”Ihminen on aina oikean ikäinen. En ole nostalginen, en haikaile menneitten menestysten tai menetettyjen vuosien perään”, Jorma Uotinen pohtii. Kuvat: Heli Blåfield
”Ihminen on aina oikean ikäinen. En ole nostalginen, en haikaile menneitten menestysten tai menetettyjen vuosien perään”, Jorma Uotinen pohtii. Kuvat: Heli Blåfield

Koreografi Jorma Uotiselle, 66, on luontevaa elää yksin. – Kuusikymppisenä parisuhdemarkkinat vähenevät. Sehän on ihan selvä.

Oppi isän kuolemasta: voi olla helpompaa, että en muista

”Isäni kuoli, kun olin kolmevuotias. En muista hänestä mitään. Se, mitä tiedän, ovat kertomukset, joita sukulaiset ovat hänestä kertoneet, ja ne muutamat valokuvat, jotka oli otettu. Sisareni, joka on minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi, sanoo muistavansa isän.

Minä olin hautajaisissakin vain huutanut, että kun täällä ovat kaikki, niin missä isä on. Eihän lapsi ymmärrä sellaista.

Jos toinen vanhemmista kuolee, ehkä on lapselle helpompaa, että se tapahtuu noin varhaisessa vaiheessa. Vähän myöhemmin se voisi olla vaikeampaa.

Minä olin kuulemma ehdottanut äidille, että ostetaan uusi isä. Olin nähnyt ikkunoissa mallinukkeja, ja lapsen ymmärryksellä olin sitten päätellyt, että isä voitaisiin ostaa.

Ehkä se on sitten lopun elämää ollut isän hakemista jollakin muulla tavalla.”

Oppi äidin päiväkirjasta: jotain voi jäädä elämättä

”Äitini oli 26-vuotias jäädessään leskeksi. Hänellä ei ollut toista miestä sen jälkeen. Vaikka hän ehti kaksi lasta synnyttää, olen ajatellut, että hänellä jäi naisen elämä eräällä tapaa elämättä.

Katsoin äidin päiväkirjamerkintöjä hänen kuolemansa jälkeen. Siellä oli merkintä, että joku kandidaatti oli vähän pyrkinyt hänen suuntaansa. Oli sitten sovittu, että Arvo tulee käymään. Jotain tuolia piti vähän fiksata.

’Arvo tuli ja meni, tuoli jäi korjaamatta’, äiti kirjoitti. Siihen kiteytyi kaikki.”

Oppi äidiltä: valehtelu tulee aina ilmi

”Äitini opetti, että pitää elää ihmisiksi. Hän oli hyvin oikeudenmukainen nainen. Oli ehdoton vaatimus rehellisyyteen ja suuri työn kunnioitus. Nämä arvot ovat kyllä siirtyneet myös minuun.

Työn kunnioitus on tarkoittanut minulle suurta sitoutumista niihin tehtäviin, jotka ovat tulleet vastaan. Tietenkin minua on ajanut myös sisäinen välttämättömyys toteuttaa itsessään taiteilijan tehtävää, mutta sen rinnalla on ollut sitoutuminen työhön.

Rehellisyyttä vaadin itseltäni ja muilta. Valehtelu ei vie kovin pitkälle. Se tulee aina ilmi.”

Oppi nuoruudesta: ahtaassa ympäristössä voi selvitä

”Asuimme äitini ja siskoni kanssa Porin torin laidalla. Nuoruusvuosinani 1950- ja 60-luvuilla Pori oli lattea kaupunki. Sitähän se on maantieteellisesti edelleenkin.

Kymmenenvuotiaana pääsin Porin teatteriin avustajaksi. Oli tavattoman onnekas, kun heti ensimmäisellä näytäntökaudella oli kolme näytelmää, jossa tarvittiin poikalapsi. Teatterin avulla selvisin siinä ahtaassa ympäristössä.”

Oppi sairastumisesta: en halua tuhota itseäni

”19-vuotiaana sairastuin hermotulehdukseen, joka halvaannutti ja vei puhekyvyn. Olin viimeisellä luokalla lukiossa, ihminen täynnä elämänintoa.

Sitten kävi näin.

Jouduin opettelemaan liikkumisen uudelleen. Sen jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tanssia. Koin liikkeen ihmeen niin vahvasti, jokaisen millimetrin. Ajattele, kun jonain päivänä itse viet lusikan suuhun ensimmäisen kerran ilman, että joku syöttää. Se itsenäisyyden kokemus, se valtava liike!

Aivan varmasti arvostan terveyttä eri tavalla tämän kokemuksen takia. Olisinhan voinut joutua jäämään pyörätuoliin loppuelämäksi. Tietysti ihminen sopeutuu kaikkeen, mitä vastaan tulee, mutta olen kyllä oppinut arvostamaan kykyä liikkua, terveyttä, ja järjen valoa.

Sairauden jälkeen en ole ainakaan tietoisesti pyrkinyt tuhoamaan itseäni käyttämällä päihteitä tai huumeita esimerkiksi. Alkoholiakin olen käyttänyt niukasti.”

 


Tanssii tähtien kanssa on nostanut Jorma Uotisen tunnettuuden uudelle tasolle.”Jokainen kadulla tietää, että tossa menee Uotinen.”

 

Oppi Pariisista: löysin oman tehtäväni

”Ollessani lukiolaisena käymässä Pariisissa olin kirjoittanut sieltä äidilleni kortin, että tässä kaupungissa haluan joskus työskennellä. Seitsemän vuotta myöhemmin niin tapahtui.

Koreografi Carolyn Carlson kutsui minut Kansallisbaletista johtamaansa Pariisin oopperan kokeellisen tanssin ryhmään, kun olin 26-vuotias.

Mittakaava oli yht’äkkiä niin toinen kuin Porissa tai Helsingissä. Nähdä se hektinen energia, ne ihmismassat. Käydä muotitalojen ikkunoiden takana katsomassa niitä luomuksia. Olihan se huikeaa.

Niillä vuosilla oli minulle fundamentaalinen merkitys. Silloin kasvoin taiteilijaksi. Menin Pariisiin tanssijana, tulin takaisin taiteilijana. Ymmärrys tehtävästäni syventyi ja kirkastui.”

Oppi flopista: Jos oma elämä on suttua, niin on taidekin

”Johtajana ja koreografina yritän aina suunnata ja ohjata, en koskaan määrätä.

Tämä ei tarkoita, että en osaisi tehdä päätöstä, kun on sen aika. En pelkää päätöksiä, ja yleensä olen niissä aika lujakin. Joskus oikeaa päätöstä pitää vain malttaa odottaa. Jos minua on painostettu tekemään päätös, vaikka en ole itse vielä valmis tai vakuuttunut, on käynyt niin, että se on sitten jouduttu purkamaan.

Punnitsemisprosessia pitää arvostaa.

Tein 1997 Kansallisbalettiin koreografian Stravinskyn Tulilintuun. Jo tekoprosessissa näin, että tästä ei tule mitään. Sanoin koko ajan assistentilleni, että tätä ei voi esittää. Lopulta menin pääjohtajan luokse ja sanoin, että ei tehdä tätä ensi-iltaan. Hän vakuutti, että on vielä suurempi prosessi yrittää viikossa paikata ensi-ilta jollain toisella teoksella. Niin Tulilintu esitettiin. Ensi-illan jälkeen puhuin tanssijoille. Sanoin, että te teitte kunniakasta työtä, mutta minun puolestani tämä oli floppi. En voi teeskennellä, että tästä tuli mestariteos, kun se ei sitä ollut.

Olin suunnitellut näyttämölle ohuita hopealankoja. Tulikin paksuja köysiä, jotka menivät solmuun. Näyttämön eteen piti tulla ohut tylli, se rytättiin. Miestanssijoiden päässä oli metalliset pytyt, ja niissä oikea tuli. Tietysti yhden päänahka paloi.

Lopputulos oli juuri kuin oma senhetkinen elämäni. Kaikki elämäni langat olivat menneet solmuun, maisema näyttäytyi suttuisena, päässäni oli tuli. Ei siitä muuta olisi voinut tulla.”

Oppi avoliitosta: toista ei voi pitää itsestäänselvyytenä

”Elin avoliitossa Helena Lindgrenin kanssa lähes 20 vuotta. Liitto opetti ihmissuhteen monimutkaisuuden. Toista ihmistä ei koskaan voi pitää itsestäänselvyytenä.

Yhdessä eläminen oli hyvin luontevaa siinä vaiheessa elämää. Tässä vaiheessa minulle on erittäin luontevaa elää yksin.

”Kuusikymmentä on kuusikymmentä. Tässä asiassa olen ihan realisti.”

Olen sanonut, että kuusikymppisenä parisuhdemarkkinat vähenevät. Sehän on ihan selvä. Ei tässä nyt oikein enää kehtaa tyrkylle lähteä. Vaikka onhan paljon sellaisia, jotka saattavat kuusikymppisenä löytää uuden kumppanin.

Sanotaan, että kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä tai viisikymmentä. Minä en ajattele niin. Kuusikymmentä on kuusikymmentä. Tässä asiassa olen ihan realisti.

Ihminen on aina oikean ikäinen. En ole nostalginen, en haikaile menneitten menestysten tai menetettyjen vuosien perään. En ole elämässä kadonnutta aikaa etsimässä.”

Oppi ihmisistä: sukupuolella on merkitystä

”Suhteeni miesten kanssa ovat olleet ajallisesti lyhyempiä. Helenan kanssa liittomme oli niin pitkä, ja periaatteessa ihmissuhde jatkuu vieläkin. Vaikka olemme eriytyneet asumaan erillämme, hän on päivittäin läsnä elämässäni. Ennen Helenaa oli kyllä ollut joitakin vähän pidempiä miessuhteita, mutta ei mitään, mikä kilpailisi ajallisesti sen liiton kanssa.

Rakastun aina ihmiseen, yksilöön, mutta se ihminen on aina joko mies tai nainen. Sukupuolella on eroa ja merkitystä, tietenkin. Jo fyysisenä ilmentymänä mies ja nainen ovat erilaisia.”

Oppi televisiosta: jokainen tietää, että tossa menee Uotinen

”Teemme kymmenettä kautta Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Sen kautta julkisuus elämässäni on kasvanut. Vaikka olen ollut julkisuudessa 1970-luvulta lähtien, tämä on nostanut tunnettuuden uudelle tasolle.

Jokainen kadulla tietää, että tossa menee Uotinen. Kotiani vastapäätä koulun pihalta lapset huutavat, että ’Jorma hei, ei huono’. Kun olin tanssija tai Kansallisbaletin johtaja, eivät silloin lapset kadulla tunnistaneet.”

Jorma Uotinen

Syntynyt 28.6.1950 Porissa. Asuu Helsingissä.

Koreografi, Tanssii tähtien kanssa -tuomari, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellinen johtaja.

Toiminut Suomen Kansallisbaletin ja Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän taiteellisena johtajana. Pro Finlandia -mitali 1985.

Tehnyt viitisenkymmentä koreografiaa näyttämöteoksiin Suomessa ja ulkomailla. Levyttänyt ja esiintynyt myös laulajana. Uotisen draamakonsertti Ei huono – Porista Pariisiin kiertää Suomea parhaillaan.

Tilaajille
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään...

Psykoterapeutti Maaret Kallio on kiitollinen pitkästä parisuhteestaan ja lapsistaan. – Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Psykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio täytti viime elokuussa 40 vuotta.

– Juhlin synttäreitäni isosti ystävien kanssa. 40 oli hyvä paikka miettiä, miten olen elänyt, mitä saanut ja mitä haluan tehdä. Olen vanha sielu, eikä minulla ole ikinä ollut ikäkriisiä. Odotan innolla seuraavaa vuosikymmentä, Maaret kertoo.

Uusi vuosikymmen tuo tullessaan ainakin lisää opiskelua, sillä Maaret kouluttautuu parhaillaan kouluttaja-pyskoterapeutiksi. Opinnot sisältävät teoriaopetuksen lisäksi 125 tuntia psykoterapiaa.

– Ilman pitkiä terapioitani kykyni lukea mieltäni ja tapojani olisi huomattavasti heikompi. Jos en itse voisi hyvin, en voisi auttaa ketään. Tätä työtä ei pystyisi tekemään, jos jäisin vapaa-ajalla liiaksi pohtimaan asiakkaiden ongelmia, hän sanoo.

Jaksamisessa Maaretia auttaa se, että hän on perheenäiti. Perheeseen kuuluvat aviomies ja kaksi lasta. Maaretille perhe on lähestulkoon koko elämä.

– Toivoin pitkää ja hyvää parisuhdetta sekä lapsia, ja olen äärimmäisen kiitollinen, että sain ne. Perhe ja lapset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Jaksamisessa auttaa myös se, että Maaret sammuttaa sähköpostinsa eikä käy somessa arkisin enää kello 18:n jälkeen.

Maaret kertoo käsitelleensä terapiassa myös omaa lapsuuttaan. Hän on nelilapsisen perheen toinen lapsi, ja luonnehtii lapsuudenperhettään puuhakkaaksi ja tavalliseksi monella tapaa. 

Mitä tietokirjailija ja Lujasti lempeä -bloggaaja kertoo kirjoittamisesta? Entä parisuhteesta ja lempimaastaan? Lue Maaretin Elämäni numeroina -haastattelu Me Naisten tuoreimmasta numerosta 3/2018. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.