taaperoajan.

Perheen koti Ranskassa oli kaksikerroksinen omakotitalo kahdensadan metrin päässä maihinnousurannasta. Kuulostaa ihanalta, mutta Riikka ajattelee sitä nyt ilman haikeutta.

– En ole haikeiluun taipuvainen ihminen, vaan katson mieluummin eteenpäin. Olihan se tietenkin miellyttävä paikka asua, mutta vauvan yöhuudot ovat yhtä uuvuttavia merenrantatalossa kuin muuallakin.

Riikka kaipaa Ranskasta oikeastaan vain kahta asiaa. Parempaa ja halvempaa ruokaa sekä välitöntä sosiaalista elämää. Siellä ystävillä on tapana kokoontua syömään harva se viikonloppu rennoissa tunnelmissa. Yksi perhe tuo alkupalat, toinen tuo jälkiruuat, kaikki tuovat pullon viiniä, eikä isäntäväen tarvitse miettiä, onko ruoka tarpeeksi hienoa.

– Mutta eihän se paikka ole kadonnut minulta mihinkään. Ystävieni taloissa on vierashuoneet, ja minulla on sinne kutsu voimassa. 

Kuherruskuukausi jatkuu

Riikan puhelin piippaa: tekstiviesti Axalta. Riikan miesystävä Axa Sorjanen siellä raportoi, että kesäpäivä Selman kanssa sujuu hyvin.

Helmikuussa syttynyt seurustelusuhde on jo siinä vaiheessa, että Axa on parkkeerannut Riikan olohuoneeseen urheilullisen maantiepyöränsä, joka on liian hieno pihalle jätettäväksi.

Kulttuuritoimittajana työskentelevä Axa oli Riikalle tuttu jo vuosien takaa Helsingin kulttuuripiireistä, mutta paremmin he tutustuivat vasta viime talvena.

– Törmäsimme sattumalta pari kertaa bussissa ja intoilimme murtomaahiihdosta.

Hiihtäminen oli yksi niistä asioista, joita Riikka kaipasi Ranskassa asuessaan. Alpeillakin hän jätti laskettelurinteet väliin ja keskittyi murtsikkaan. Ensimmäinen talvi Munkkivuoressa oli Riikalle yhtä hiihtojuhlaa, sillä ladulle pääsi melkein suoraan kotipihasta.

Riikka kaataa kahvia vielä yhden kupillisen, ettei väsymys pääse niskan päälle. Kaksi kirjaa samaan aikaan oikolukuvaiheessa tarkoittaa lyhyitä yöunia ja kevyttä kaaosta kotona.

– Selma kyselee, koska meillä oikein siivotaan. Olen tehnyt töitä aika tiiviisti, hän naurahtaa.

Vaikka muuttokuormassa vuosi sitten ei ollut juuri huonekaluja, on koti nyt kodin näköinen. Ystäviltä ja sukulaisilta on saatu huonekaluja lainaan ja lahjaksi. Viimeksi Riikka sai ystävältään, valokuvataiteilija Elina Brotherukselta pari teosta seinälle.

– Minulla on edelleen menossa kuherruskuukausi Suomen kanssa. Pitkin talvea ihmiset kyselivät, kärsinkö kulttuurisokista, mutta minua ei haitannut, vaikka joulukuussa satoi vettä. En ollut tajunnutkaan, miten paljon olin kaivannut suomen kieltä ympärilleni.

Riikan arvion mukaan myös Selma on sopeutunut Suomeen hyvin. Mitä nyt välillä nurisee, miksi äiti pihistelee ruokakaupassa ja ostaa niin harvoin vuohenjuustoa.