Armi elää! -elokuvassa Rafael toimi isänsä assistenttina. ”Ehkä valttini oli, että olin ainoa, joka saa joskus sanoa vastaan Jörnille”, Rafael pohtii.
Armi elää! -elokuvassa Rafael toimi isänsä assistenttina. ”Ehkä valttini oli, että olin ainoa, joka saa joskus sanoa vastaan Jörnille”, Rafael pohtii.

Rafael Donner ei valinnut helpointa tietä, vaan kulkee isänsä Jörnin jalanjälkiä ohjaajaksi. Isää ja poikaa yhdistää intohimo elokuvaan, mutta naisasioissa Jörn ei jälkikasvuaan neuvo. – Jokainen taaplaa tyylillään, Jörn sanoo.

Ei varmasti ole helppoa olla Jörn Donnerin, 82, poika. Ei varsinkaan, jos on päättänyt seurata isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä elokuvaohjaajaksi.

Rudolf Rafael Donneria, 25, isän asema ja maine eivät kuitenkaan pelota. Tai sanotaanko, että hän on niistä hyvin tietoinen.

– Tunnen aika vahvasti olevani Jörnin jalanjäljissä. Ehkäpä kävelen hänen ohitseen jossain vaiheessa, Rafael sanoo.

– Toivon mukaan, toivon mukaan, tuttu veltto ääni sanoo vierestä.

Niin, jokainen suomalainen tietää Jörnin – tai niin kuin häntä tuttavallisesti kutsumme, Jörkan. Isän asema onkin vaikuttanut Rafaelin elämään aina.

– Jörnin poikana kasvaminen on ollut iso osa identiteettiäni hyvässä ja pahassa. Tuntui pahalta, kun kaverit esittelivät minut jollekulle Jörnin poikana. Minähän olen minä, mietin silloin! Rafael kertoo.

– Se ei kyllä ole kivaa. Mutta minkä minä sille voin? Jörn myötäilee.

Kun miehet asettuvat yhteiskuvaan Jörnin työhuoneella Helsingin Kruununhaassa, käy selväksi, että Rafael on isäänsä puoli päätä pidempi. Isän saavutuksiin ja maineeseen hänellä silti on matkaa.

– Pakostakin vertaan itseäni Jörniin, ja hänen suuresta varjostaan on vaikea päästä pois. Mutta uskon, että se onnistuu olemalla ahkera ja tekemällä jotain merkityksellistä, Rafael sanoo.

Milloin tai miksi Rafael päätti hakeutua elokuva-alalle, siitä hän ei ole varma. Toisille isän työ on kapinan kohde, mutta Rafael on valinnut toisin.

– Jos varttuu kodissa, jossa kaikki tekevät työkseen jotakin itselleen tärkeää, on aika vaikea tyytyä itse olemaan virkamies tai kaupanmyyjä, ellei sitten koe intohimoa juuri niihin ammatteihin. Olen yrittänyt rakentaa vahvaa omaa identiteettiä ja juuri sen takia en pystyisi olemaan kaupassa töissä, koska silloin olisin vielä enemmän aina Jörn Donnerin poika.

Tummakutrinen Rafael muistuttaa enemmän äitiään Bitte Westerlundia kuin isäänsä. Myös luonteeltaan hän vaikuttaa rauhallisemmalta ja pidättyväisemmältä kuin Jörn, jonka koko Pohjola tuntee räväköistä ja nopeista lausunnoista.

Vaikka Donnerin miehet eivät ole mitään koskettelijoita eivätkä halua kaulailla kuvissa, heidän välinsä ovat suorat ja mutkattomat. Isää ja poikaa yhdistää erityisesti elokuva. Mutta puhuvat he paljon muustakin. Eivätkä epäröi heittää toisen puheen väliin sarkastisiakin kommentteja.

– No, emme me ihan kaikesta puhu. En esimerkiksi anna neuvoja naisasioissa, ja muutenkin olen huono neuvomaan. Jokainen taaplaa tyylillään, Jörn sanoo.



Halu näyttää

Armi elää -elokuvan juliste nojaa työhuoneen kirjahyllyä vasten. Tuore elokuva oli isän ja ammattikorkeakoulussa elokuvaa opiskelevan pojan yhteinen työ. Kun leffaa kuvattiin viime kesänä Helsingin Kaapelitehtaalla, Rafael istui Jörnin vieressä kokoontaitettavalla tuolilla ja käytti titteliä ohjaajan assistentti.

Työnkuvaansa ohjaajan assistenttina Rafael kuvailee kieli keskellä suuta, mutta selvää on, että nuori ja vanhempi polvi eivät ole olleet kaikista asioista yhtä mieltä.

– Jörn on tehnyt elokuvia niin pitkään ja niin kauan aikaa sitten, että minusta tuntuu, että hän oli usein modernia elokuvakieltä, esimerkiksi liikkuvaa ja nopeaa kameraa, vastaan. Yritin olla siltana näiden kahden näkemyksen välissä.

Jörn muistuttaa väliin, että aina ei ole välttämättä parasta tehdä niin kuin kaikki tekevät. Koska Armi-elokuva on elokuva teatteriryhmästä, joka tekee näytelmää Armi Ratiasta, tyyli voi olla hieman teatterimainen.

– Minusta on hyvä, että asioista keskustellaan, mutta lopulta työryhmässä vain yksi päättää, ohjaaja Jörn huomauttaa.

– Ehkä se oli valttini, että olen ehkä ainoa, joka saa joskus sanoa vastaan Jörnille, Rafael sanoo ja myöntää, että perheenjäsenen kanssa työskenteleminen oli välillä haastavaa.

Jörn on vähän eri mieltä:

– Minusta paljon haasteellisempaa on tehdä töitä esimerkiksi jonkun naisnäyttelijän kanssa, jonka kanssa on suhteessa. Se on paljon raskaampaa. Ainakin Harriet Anderssonilla oli aika voimakas oma tahto, ja hän väitti ainakin alussa, että hänellä on hirveän paljon enemmän kokemusta elokuvasta kuin minulla.

– Ja vielä vaikeampaa se on, jos nainen entinen tyttöystävä, hän jatkaa.

Niin, se Jörnin maine.

Hänet tunnetaan poliitikkona, kirjailijana, kosmopoliittina, ohjaajana ja keskustelunherättäjänä, mutta myös naistenmiehenä. Se perustuu ainakin osittain elokuviin, jotka hän ohjasi 1970-luvun taitteessa. Kohu nousi erityisesti Naisenkuvia-leffan kohtauksesta, jossa kuvataan muutaman sekunnin ajan kaukaa Jörnin erektiota.

– Naisenkuvia on erittäin hauska filmi. Kaikki eivät pidä siitä, ja se leimattiin pornografiseksi, Jörn muistelee.

Rafael ei ole kaikkia isänsä elokuvia nähnyt. Onneksi, Jörn huomauttaa.

– Se on varmaan vähän sama juttu kuin että jos asuu Helsingissä, niin ei käy katsomassa Helsingin nähtävyyksiä. Ne ovat niin lähellä, ettei jaksa, koska sen voi tehdä koska tahansa. Ethän sinäkään ole nähnyt kaikkia minun elokuviani, Rafael sanoo Jörnille.

Kuusi lasta, kolme avioliittoa

Ennen kuin Jörn 1980-luvun alkupuolella tapasi Bitten, hän oli ehtinyt elää vuosia Ruotsissa, olla kahdesti naimisissa ja saada neljä lasta. Ensimmäisestä liitosta syntyneiden kahden lapsensa kanssa Jörn asui, kunnes eron jälkeen yhteys katkesi.

– Nainen halusi eristää minut heistä. Hänellä oli uusi mies, ja hän halusi saada minut pois kuvasta.

– Muut kaksi ovat niin sanottuja lehtolapsia. Heidän kanssaan en ole elänyt päivääkään. Olen vain maksanut elatusmaksut siihen asti, että olivat täysi-ikäisiä.

– Se oli varsinaista sekasotkua, mutta minusta elämässä ei pidä katua mitään, se on turhanpäiväistä. Done is done, ja kaikesta oppii jotakin, Jörn sanoo.

Bitten kanssa Jörn sai kaksi poikaa, Danielin ja Rafaelin, puolentoista vuoden välein, vaihtoi vaippoja siinä kuin vaimonsa ja opetti lapsia syömään soseita.

– Ei se nyt ollut Bitten kanssa mitään suunnitelmataloutta, mutta nämä tulivat ja sehän oli kiva juttu. Olen pyrkinyt takaamaan heille jotenkuten turvallisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikken ole koskaan jaellut kasvatuksellisia neuvoja.

Minään toisena tilaisuutena isyyteen Jörn ei halua poikien syntymää nähdä. Kysymys, onko isyys kasvattanut häntä, aiheuttaa vain tuhahduksia.

– Höpö höpö, ei vanhemmuutta saa tehdä liian sentimentaaliseksi. Ei minulla ollut mitään kasvatusperiaatteita, enkä usko, että Bittelläkään oli.


Pikku kotialbumikuvassa isä ja poika ovat Etelä-Afrikassa vuonna 1992.


Maalta maailmalle

Rafaelia ja hänen veljeään ei tarvinnut paimentaa. Pojat olivat kilttejä, koulu sujui hyvin, eikä vanhempien ikinä tarvinnut kysyä läksyjen perään.

Kun Rafael oli kuuden, perhe oli muuttanut Helsingistä Tammisaareen Jörnin kummitätien vanhaan taloon. Talo sijaitsi niemellä, keskellä ei-mitään, ja lähimpiin naapureihin oli viisi kilometriä.

– Ei siinäkään ollut mitään ajatusta. Eihän se ollut edes normaalia maaseutua, koska siellä ei ollut maataloutta, vain kesäasukkaita. Välillä se tuntui aika raskaalta, ja luulen, että vaimoni Bitte viihtyi maalla paremmin kuin me muut.

– Olen vähän sitä mieltä, että pojat olivat liian kauan maalla eristyksissä. Kun melkein kymmenen vuotta myöhemmin muutimme taas Helsinkiin, he eivät tienneet edes kadunnimiä, Jörn muistelee.

Sittemmin Rafaelin maailma on laajentunut. Lukiossa hän vietti vaihto-oppilasvuoden Australiassa, ja myöhemmin Uudessa-Seelannissa hän reissasi ja paiski hommia, mistä sai: omenatarhalla, leipomossa ja viinitiloilla. Hän on opiskellut Salzburgissa sekä kuvannut Etelä-Afrikassa opiskelijatyötään.

– Dokumentti kertoo siitä, mitä ihminen tekee, kun hänen kolmivuotias tyttärensä on raiskattu; miten ihminen jaksaa elää sellaisen kokemuksen jälkeen. Kun kysyy keneltä tahansa, mitä elämässä on tapahtunut, niin saa kyllä kuulla hurjia asioita, Rafael kertoo.

– Se oli erittäin hyvä filmi, todella liikuttava, Jörn sanoo.

Onko isä ylpeä pojastaan?

– Ylpeys on kaukana mun tunnemaailmasta, mitä tulee lapsiin. Yhtä hyvin voi kysyä, olenko ylpeä itsestäni, ja mä sanon, että en. En käsittele tunteita sillä tavalla.


Jörn Donnerista vanheneminen on kamalaa, ja varsinkin urheillessa ikääntymisen huomaa: ”Mutta kyllähän ihmisen pitää pystyä hyväksymään oma ikänsä.”


Donnereiden klaani

Jörn ja Rafael pitävät paljon yhteyttä, asuvathan he lähellä toisiaan.

– Olen valloittanut koko korttelin. Tämä Pohjoisrannan-työhuone kuuluu minulle ja tulevaisuudessa pojille, nurkan takana Rauhankadulla asun minä Bitten kanssa, ja seuraavan kulman takana on molempien poikien kodit, Jörn esittelee.

Työhuoneen suurista ikkunoista näkyvät meri ja jäänsärkijät, joiden kohtaloa Jörn miettii päivittäin leutoina talvina. Avaraa vaikutelmaa lisää huikea huonekorkeus: 4,20 metriä.

– Kyse on luokkaerosta. Tämän rakennuksen tilasi ja suunnitteli isoisäni, ja tämä kerros kuului hänelle. Muissa kerroksissa katon korkeus on 3,90, Jörn kertoo.

Jörn, Bitte, Rafael ja Daniel kokoontuvat kerran viikossa syömään. Kokkina toimii tavallisesti Jörn, mutta suuria yllätyksiä hänen ruokalistallaan ei ole. Melkein aina tarjolla on Jörnin rakastamaa kalaa, jota hän hakee Anton&Antonin gourmetmyymälästä tai kauppahallista.

– Kalaa, keitettyjä perunoita ja tomaattia balsamicon kera, Rafael luettelee.

– No, ei minun keittotaidoissani ole kovin paljon variaatiota. Se on hyvin yksinkertaista ruokaa, mutta kala voi olla vähän eri muodoissa. En yhtään kehuskele: en pystyisi tekemään keittokirjaa, tai siitä tulisi aika ohut, Jörn sanoo.

Muutenkin kirjailija-ohjaajan elämä soljuu tuttuun rytmiinsä. Jörn päättää työpäivänsä tasan kello viisi.

– Silloin otan drinkin ja sen jälkeen vain luen tai teen ruokaa. Ensimmäisen dry martinin jälkeen en tee mitään luovaa.

– Oletko ihan totta aina tehnyt kaikki sun työt selvin päin? Rafael ihmettelee.

– No hyvin nuorena, vielä sinun iässäsi, minulla oli sellaisia voimia, että pystyin ryyppäämään helvetin myöhään ja nousemaan kuudelta tekemään töitä, mutta ei se nyt ollut hirveän tervettä, Jörn kertoo.

Jörn painottaa, että vaikka hän puhuu juomisesta, kyse ei ole enää ryyppäämisestä.

– En juo paljon, juon vain usein. Juon joka päivä, mutta lopetan aina seitsemän kahdeksan maissa illalla. Maksan täytyy saada levätä vähintään kymmenen tuntia.

Tupakoinnin Jörn on vähentänyt minimiin muttei kokonaan lopettanut.

– Jos Rudolf tarjoaa, niin poltan savukkeen, sanoo Jörn, joka kutsuu poikaansa edelleen tämän ensimmäisellä etunimellä Rafaelin sijaan.

Sairauden varjo

Kansanedustajan pesti ja siinä ohessa pari kirjaa sekä Armi-elokuva. Eikä Jörn aio ikinä hellittää?

– Olen ohittanut eläkeiän, enhän minä enää voi mennä eläkkeelle!

Pari viime vuotta ovat olleet turhan kiireiset jopa Jörnin mittakaavan mukaan.

– Olen ollut aikamoisessa työpaineessa tämän sairaudenkin takia. En ole hirveän paljon voinut rentoutua, vaikka kyllä me koko perhe matkustimme Teneriffalle viikoksi, kun täytin 80. Ja vaimo ja minä vietimme myös uudenvuoden ympärillä viikon siellä.

Jörn on sairastanut kolmeen otteeseen syövän. Nyt hänellä on terveen paperit.

– Minulla ei ole ollut kipuja, mutta syövät vaikuttavat päähän, masentavat. Jatkuva epätietoisuus on ollut raskasta.

Keväällä mies aikoo matkustaa Ruotsiin tekemään Ruotsi-kirjaa, mutta sen jälkeen hänen velvoitteensa loppuvat.

– Voin ruveta talonmieheksi ja hankkia kissan maalle.

– Tai voit ryhtyä pelaamaan bingoa! Rafael ehdottaa, vaikka on kuullut isän puheet töiden vähentämisestä monta kertaa aiemminkin.

– Joo mä voin mennä pelaamaan bingoa ja saada kahvipaketin kotiinviemisiksi, Jörn innostuu.

Isän ikä ei ole koskaan haitannut Rafaelia.

– Huomaan, että muilla ikäisilläni on tosi kiire koko ajan tulla valmiiksi opintojensa kanssa ja hankkia lapsia ja mitä vain. Mutta minä olen isän kautta huomannut, että eihän tässä ole mitään kiirettä minnekään. Kahdeksassakymmenessä vuodessa ehtii tehdä paljon.

Jörn on kertonut, että vanheneminen on hänestä kamalaa. Olisiko kiva olla vielä nuori ja elinvoimainen kuten omat pojat?

– Kieltämättä joskus voi tulla haikea olo, muttei minulla nyt ole päällimmäisenä sellaisia tunteita. Urheillessa harmittaa, ettei enää pysty juoksemaan kuten nuorempana. Mutta täytyyhän ihmisen pystyä hyväksymään oma ikänsä ja ikääntymisensä. Uskon, että jos pystyy joka päivä pitämään yllä uteliaisuutensa, niin silloin elämällä on merkitystä ja tarkoitus.

Kello lähenee viittä, ja on aika lopettaa työt. Jörn hätistelee ystävällisesti mutta päättäväisesti vieraita ulos. Sitten isä ja poika avaavat suuret ikkunat, nousevat nojailemaan ruokapöytään ja sytyttävät tupakat.

Eiköhän pian käsissä ole myös se dry martini.

Isä niin kuin poika?

1. LEMPILEFFA?

Jörn: Michelangelo Antonionin L’avventura.

Rafael: En tiedä. Ehkä kukaan ei vielä ole tehnyt sitä.

2. PIHTARI VAI TUHLARI?

Jörn: En kumpaakaan.

Rafael: Muut kutsuvat minua pihtariksi, lompakkoni pitää minua tuhlarina.

3. LÄTKÄ VAI FUTIS?

Jörn: Jalkapallo.

Rafael: Seuraan molempia – molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

4. LEMPIRUOKA?

Jörn: Kaikki kalasta.

Rafael: Mätiä ja hanhenmaksaa jos olisi rahaa, muuten ihan vaan pizzaa.

5. MILLAISISTA NAISISTA PIDÄT?

Jörn: Kaikista naisista.

Rafael: Tyttöystävästäni.

6. ILTAKUKKUJA VAI AAMUVIRKKU?

Jörn: Aamuvirkku, pakosta.

Rafael: Iltakukkuja.

7. KIRJA, JOTA ET VOINUT LASKEA KÄSISTÄSI?

Jörn: Arthur Koestlerin Darkness at Noon.

Rafael: Thomas Pikettyn Capital in the Twenty First Century.

8. MITÄ KANNAT AINA MUKANASI?

Jörn: Oman itseni ja kelloa.

Rafael: Puhelinta, lompakkoa, avaimia ja tupakkaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla

Näyttelijä Elisabeth Moss on television uuden kultakauden ykkösnainen. – Olisin tyytyväinen, vaikka tekisin tv-sarjoja lopun elämääni.

Kun Elisabeth Mossin, 35, tähdittämää The Handmaid’s Tale -sarjaa käsikirjoitettiin, Donald Trumpin tie presidentiksi näytti vielä melkein mahdottomalta. Mutta sitten lähes koko maailman yllätykseksi Trump valittiin Yhdysvaltain johtoon ja The Handmaid’s Talesta tuli äkkiä pelottavan ajankohtainen.

– Me halusimme vain tehdä mahdollisimman hienon sarjan. Tapa, jolla The Handmaid’s Tale koskettaa nyt katsojia, tuntuu karmaisevalta, näyttelijä Elisabeth Moss kertoo cannesilaisen hotellin patiolla.

Moss esittää tulevaisuuteen sijoittuvassa sarjassa Offred-nimistä naista, joka on pakotettu synnytyskoneeksi. Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin perustuva tarina on lähes kauhuelokuvamainen. Kun Trumpin valtaantulon jälkeen Yhdysvaltain hallinto ryhtyi ajamaan naisten oikeuksien rajoittamiseen tähtääviä lakeja, dystopia ei enää näyttänytkään etäiseltä.

Elisabeth Moss on sarjassa mukana myös tuottajana.

– Joskus taiteessa saavutetaan osin tiedostamattakin jotain olennaista tästä ajasta, hän sanoo.

Kahdeksan kuukauden avioliitto

Syyskuussa Moss valittiin arvostetussa New York Magazinessa television uuden kultakauden kuningattareksi. Mossin ansiolistalla ovat myös The Handmaid’s Talea edeltäneet Mad Men ja Top of the Lake, joiden naissankarit ovat monella tapaa edelläkävijöitä. Mad Menin Peggy Olsonin roolista Moss sai vuosien varrella peräti kuusi Emmy-palkintoa.

– Urallani ei ole ollut vaihetta, jolloin olisin joutunut todella taistelemaan ja torjumaan epätoivoa, Moss myöntää menestyksensä.

Mad Menin alkutaipaleella Moss näytti talkshow-esiintymisissään usein hieman hermostuneelta. Kiitosten ja palkintojen kertyessä varautuneisuus on kuitenkin vaihtunut lennokkuudeksi.

”Toisaalta rakastan laittautumista. Olen aina rakastanut.”

Nytkin Moss hymähtelee usein haastattelun lomassa. Hän nauraa kertoessaan, kuinka vaikeaa on saada ylle Cannesin punaiselle matolle tarkoitettu iltapuku.

– Toisaalta rakastan laittautumista. Olen aina rakastanut, Moss sanoo.

Top of the Lake -sarjan ohjannut Jane Campion on kuvaillut Mossia Mona Lisaa muistuttavaksi hahmoksi.

– Roolihahmoni Robin on ehkä monalisamainen. Hän kätkee tunteensa ja motivaationsa. Mutta en kai ole sellainen tosielämässä, Moss arvelee.

Yksityiselämästään Moss on ollut joka tapauksessa vähäsanainen. Viime vuonna hänen huhuttiin seurustelevan brittinäyttelijä Tom Hiddlestonin kanssa, mutta sitten Hiddleston alkoi tapailla laulaja Taylor Swiftiä. Syyskuussa Moss saapui Emmy-gaalaan seuralaisenaan oma äitinsä Linda.

Se tiedetään, että Moss meni vuonna 2010 naimisiin koomikko Fred Armisenin kanssa. Liitto kesti kahdeksan kuukautta. Myöhemmin Moss on kuvaillut suhdetta traumatisoivaksi ja itseään 15 vuotta vanhempaa Armisenia epänormaaliksi.

Mutta on Mosskin ristiriitainen hahmo. Hän kertoo olevansa feministi ja tekee hyväntekeväisyystyötä naisasia- ja perhesuunnittelujärjestöjen puolesta. Toisaalta hän kuuluu skientologiakirkkoon. Vaikka näyttelijä ei yleensä avaudu yksityisasioistaan, elokuussa hän yllättäen puolusti skientologiaa julkisesti. Taustalla oli Instagram-kommentissa esitetty kritiikki: miten autoritaarisesta maailmasta varoittavan The Handmaid’s Talen tähti voi kuulua lahkoon, joka kohtelee jäseniään kuin sarjan painajaismaailman hallinto? Moss vastasi lyhyesti ilmoittamalla, että uskonnonvapaus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo ovat hänelle tärkeitä.

Kylpytakissa töllön ääressä

Suomessa odotetaan yhä Top of the Laken toista tuotantokautta, joka valmistui melkein vuosi sitten. Ensimmäinen kausi esitettiin Ylellä, mutta toista kautta ei ole ostettu siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin kallis. Mossin nimestä voi nyt pyytää isoja rahoja.

Aikoinaan elokuvanäyttelijät olivat tähtiä, ja jos joku siirtyi televisioon, kyseessä oli askel alaspäin ja pysyvä arvonalennus. Moss on kiistatta tähti, mutta ei tee silti Hollywoodissa elokuvia oikeastaan lainkaan.

– Olisin tyytyväinen, vaikka tekisin sarjoja lopun elämääni, hän kommentoi.

Mossilla on kuitenkin uusi työkenttä eurooppalaisissa elokuvissa. Näyteltyään parissa brittielokuvassa hän otti vastaan roolin ruotsalaisessa satiirissa. Ruben Östlundin ohjaama The Square voitti tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun.

”Juhlavuus ei ainoastaan kuulu asiaan, se on kaiken työn keskellä kivaa.” Toukokuussa näyttelijä Elisabeth Mossin tähdittämä The Square voitti Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun.
”Juhlavuus ei ainoastaan kuulu asiaan, se on kaiken työn keskellä kivaa.” Toukokuussa näyttelijä Elisabeth Mossin tähdittämä The Square voitti Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun.

Moss nauraa muistellessaan, millaista oli lukea käsikirjoitus ensimmäisen kerran.

– Se oli aivan hullu! Yhdysvalloissa elokuvat ovat yleensä sellaisia, että ne on mahdollisimman helppo selittää. Perusidean pitää olla näppärä, jotta leffa ylipäänsä rahoitetaan. Media selittääkin ne sitten puhki.

Mossin roolihahmoja yhdistää eräs seikka: he pistävät luun kurkkuun turhantärkeille miehille.

– Minua kiinnostaa kaksinaismoraalisuuden paljastaminen huumorin keinoin. Saarnaamisella tavoitat vain samanmieliset. Ajattelutapojen muuttamiseen sen sijaan tarvitaan oivalluksia ja uusia näkökulmia.

Vapaa-ajan puutettaan Moss pahoittelee vasta päästessään mehustelemaan, miten hän sen käyttäisi.

– Luksusta on se, että saan olla vähän aikaa yksin. Joskus en halua nähdä ketään. Olen kylpytakissa ilman meikkiä ja katson televisiota. Sellainen on lomaa.

Näyttelijä syntyi 24.7.1982 Los Angelesissa Yhdysvalloissa.

Tunnetaan mm. rooleistaan tv-sarjoissa Mad Men, Top of the Lake ja The Handmaid’s Tale.

Saanut mm. parhaan naispääosan Golden Globen ja peräti kuusi Emmyä Mad Men -sarjan Peggy Olsonina.