Vuoden 2010 pakolaisnaiseksi valittu Nasima Razmyar tuli perheensä mukana Suomeen 90-luvun alussa. Kuva: Sanoma-arkisto / Jukka Gröndahl
Vuoden 2010 pakolaisnaiseksi valittu Nasima Razmyar tuli perheensä mukana Suomeen 90-luvun alussa. Kuva: Sanoma-arkisto / Jukka Gröndahl

Kansanedustaja Nasima Razmyar sanoo, että kotoutumisessa tärkeää olisi kohdata muita ihmisiä myös epävirallisesti.

Eduskunnassa käytiin eilen ajankohtaiskeskustelu rasismista ja vihapuheesta. Aloitteen siihen teki kansanedustaja Nasima Razmyar (sd.), joka piti aiheesta myös koskettavan avauspuheen. Koko puhe on luettavissa Demokraatti.fi-sivustolla.

Sosiaalisessa mediassa Nasima kertoi, että kyseessä oli hänen uransa tärkein aloituspuhe.

– Aihe on merkittävä, etenkin kun tilanne Suomessa on tällä hetkellä tämä. Olisi ollut järjetöntä, ettei eduskunta olisi käynyt minkäänlaista keskustelua, kun kymmenettuhannet ihmiset ovat kesän ja syksyn aikana tulleet tänne, Nasima sanoo nyt.

Keskustelualoitteita hyväksytään eduskunnassa harvoin, joten Nasimasta oli hienoa yksittäisenä kansanedustajana saada koko eduskunta puhumaan aiheesta, joka on hänelle tärkeä myös henkilökohtaisesti. Nasima oli 5-vuotias, kun hänen perheensä muutti isän diplomaattityön perässä Moskovaan. Kun valta heidän kotimaassaan Afganistanissa vaihtui vuonna 1992, perhe pakeni Suomeen.

Puheessaan Nasima muisteli ensimmäistä koulupäiväänsä Rovaniemellä.

"Muistan elävästi ensimmäisen koulupäiväni Rovaniemellä. Vieras paikkakunta, minulle aivan uusi maa.

Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana yritin kovasti oppia edes yhden sanan. Toistin sanaa ”moi” peilin edessä varmaan tuhat kertaa. Menin luokan eteen, mutta kun tuli minun vuoroni avata suuni, minua jännitti uuden asian kohtaaminen niin paljon, että unohdin sanan ”moi”.

Mieleeni on jäänyt myös ensimmäisen koulupäivän ensimmäinen välitunti. Kaikki oppilaat lähtivät saman tien ulos leikkimään, mutta minä jäin pulpettiin istumaan. Yhtäkkiä eräs tyttö nimeltään Charlotte tuli takaisin luokkaan. Hän näytti kädellään, että tule mukaan. Minä menin tietenkin, koska pyydettiin. Hypimme hyppynarua, eikä siihen tarvittu yhteistä kieltä. Olimme kaikki vain lapsia."

Apua uusista tuttavista

Nasima kertoo, että hänellä on käynyt Suomeen kotoutumisessa hyvä tuuri. Apua on ollut myös siitä, että vanhemmat kasvattivat lapsestaan oma-aloitteisen ja sosiaalisen.

– Muistan, kun muutimme Rovaniemeltä Helsinkiin ja tunsin, että meidän lasten pitäisi auttaa muuttolaatikoiden kanssa. Silloin isäni sanoi, että meidän tehtävämme on mennä pihalle leikkimään ja löytämään ystäviä, eikä auttaa purkamisessa, Nasima muistelee.

Perhe löysi nopeasti tuttavan, joka auttoi elämän alkuvaiheissa. Muita maahanmuuttajia tavatessaan Nasima muistaakin aina korostaa oma-aloitteisuuden merkitystä.

– Moni sanoo, että yrittää, eikä oikein saa vastakaikua. Se passivoi ja ajaa entistä enemmän nurkkaan ja saa kyseenalaistamaan sen, mihin ihminen oikein kuuluu. Pahinta on, että se tunne on monella nuorella, olivat he täällä syntyneitä tai maahanmuuttajia. Yksinäisyys on valitettavasti arkea monelle.

"Kieltä on hirveän vaikeaa opetella, jos ei ole kontaktia muuhun yhteiskuntaan."

Nasiman mukaan kotoutumisessa on kielen oppimisen lisäksi tärkeää, että tutustuu suomalaisiin.

– Kieltä on hirveän vaikeaa opetella, jos ei ole kontaktia muuhun yhteiskuntaan. Olisi tärkeää, että opetuksen rinnalla voisi tutustua esimerkiksi työelämään. Vaikka ei heti työllisty, niin ainakin näkisi, millaista työelämä täällä on.

Apua voisi olla myös kansalaisjärjestöistä urheiluseuroista Marttoihin. Nasiman mukaan ne voisivat tehdä paljon enemmän, jos niiden resursseja lisättäisiin. Virallisten tahojen lisäksi hän peräänkuuluttaa epävirallista ja -muodollista kanssakäymistä.

– Mikään ei voita yksittäisen ihmisen kohtaamista.

Huomio lapsiin

Nasima sanoo, että yksi maahanmuuttajien raskaimmista kokemuksista on tietämättömyys. Tulevasta ei ole varmuutta, eikä kotimaan tilanteestakaan aina ole selvyyttä.

Hän itse oli Suomeen tullessaan lapsi, mutta muistaa vaistonneensa sen tunteen myös vanhemmistaan.

– Totta kai sen aisti, varsinkin vastaanottokeskuksessa sen huomasi tosi hyvin. Toisaalta lapsi on lapsi, ja lapselle usein riittää, että joku leikkii hänen kanssaan. Vastaanottokeskus oli jopa jännittävä paikka, kun siellä oli niin paljon erilaisia ihmisiä. Minusta oli kiva mennä katsomaan, mitä he tekevät siellä.

Vaikka Suomessa asumisen pitäisikin monen mielestä tuntua lottovoitolta, Nasima muistuttaa, että ei ole lottovoitto joutua pakenemaan sotaa kodistaan.

"Ei meilläkään ollut kuin yksi tai kaksi matkalaukkua, siinä oli kaikki omaisuutemme."

Nasiman perhe tuli hyvistä oloista, mutta silti he menettivät kaiken.

– Ei meilläkään ollut kuin yksi tai kaksi matkalaukkua, siinä oli kaikki omaisuutemme. Lapsena minua ihmetytti, miksi minulle annetut vaatteet olivat niin isoja, muuthan ihmettelisivät koulussa. Siksi olen sanonut monille, että lahjoittakaa vaatteita niin paljon kuin pystytte.

– Isäni on monesti sanonut, että vaikka hän tiesi menettäneensä kaiken, hän sanoi aina, että kaksi lasta olivat hänen keskipisteensä.

Tahtoa löytyy

Nasima tuntee olevansa nykyään niin suomalainen kuin vain voi olla, vaikka Afganistan onkin hänen sydämessään. Hän toivoo, että vanhemmat ajattelisivat, että tässä on mahdollisuus uuteen ja tukisivat lapsiaan siinä, että nämä sopeutuvat Suomeen.

Vaikka rasismia ja vihapuhetta on jouduttu syksyn aikaan todistamaan runsaasti, Nasiman mukaan on hyvä, että asiasta nyt puhutaan.

– Suomi muuttuu ja on muuttunut tosi paljon. Nostin eilen esiin paljon epäkohtia, mutta kaikesta huolimatta en ole pitkään aikaan nähnyt näin suurta tahtotilaa muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi.

-j

Rasismialoitteen tehnyt Nasima Razmyar kotoutumisestaan: "Minulla kävi hyvä tuuri"

Hyvä tuuri? Vai todiste siitä että suurin osa suomesta toimii? Kyseenalaistan myös moi sanan ((arkikieltä) tuttavallinen tervehdys). Koska kaikkialla on esillä sana Hei. slangia? ensimmäisenä? Not buying. Samaan aikaan 20 vuotta suomessa ollut joka on käynyt kaikki kielikurssit, työllisyystoiminnat jne jne on työttömänä ja ei osaa ymmärrättevää suomea on todellisuutta. Kaikki suomalaisten vikaa? Vai olisiko Rakennettu valhe? Toivottavasti ei.
Lue kommentti
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyrkkeilijäpari Eva Wahlström ja Niklas Räsänen ovat yksi Urheilugaalan näyttävimpiä pariskuntia. 

Glamour ja sporttisuus yhdistyivät Eva Wahlströmin ja Niklas Räsäsen asuissa. Evan Björn Borgin hameita on valmistettu vain kaksi.

– Toinen niistä on ollut Lady Gagalla! Näin tämän Tukholmassa Borgin muotinäytöksessä ja kysyin, voinko saada tämän Urheilugaalaan. Se meni aika helposti, Eva kertoi tänään gaalaan saapuessa.

Parin gaalaan valmistautuminen ei sujunut ongelmitta. Tiistaina Niklas joutui sairaalaan sydämen rytmihäiriöiden vuoksi.

– Kyseessä on flimmeri, eli kammion eteisvärinä. Siinä sydän veti omaa rallia. Ensi viikolla tutkitaan lisään. Odotan lääkäriltä vihreää valoa, että saisin aloittaa treenaamisen.

Eva suhtautui aviomiehen vaivaan maltillisesti. 

– En ollut paniikisissa, ennemmin pettynyt. Niklaksen piti lähteä sunnuntaina treenileirille Iso-Britanniaan. Meille on urheiljoina aika normaalia, että joudutaan tutkailemaan omaa kehoa.

Nyrkkeily on kova laji, mutta molemmat aikovat jatkaa niin kauan kuin mieli kestää.

– Nuoruuden innokkuudesta usein rokotetaan kehässä. Siellä tarvitaan myös viisautta. Uskon olevani nyt 37-vuotiaana lajissa parempi kuin koskaan, Eva sanoo.

Keskenään pari ei nyrkkeile.

– Ei siis täysillä. Minulle kävisi siinä huonosti. Fysiikkaero miehen ja naisen välillä on tässä lajissa niin suuri.

Pari haluaa jatkossa järjestää Suomessa kovatasoisempia otteluita. He ovat mukana yrityksessä, joka järjestää isoja nyrkkeilyiltoja Suomessa.

Tilaajille
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään...