Näyttelijä Rea Mauranen selvisi hengissä rikkinäisestä lapsuudesta, sydänviasta ja neljänkympin kriisistä. Kuusikymppisen elämä on hänen mielestään ihanaa.

Kuva Lauri Mannermaa

Kymmenkesäisenä näyttelijä Rea Mauranen kirjasi siniseen vihkoonsa määritelmän unelmakodista: "En asuisi vanhassa linnassa, vaan modernissa matalassa talossa, jossa on seinän suuruiset ikkunat, iso puutarha sekä uima-allas, jollei rantaa ole lähellä."

Kuka olisi uskonut, että nuoren koulutytön ennustus osuu oikeaan.

63-vuotias Rea on asunut vuosia Lamminjärven rannalla Länsi-Uudenmaan Veikkolassa. Talo on juuri kuin lapsuuden haaveissa: avara, suurten ikkunoiden valaisema ja rehevän puutarhan ympäröimä. Sekoitus modernia ja vanhaa.

Kodista on tullut Realle viime vuosina yhä tärkeämpi tukikohta, mutta hiljaiseksi hissuttelijaksi eloisasta taiteilijasta ei ole. Ovet ovat aina avoinna ystäville, joille Rea järjestää miehensä Pekka Nurun, 65, kanssa saunailtoja ja juhlia.

Yli kolmekymmentä vuotta näytelmiä, elokuvia ja tv-sarjoja tähdittänyt Rea on suomalaisille tuttu kasvo, mutta hänestä tiedetään yhä yllättävän vähän.

– Se on ollut tietoinen valinta. Olen noudattanut ohjaaja Pirjo Honkasalolta aikoinaan saamaani neuvoa: jos et tiedä kuka olet ilman, että sinun pitää lukea itsestäsi lehdistä, olet hakoteillä.

Vahvat roolit ovatkin puhuneet puolestaan. Viimeksi kiitosta on sadellut Pirkko Saision Kansallisteatteriin ohjaamasta Homo!-näytelmästä, jossa Rea on naurattanut yleisöä suvaitsemattomuutensa kanssa kamppailevana kansanedustajana. Tänä syksynä Reaa nähdään myös kahdessa elokuvassa, jotka ovat Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja.

– Homo pyörii vielä syksyllä Helsingissä. Sitten meillä on muutama Riemujen piirakka -musiikkiesitys, jonka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu.

Se sopii myös aviomiehelle, joka on jo varannut pariskunnalle loppuvuodeksi liput Georgiaan, Lyoniin, Lontooseen ja Kanarian saarille.

– Ja minähän olen valmis seikkailemaan melkein minne tahansa, kunhan ei tarvitse rannoilla makoilla, Rea kertoo.

Perheidyllin kulissi

"Kun olin pieni, leikin aina nukeilla. Minun nukkekodissani vanhemmat eivät riidelleet, eikä siellä käytetty lapsia taistelujen välikapulana. Toisin oli oikeassa elämässäni.

Taloudellisesti meillä oli kaikki hyvin. Synnyin Helsingissä, mutta asuimme yli kymmenen vuotta Tampereella. Insinööri-isäni työskenteli teollisuusyrityksen toimitusjohtajana ja äitini oli kotirouva. Vanhempieni mielestä tärkeintä oli kulissien ylläpitäminen. Sodan haamut kummittelivat 1950-luvulla meidänkin kodissamme, mutta ulospäin piti näyttää herttaista perheidylliä.

Isä joutui olemaan työnsä vuoksi paljon poissa kotoa, mikä aiheutti äidissäni hirveää mustasukkaisuutta. Kun isä tuli kotiin, kireä tunnelma puhkesi aina järjettömäksi uhkailuksi ja huutamiseksi, jonka väliin minä ja kaksi isosiskoani jouduimme. Jatkuvien riitojen keskellä eläminen oli ahdistavaa.

Muistan, miten aikuisiällä yritin ottaa asian äidin kanssa puheeksi. Hän ei tajunnut minua ollenkaan. Äidin mielestä me olimme aina saaneet kaiken, mitä halusimme. Yritin selittää, että rahalla ei voi korvata rauhaa ja rakkautta.

Meihin lapsiin traumat ovat vaikuttaneet eri tavoin. Keskimmäinen sisareni on sujut asian kanssa, mutta vanhimmalle siskolleni kokemus on niin kipeä, ettei hän halua puhua siitä vieläkään. Minä olen työstänyt lapsuutta näyttelijän työni kautta: huomaan, että äidin hahmo puskee usein roolien läpi.

Pieni sydänpotilas

Myöhemmin olen tajunnut, että oli äidillä ja isälläkin huolensa. Yksi niistä johtui minusta. Aloin saada nelivuotiaana kuumekouristuksia, jotka olivat niin rajuja, että menetin välillä tajuntani. Lopulta minut vietiin sairaalaan kipeän umpisuolen takia, mutta tarkemmissa tutkimuksissa lääkärit löysivät sydänvian.

50-luvulla ei ollut vielä keinosydämiä, mutta minut pystyttiin silti leikkaamaan yhdeksänvuotiaana. Professori Matti Sulamaa teki koko kyljen avaavan viillon ja pysäytti verenkiertoni. Riskit olivat suuret. Jos leikkaus ei olisi onnistunut, olisin kuollut siihen paikkaan. Minusta onkin otettu tuolta ajalta hirveästi valokuvia siltä varalta, etten selviydy.

En osannut pelätä kuolemaa. Ei sitä lapsena ajattele. Olin kuukauden eristyksissä happiteltassa, söin tyytyväisenä jäätelöä ja kuuntelin sairaanhoitajien lukemia satuja. Kotiuduttuani osallistuin heti hiihtokilpailuun ja menin partioon Tampereen Lokkeihin. Sydämeni on siitä asti toiminut moitteettomasti.

Olin 14-vuotias, kun muutimme isän työn takia Helsinkiin. Ensin Mechelininkadulle Taka-Töölöön ja sieltä Kulosaareen. Meilahden kulttuuripainotteiseen yhteiskouluun tykästyin heti. Se oli minulle kuin turvapaikka, jonne pakenin äidin ja isän riitoja. Opettaja kannusti minua lempiaineessani, piirustuksessa.

Todistuksissa innostus ei näkynyt. Pääsin luokalta aina rimaa hipoen, sillä The Beatles, ystävät ja jazztanssi pitivät minut kiireisenä. Muistan, miten kaverit yrittivät patistaa minua tsemppaamaan ylioppilaskokeissa, jottei luokkamme maine kärsisi. Ei siitä juuri apua ollut: ylioppilastodistuksessani oli neljä a:ta. Silti painoin lakin ylpeänä päähäni.

Työntekoa perheessämme arvostettiin. Isä korosti aina, että hänen tyttärensä eivät kesälomia rannoilla makoile. Niinpä minäkin laskin jo 14-vuotiaana poranteriä yhdessä pimeässä varastossa.

Olutta ja sardiineja

Pikkutyttönä haaveilin kirurgin ammatista. Olen vihkoon kirjoittanut syynkin: lääkärinä olisin voinut auttaa kärsiviä, ja mikä tärkeintä, saada paljon rahaa.

Tietysti haaveilin myös puvustajan työstä niin kuin monet tytöt 1960-luvulla. Harmikseni en saanut opiskelupaikkaa Ateneumista, mutta isä järjesti minulle töitä laulaja Maire Virkkusen vaateputiikista. Pomona Maire oli tiukka täti, ja hänellä riitti kuuluisia asiakkaita aina Tarmo Mannista Tauno Paloon.

Kun keskiolut vapautui vuonna 1969, perustin tuttujen poikien kanssa Lahden siniset -olutkerhon. Se kokoontui Vanhan ylioppilastalon kuppilassa.

Hain Teatterikouluun lopulta kavereiden yllyttämänä. Minulla ei ollut näyttelemisestä minkäänlaista kokemusta, mutta pääsin sisään ensi yrittämällä.

Aluksi tuntui, ettei koulussa muuta tehtykään kuin jumpattiin. Tilanne muuttui, kun Holmbergin Kallesta tuli rehtori. Muistan vieläkin upean Veren häät -näytelmän, jossa minulla oli palvelijan rooli. Teatteri on kuningaslaji, joka vaatii sitkeyttä ja paneutumista.

Vapaaillat olivat siihen aikaan jatkuvaa juhlimista. Istuimme kurssikaverieni Ernamon Tuijan, Pesosen Marjan, Saarelan Erkin ja Huhtamon Markun kanssa näköalaravintola Kuopassa Kaisaniemessä ja kyttäsimme pienistä viiruikkunoista kadun ohikulkijoita. Joimme olutta ja söimme aina halvimman annoksen. Siinä oli kaksi nahkeaa perunaa, kolme suolakurkkua ja avattu sardiinipurkki.

Kesät työskentelin Mairen putiikissa ja yhtenä vuonna tanssityttönä Johnny Show -kiertueella.

Rakkaushuolia

Sain valmistuttuani vuonna 1973 heti vakituisen paikan KOM-teatterista. Upseeri-isäni kauhuksi hurahdin vasemmistolaisuuteen. Annoin hänelle joka joulu lahjaksi uuden KOM-teatterin levyn ja vaadin selitystä Neuvostoliittoon hyökkäämiselle. Ihmeen kärsivällisesti isä jaksoi paasaustani kuunnella.

Meille sen ajan taistolaisille kyse oli paljon muustakin kuin kommunismista. Se oli rauhanaate, joka pyrki kyseenalaistamaan rahan vallan ja turhan sotimisen. Kaikessa tosikkomaisuudessaan meininki on jälkeenpäin kyllä naurattanutkin.

KOM-teatterissa matkustin kymmenen vuoden ajan tupakansavuisella bussilla ympäri Suomea, kannoin painavia kulisseja, ompelin esiintymisvaatteita ja heräsin seuraavana aamuna aina uudesta kaupungista. Seurasin vierestä, kun perheelliset näyttelijät soittelivat kotiin ja yrittivät hankkia lapsilleen hoitajia.

Minulla ei niitä huolia ollut, sillä elelin useimmiten sinkkutyttönä. Rakastuin kyllä uusiin poikiin aina päätä pahkaa, mutta suhteet kosahtivat kiertue-elämän mahdottomuuteen.

Parisuhteissa toistin pitkään kodin mallia. Sorruin syyttelyyn ja päästelin suustani sammakoita samalla kalinaäänellä kuin äitinikin aikoinaan. Sen tajuaminen oli hirveää. Ongelma konkretisoitui pitkän avoliiton katkettua 1980-luvun taitteessa. Surin eroa kamalasti ja podin ahdistusta. Yritin tappaa pahan olon puuhailemalla, mutta eihän se mihinkään hävinnyt.

Varasin ajan terapeutille, joka kehotti olemaan puuhailematta. Pidin neuvoa ensin aivan typeränä, mutta se osoittautui yhdeksi parhaista opeista. Kurja olo menee aina ohi, kunhan malttaa odottaa.

Lapsettomuuden valinta

Toimittaja Kari Lumikeron ansiota on, että löysin lopulta oman vakkani vuonna 1992. Olin elokuvan kuvauksissa Ruotsissa, kun Kari pyysi käymään luonaan Tukholmassa. Kuinka ollakaan, siellä oli myös Karin ystävä, Nurun Pekka. Olin vielä niin vereslihalla erostani, että uusi suhde ei ollut ensimmäisenä mielessä, mutta rakastuin Pekkaan silmittömästi. Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina: Pekka sai minut nauramaan ja hänen kanssaan oli heti hyvä olla. Menimme naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen.

Olen minä varmaan pelkuruuttanikin ollut parisuhdeihminen, sillä yhdessä on tuntunut turvallisemmalta. Silti nyt olen varma, että jos Pekalle kävisi jotain, en jaksaisi tutustua enää kehenkään uuteen ukkoon. Tässä iässä se on niin työlästä.

Kun tapasin Pekan, olin 43-vuotias. Se on sitä ikää, jolloin kaikki kriisit pamahtavat päälle. Näyttelijänä huomasin, että ohjaajat katsoivat ohitseni kohti nuorempaa polvea. Naisena tajusin, että ellen heti tulisi raskaaksi, lapsien aika olisi ohi.

Valitsin lapsettomuuden, koska ymmärsin, ettei minulla ollut enää nuoruuden tarmoa ottaa vastuuta pienestä ihmisestä. En halunnut taistella murrosikäisen kanssa samaan aikaan, kun kärvistelisin itse vaihdevuosivaivoissani. Päätös on ollut kipeä, mutta nyt olen jo sinut asian kanssa. Onneksi Pekalla on kolme ihanaa aikuista lasta. Olen tekemisissä myös aiemman avomieheni lasten kanssa.

Töissä olin vähällä katkeroitua, mutta olo helpotti, kun tajusin, että elämässä on muutakin kuin näyttelijän ammatti. Ei haittaa, vaikken saa leffan tai näytelmän pääroolia. Sivuosat ovat usein herkullisempia.

Valokuvissa haluaisin tietysti yhä näyttää 25-vuotiaalta, mutta ei se niin mene. On helpompaa hyväksyä kurttunsa.

Rohkea loikka

Vuonna 1995 tein ison päätöksen ja hyppäsin silloisesta työpaikastani, Helsingin kaupunginteatterista freelanceriksi. Se oli riskiveto, sillä Suomi kärvisteli tuolloin vielä laman jälkimainingeissa. Kaiken lisäksi kävi niin, että juuri kun olin irtisanoutunut, Pekankin työtilanne muuttui. Olimme kauhuissamme, sillä meillä oli asuntolaina niskassamme.

Kun olin toipunut alkusokista, päätin, että kyllä täältä vielä noustaan. Tein ohjaaja Ritva Holmbergin kanssa Kohtalon lapsi -musiikkinäytelmän, jonka jälkeen rooleja alkoi tipahdella. Pekkakin hankki itselleen uuden ammatin: hän tuottaa nykyään omia teatteriproduktioita Produmo-yrityksensä kautta.

En olisi kyllä ikinä uskonut, että elämä kuusikymppisenä voi olla näin ihanaa. Olen nykyään itselleni paljon armollisempi ja taidan kuunnella muitakin enemmän. Taloudellisesti tilannetta on helpottanut valtion taiteilijaeläke, joka minulle myönnettiin viime vuonna. Tuntuu mukavalta tehdä töitä valikoidummin omassa tahdissa eikä hötkyillä ympäriinsä.

Ei kai tällaista saisi edes ääneen sanoa, mutta ei minulla ole enää mitään kunnianhimoista unelmaa, jonka haluaisin toteuttaa. Olen tyytyväinen, kunhan saan silloin tällöin matkustella ja nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta ystävien kanssa. Parasta on, kun huomaan, etten ole vilkaissut kalenteriani pitkään aikaan.

Rean voi nähdä Kansallisteatterin Homo!-näytelmässä 13.8. alkaen. Riemujen piirakka Kyminsuussa 23.9. ja Turussa 13.11.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla