Eva ja Niklas kuvailevat suhdettaan keskustelukerhoksi. ”Haaveilen vain siitä, että elämä pysyisi tällaisena”, Eva sanoo.
Eva ja Niklas kuvailevat suhdettaan keskustelukerhoksi. ”Haaveilen vain siitä, että elämä pysyisi tällaisena”, Eva sanoo.

Eva Wahlström kovetti itseään vuosia ollakseen voittamaton nyrkkeilijä. Äitiys, luovan alan opiskelu ja puoliso Niklas Räsänen ovat tuoneet esiin herkän ja pehmeämmän Evan.

Espoolaisessa rivitalokodissa vallitsee viikon takaisen muuton jälkeinen keskeneräisyys. Keskellä olohuoneen lattiaa lojuu petaamaton patjasänky, seinäkello odottaa ripustamista ja pihalla odottelee täysi pakettiauto.

Tärkein on kuitenkin ehtinyt jo esille. Aitiopaikalla keittiön seinällä ottelee nyrkkeilijälegenda Muhammad Ali. Se on inspiraatio ja esikuva verkkareissaan hiihtelevälle Eva Wahlströmille, 35.

– Minua ei stressaa tämä yhtään. Meillä on ihana uusi koti, jota voin kohta alkaa sisustaa, Eva innostuu ja kertoo suunnittelevansa harmaata seinää portaikon taakse.

Meillä Eva tarkoittaa uusperhettään, johon kuuluvat 7-vuotiaan Leon-pojan lisäksi kihlattu, ammattinyrkkeilijä Niklas Räsänen, 29, ja tämän poika, pian 5-vuotias Luda. 95-neliöinen rivitalokoti on ensimmäinen, johon koko perhe mahtuu vaivatta.

Sisustuspuuhat saavat kuitenkin vielä odottaa, sillä nyrkkeilijävanhemmat elävät kiireistä treenikautta. Eva ja Niklas valmistautuvat Metro Arena Fight Night -tapahtumaan, jossa kumpikin ottelee. Eva puolustaa 18. maaliskuuta WBC-liiton ylemmän höyhensarjan maailmanmestaruustitteliä, jonka voitti huhtikuussa 2015.

– Ottelusta tulee elämäni kovin, mutta en jännitä vielä ollenkaan, Eva sanoo.

”Nukun huonosti, kroppaa särkee ja mieli on maassa.”

Ei Eva silti astele kehään henkselit paukkuen. Hän treenaa 2–3 kertaa päivässä ja pudottaa painoaan. Kolmen viikon aikana ennen ottelupäivää Eva karistaa neljä, Niklas kahdeksan kiloa.

– Kotona on aika hiljaista loppuvaiheessa, koska silloin on vaikea pysyä hyväntuulisena. Nukun huonosti, koko kroppaa särkee ja mieli on maassa. Mutta en valita, vaan hoidan homman.

Dieetin vuoksi ammattiurheilijoiden kodissa ei tarjoilla pullaa, vaan mehulingolla puristettua juomaa. Kurkumasta, luomusitruunasta ja luomuinkivääristä valmistettu mehu potkii kehon käyntiin heti aamutuimaan.

– Jos on kova mimmi, vetäisee tämän ykkösellä!

Ja Evahan on, ainakin ulkopuolisen silmin. Hän on Suomen menestynein naisnyrkkeilijä ja lajinsa pioneeri. Jo 20 vuotta nyrkkeillyt Eva on kahminut Euroopan mestaruuden ja maailmanmestaruuden lisäksi lukuisia amatöörinyrkkeilyn voittoja: kymmenen Suomen mestaruutta, neljä Pohjoismaiden mestaruutta ja kaksi EM-hopeaa.

– Nyrkkeilijöitä pidetään koviksina, joilla ei ole nöyryyttä luottaa muuhun kuin sisuun, Eva sanoo.

– Minun heikkouteni oli se, että olin niin kova. Rikoin itseni, kun en kuunnellut itseäni yhtään. Opin, että ihminen on paljon muutakin kuin fysiikkaa. Nyrkkeilyä ei voi mitata senteissä ja sekunneissa, vaan täytyy olla älykkyyttä, kokemusta ja henkistä voimaa.

Eva hulauttaa puoli lasillista superjuomaa parilla kulauksella, irvistää ja nauraa makeasti päälle.

Urheilu auttaa ahdistukseen

Sydän hakkaa, vatsassa kiertää, on vaikea olla. Vaikka Evan lapsuus oli ehjä ja turvallinen, hän heräsi selittämättömään ahdistuksen tunteeseen pikkytytöstä saakka.

Ruotsinkielisen loviisalaisperheen kuopus oli sekoitus herkkää luovuutta ja raisua rämäpäisyyttä. Hän askarteli itse lelunsa ja toivoi kuusivuotiaana syntymäpäivälahjaksi vasaraa. Pikku-Eva hyppi katolta lumikasoihin ja pelasi jalkapalloa isoveljiään vastaan.

– Olen aina ollut todella aistiherkkä ja kokenut muiden tunnetilat, maailman murheet ja aikuisten ongelmat ominani, Eva kertoo.

– En tiedä, mistä se johtuu. Olen aina ollut riippuvainen elämyksistä. Vain urheilu auttoi ahdistukseen. Kun lähdin juoksulenkille, ahdistus hävisi.

15-vuotiaana Eva löysi nyrkkeilyn silloisen poikaystävänsä kautta. Vaikka salilla nyrkkeili Evan lisäksi vain yksi nainen ja ensimmäisen otteluharjoituksen lyönti sai kyyneleet silmiin, ei Eva luovuttanut. Pian hän treenasi joka päivä. Aamujen ahdistukset kaikkosivat hikipisara toisensa jälkeen.

– Nyrkkeily vei minut ihan täysin, vaikka olin siinä huono ja minun oli vaikea omaksua liikkeitä. Olen aina mennyt sieltä, mistä aita on korkein.

”Rääkkäsin kroppaani ja ajattelin olevani kuolematon.”

Sinnikkyys kannattikin. Eva puhui itsensä miesten maajoukkueleirille ja löysi valmentajan, joka tiesi, miten hänestä tehtäisiin huippunyrkkeilijä. Koska muita naisia ei ollut, piti treenata kuin mies, ja enemmänkin.

– Se oli niin siistiä! Treenit aikataulutettiin minuutilleen ja syömiset kalorintarkasti. Rääkkäsin kroppaani ja ajattelin olevani kuolematon. Vertasin itseäni koko ajan kundeihin. En pärjännyt heille tietenkään, joten piti harjoitella vain lisää.

– Minusta tuli kuitenkin taitavampi ja kovempi nyrkkeilijä kuin kukaan. Kun aloin saada näkyvyyttä ja sponsoreita, sain hirveät paineet siitä, että joku maksoi minulle työstäni, joten minun oli tehtävä vähintään kahdeksan tunnin päiviä.

Todellisuudessa Eva oli nyrkkeilijä vuorokauden ympäri.

– Ajattelin, että kaikki vapaa-aika oli kehittymisen tiellä. Olin uranuurtaja ja esimerkkinä naisille ja naisnyrkkeilijöille. Halusin menestyä, vaikka menestyminen ei merkitse mitään, jos ei nauti matkasta.

 

Uusperheestään onnellinen Eva suunnittelee varovasti avioliittoa. ”Häät eivät ole se juttu, vaan liitto”, Eva sanoo.
Uusperheestään onnellinen Eva suunnittelee varovasti avioliittoa. ”Häät eivät ole se juttu, vaan liitto”, Eva sanoo.

 

Kivun kahlitsema

Sillä matkallaan Eva päätyi lopulta juoksemaan surua karkuun niin kauan, etteivät hänen jalkansa enää toimineet.

Evan isä kuoli vuonna 2004, ja tytär hukutti ikävänsä nyrkkeilyyn.

– Kun isä kuoli, viimeinenkin herkkyys minusta hävisi. Treenasin ja itkin. Halusin olla kova, ja minun oli helppo tehdä itsestäni kylmä. Jos oli riski, että minua voisi loukata, päätin selvitä yksin.

Vuodet 2007–2010 Eva muistaa mustina. Elämää hallitsivat järjettömät jalka- ja selkäkivut, joiden vuoksi hän joutui lopettamaan ensin juoksun, sitten kävelyn, lopulta seisomisen ja istumisenkin.

Kivuille ei ole löytynyt selitystä, mutta kyseessä oli todennäköisesti Intiasta saadun salmonellan jälkitauti ja ylirasitus. Nyrkkeily oli lopetettava.

– Identiteettini rakentui fysiikkani varaan ja siihen, että olen törkeän kova ja vahva. Egoni murskaantui, ja kaikki mitä olin, mureni. Masennuin, ja ainoa tarttumapintani oli järjetön kipu.

Normaali elämä tarkoitti Evalle tuskaa. Läheistensä edessä hän yritti olla urhea, iloinen ja valittamatta. Yksin kotona ollessaan hän makasi television ääressä tai huuhteli jalkojaan kylmällä vedellä. Noina hetkinä Eva alkoi kaivella muistoistaan merkkejä siitä, kuka hän oikeastaan oli ennen nyrkkeilyä.

Ja hän muisti: pieni Eva oli omissa oloissaan askarteleva, taiteellinen ja luova. Siksi hän päätti hakea sisään Aalto-yliopiston huonekalu- ja tilasuunnittelun linjalle keväällä 2008. Eva etenikin viime metreille.

– Toivoin, etteivät pääsykokeet olisi loppuneet koskaan, oli niin vapauttavaa tehdä jotain luovaa. Olin pelännyt tosi paljon sitä, miten voisin lopettaa nyrkkeilyn, koska se oli suuri rakkauteni. Oli huojentavaa oivaltaa, että osaan muutakin.

Lopullinen pelastus oli äitiys. Evan ja silloisen avopuolison Pekka Kaislaman poika Leon syntyi helmikuussa 2009.

– Olin aina miettinyt hankkivani lapsia uran jälkeen, mutta olisiko se edes ollut mahdollista? Lapsi pelasti minut, Eva sanoo.

Uudessa elämässään Eva alkoi kuntouttaa itseään vähitellen. Hän vesijuoksi ja teki mentaaliharjoituksia. Valmentajaksi hän löysi Risto ”Ripa” Merosen, joka korosti turvallisuutta ja ajatusta siitä, ettei nyrkkeily ole koko elämä.

– Ripa sanoi minulle, että voi, jos ihmiset näkisivät, miten hauras olen. Silloin näin, miten teennäisen kova minusta oli tullut enkä halunnut enää palata sellaiseksi. Opettelin olemaan herkkä, jotta pystyisin olemaan vahva.

Tyhjän tuntuinen voitto

Vuonna 2010 Eva palasi voitokkaasti ammattilaiskehään. Ammattilaisena hän ottelisi vain muutaman kerran vuodessa, mikä helpotti elämää kipujen kanssa. Keväällä 2012 Evasta tuli Euroopan mestari. Se ei kuitenkaan tuonut odotettua autuutta.

”Voittamisen jälkeen tuli tyhjyys. Kuin hyvä ystävä olisi kuollut.”

– Voittaminen ei tuntunut miltään, vaan sen jälkeen tuli tyhjyys. Kuin hyvä ystävä olisi kuollut, Eva muistaa.

EM-titteli oli ollut Evan haave teini-ikäisestä asti, mutta nyt voitto tuntui kuin puhjenneelta kuplalta: ei ollut enää tavoitetta, jota kohti suunnata.

– En ajatellut, että vammoillani voisin tavoitella maailmanmestaruutta vaikka voinkin paljon paremmin kuin aikaisemmin. Toisaalta mietin, jos voittaisinkin, ja tuntuisi taas samalta: ei miltään. Kyseenalaistin koko kilpaurheilun.

Voiton jälkeen Evan oli pakko pitää taukoa nyrkkeilystä, sillä hänen molempia käsiään leikattiin. Vasemman käden sormet eivät totelleet enää lainkaan.

– Tajusin, että ellen muutu, en menetä pelkästään nyrkkeilyä. Kohta en pystyisi tekemään käsilläni mitään muutakaan, kuten nostamaan poikaani.

Käsileikkausten jälkeen sairaalakierre jatkui. Alkoi kova pääkipu, joka ajoi Evan useisiin tutkimuksiin. Häneltä löydettiin neljä veritulppaa: kaksi keuhkoista, yksi munuaisista ja yksi jalasta.

Eva alkoi syödä verenohennuslääkettä, jonka vuoksi otteluharjoitukset oli jätettävä vuodeksi. Hän päätti hakea opiskelemaan toistamiseen.

– Ymmärsin, että minun täytyi löytää itsestäni muutakin kuin nyrkkeilijä. Minun täytyi turvata tulevaisuuteni ja varmistaa, että pysyn terveenä myös lapseni takia.

Keväällä 2013 verenohennuslääkitys lopetettiin, ja samoihin aikoihin Eva pääsi opiskelemaan huonekalu- ja tilasuunnittelulinjalle. Hän alkoi samanaikaisesti tehdä kahta uutta unelmaansa: treenata ammattinyrkkeilijänä kohti maailmanmestaruutta ja opiskella muotoilijaksi.

Arki täyttyi opiskelusta, lapsesta ja otteluharjoituksista. Luovan alan opiskelu vapautti Evaa nyrkkeilijäidentiteetin ankarasta otteesta.

– Kun pyöräilin kouluun Arabiaan, huomasin rentoutuvani. Ketään ei kiinnostanut minun urheiluni, ja se oli vapauttavaa. Aloin löytää itsestäni taiteellisuutta ja pehmeyttä, joita suorituskeskeinen urheilumaailma oli vienyt. Nyt näen elämässä enemmän muotoja ja värejä.

”Ajattelin, että lopetan nyrkkeilyn ja olen vapaa.”

Huhtikuussa 2015 Eva voitti ammattilaisnyrkkeilyn maailmanmestaruuden ensimmäisenä Suomessa. Olo oli kevyt. Unelman saavuttaminen merkitsi Evalle sielunrauhaa.

– Ajattelin, että lopetan nyrkkeilyn siihen ja olen vapaa. Aloin miettiä, mitä haluan tehdä vapaana. Halusin nyrkkeillä.

Yhdessä avoimia ja herkkiä

– Nikkelson! Eva huudahtaa, kun kotiovesta astelee aamutreeninsä tehnyt kihlattu.

Niklas suukottaa rakastaan ja ilmoittaa olevansa nälkäinen. Jääkaapista löytyy lounaaksi marjasmoothieta kahdelle.

Eva ja Niklas tutustuivat samalla nyrkkeilytallilla parisen vuotta sitten. Eva oli jonkin aikaa sitten eronnut lapsensa isästä, kun uusi rakkaus syttyi.

Niklas kosi Evaa viime joulukuussa parin vuoden seurustelun jälkeen.

– En olisi koskaan uskonut, että kukaan mies polvistuisi ja kysyisi jotain. Kyllähän se oli itkun ja naurun sekaista, Eva kuvailee.

– Meillä arvostetaan arjen romantiikkaa. Huolehdin siitä, että Eva syö vitamiinit ja kalanmaksaöljyt. Emme me ostele toisille lahjoja, Niklas kertoo kauhoessaan purppuraista smoothieta lautasille.

”Kun toinen menee suihkuun, toinen istuu vieressä.”

Eva nyökyttelee. Tämä elämä on hänen toista unelmaansa.

– Niku haluaa huolehtia, että pysyn terveenä hänen rinnallaan vielä vanhanakin, hän jatkaa.

Rakkaus näkyy Evasta ja Niklaksesta. Eva silittelee miehensä jalkoja tummat silmät loistaen.

– Minä ja Niklas olemme oikea keskustelukerho: Liikumme kimpassa täällä kämpässä ja juttelemme. Kun toinen menee suihkuun, toinen istuu vieressä, Eva kertoo.

Ennen Niklasta Eva oli tottunut vaikenemaan, olemaan teennäisen kova.

– Samalla olin kadottanut taitoni puhua tunteistani kenellekään. Puhumisen sijaan purin hampaat yhteen ja toimin, en puhunut asioista suoraan. Todellisuudessa olen kiltti, empaattinen ja tykkään keskustella. Nykyisessä suhteessa olemme molemmat todella avoimia.

Niklas katsoo tulevaa vaimoaan arvostavasti ja kuuntelee tarkkaavaisena. Hän sanoo nähneensä Evan herkkyyden heti.

– Näin, että Eva on oikeasti superherkkä tyyppi, jossa oli maailman kovettamaa pintaa. Kimpassa olemme avanneet toisiamme, ja Evasta on tullut päivä päivältä pehmeämpi.

”Annan itselleni anteeksi, vaikka treenit menevät huonosti.”

Pehmeys ja rentous näkyvät siinä, että Eva osaa kirjaimellisesti höllätä. Niklas pyyhkäisee pöydältä likatahrat, joita Eva ei ole noteerannut lainkaan.

– Ennen päässäni oli ääni, joka sätti ja ruoski minua pystymään parempaan. Nyt se ääni on hiljaa. Annan itselleni anteeksi, vaikka treenit menevät huonosti.

Niklas tietää, että nyrkkeily on Evan suuri rakkaus. Silti hän ei tunne jäävänsä kakkoseksi.

– Kun Eva nyrkkeilee, katson häntä nyrkkeilijänä, en puolisona. Tiedän, mihin hän pystyy. Olen tosi ylpeä Evasta.

Häät lähiaikoina

Enää Eva ei ole nyrkkeilijä 24 tuntia vuorokaudessa. Hän tietää, ettei ammattinyrkkeilijän ura todennäköisesti jatku enää pitkään.

– Siitä tulee kuin rakkaustarinan päätös. Odotan kuitenkin innolla sitä, että saan tehdä muotoilijan töitä. Nyt on tullut jo paljon kyselyjä, ja olen suunnitellut jo korun ja sänkymalliston.

Menestyksestä Eva ei ota enää paineita, ja parhaita ovat päivät, jolloin aikatauluja ei ole.

– Silloin hengaan Nikun ja lasten kanssa, käyn kavereiden kanssa viinillä ja näen perhettäni. On tosi vapauttavaa, kun ei tarvitse pakata treenikamoja ja käydä suihkussa kaksi kertaa päivässä.

Uusperheessä arki sujuu touhukkaasti. Kohta kouluun menevä Leon harrastaa jalkapalloa ja kartingia. Lisäksi hän on innokas nyrkkeilijä – onhan hän kulkenut äidin mukana salilla kymmenenpäiväisestä asti.

Niklaksen 4-vuotialla Ludalla on kehitysvamma, Fragile X -oireyhtymä, mikä näkyy esimerkiksi ylivilkkautena. Nyrkkeilysaleille Luda ei tule mukaan, vaan on silloin äitinsä luona.

Eva on perheestään onnellinen.

– Olen tosi lapsirakas, ja muksut ovat ihania!

Niklas myöntää, että arjessa on silti haasteensa.

– Onhan tämä hallittua kaaosta. Mutta olemme etuoikeutetussa asemassa, kun saamme tehdä unelmiamme ammatiksemme. Sen soisi kaikille.

Kahden ammattilaisnyrkkeilijän suhteessa on Evan mielestä vain hyviä puolia.

– Me treenaamme yhdessä ja olemme tosi vahva tiimi. Kukaan ei voi meille mitään, Eva julistaa.

”Haaveilen vain siitä, että elämä pysyisi tällaisena.”

Tulevaisuudessa siintävät myös häät. Eva ei näe itseään kuukausikaupalla hössöttävänä morsiamena.

– Olemme molemmat sellaisia, että kaikki on saatava heti. Häät eivät ole se juttu, vaan liitto, Eva pohtii.

– Häistämme tulee todennäköisesti intiimit ja persoonalliset, Niklas myötäilee.

Sitä päivää ei ole lyöty lukkoon, mutta Evalla on jo tarvitsemansa. Lapsi, rakkaus, uusi koti sisustettavana ja tulevaisuuden ammatti.

– Haaveilen vain siitä, että elämä pysyisi tällaisena. Vaikka seuraavassa ottelussa kävisi miten vain, minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. 

Eva Wahlström

  • Syntyi Loviisassa 30.10.1980.
  • Asuu Espoossa poikansa Leonin, 7, kihlattunsa Niklas Räsäsen ja tämän pojan Ludan, 4, kanssa.
  • Voittoja mm. ammattinyrkkeilyn Euroopan mestari 2012, ammattilaisnyrkkeilyn maailmanmestari 2015.
  • Amatöörinyrkkeilyssä 10 SM-kultaa, 4 PM-kultaa, kaksi EM-hopeaa ja EM-pronssi.
  • Omaelämäkerrat Homma hanskassa (2007) ja Rajoilla (2014).
  • Puolustaa maailmanmestaruuttaan 18.3. Espoossa Metro Arena Fight Night -illassa vastustajanaan Dominikaanisen tasavallan Dahiana Santana.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.