Radiotyöläiset Elina ja Lauri Kottonen puhuvat ammatikseen. ”On ihanaa, kun toisen kanssa voi olla ­yhdessä hiljaa." Kuvat: Satu Kemppainen
Radiotyöläiset Elina ja Lauri Kottonen puhuvat ammatikseen. ”On ihanaa, kun toisen kanssa voi olla ­yhdessä hiljaa." Kuvat: Satu Kemppainen

Heinäkuussa avioituneet radiojuontajat Elina ja Lauri Kottonen eivät ensikohtaamisellaan voineet sietää toisiaan. – Ihastuin Ladaan, mutta Lauri olikin Ferrari, Elina Kottonen (o.s. Viitanen) kertoo.

Kyyneleet virtaavat aina, kun Elina, aiemmin sukunimeltään Viitanen, 30, muistelee hetkeä, jolloin hänen elämänsä mies Lauri Kottonen, 29, ­kosi.

Lauri oli vienyt Elinan piknikille tälle tärkeään paikkaan, Elinan lapsuudenkodin viereiselle kalliokukkulalle, mistä avautuu kaunis meri­näköala.

Samaisella kukkulalla Elina oli vuosikaudet käynyt haaveilemassa.

– En ole koskaan ollut niin onnellinen, Elina muistelee ja pyyhkii kyyneleitään.

Kaksi ja puoli vuotta seurustelleen juontajaparin romanssista on saatu maistiaisia sekä Radio Novalla, missä Elina juontaa iltapäivisin, että Voicella, missä Lauri on äänessä samaan aikaan. Jos parille on tapahtunut jotain hauskaa, sen saattaa kuulla kahdella kanavalla samaan ­aikaan.

– Alkuaikoina, kun meillä oli eri työajat, toinen kuunteli ikävissään toisen radio-ohjelmaa, he kertovat.

Ladasta Ferrariksi

Elinan ja Laurin tyylitkin sopivat yhteen: Nahkarotsi ja farkut ovat molempien univormu, jota Elina piristää punaisilla huulillaan ja Lauri kalapuikkoviiksillään. Parin puheensorinaa siivittävät Laurin vitsailu ja herkästi nauruun ­helähtävä vaimo. Nykyidyllistä huolimatta kaksikko ei aluksi pitänyt toisistaan.

Juontajat tapasivat ensimmäisen kerran Kaapelitehtaalla joulukuussa 2011. Elina tuli Voicelle haastatteluun kertomaan juontamansa Big Brotherin lähestyvästä finaalista. Tuolloin talossa oli aloittanut Radio Cityn uusi aamutiimi, ja sen joukossa viiksekäs mies.

– Ajattelin, että mikähän kukko tuokin on, Elina myöntää.

Myös Laurin ensiajatukset Elinasta olivat samansuuntaiset: onpas ylimielinen, muka joku tv-tähti. Kohtaaminen jäi kuitenkin molempien mieleen. Pian juontajat tapasivat uudelleen Radiogaalassa, missä he joutuivat istumaan vierekkäin. Koko ­illan jatkunut kissa-hiiri-leikki päätyi lopulta siihen, että pari poistui jatkoilta yhdessä. Lauri suuteli Elinaa kauniissa pakkassäässä, lumihiutaleiden leijaillessa kuin sadussa. Pari huomasi, että nyt on tosi kyseessä.

– Voi sanoa, että ihastuin Ladaan, mutta lopulta Lauri olikin Ferrari. Jo neljän päivän kuluttua ajattelin, että ­menemme naimisiin. Tiesin, että jos tässä käy huonosti, sitten sattuu, Elina kertoo.

Koska vetovoima toiseen oli niin selittämättömän voimakas, oli selvitettävä nopeasti, kannattaisiko suhteeseen ­panostaa. Aiemmissa suhteissaan Elina ja Lauri olivat särkeneet sekä omansa että vastapuolen sydämen, eikä sellaiseen ollut nyt varaa. Kaksi päivää he loikoilivat sängyssä ja kävivät läpi suuret linjaukset: haluttaisiinko naimisiin tai lapsia, ja millaisia haaveita kummallakin on.

– Ei olisi ollut mitään järkeä jatkaa, jos emme olisi ajatelleet asioista samoin.

Sama työ, samat huvit

Mihin ihastuit toisessa?
Elina: Ensin viehätti ulkonäkö, mutta myöhemmin minuun teki vaikutuksen myös se, miten Lauri puhuu ja kirjoittaa. Oli mahtavaa huomata, että hän osaa leikitellä suomen kielellä. Lauri osaa myös kettuilla ja panee minulle vastaan. Lisäksi hän saa minut nauramaan.
Lauri: Olen monesti miettinyt tätä, mutta en ole osannut valita vain yhtä asiaa. Kai Elinan persoona on kokonaisuudessaan niin vetävä.

Millaista on työskennellä samalla alalla?
Elina: Olin aina ajatellut, etten halua ketään omalta alaltani. On kuitenkin ollut tosi helppoa, kun toinen tietää heti, mitä tarkoitan. Välillä mietimme, että olisi hauska tehdä töitä yhdessä, mutta siitä saattaisi seurata myös ongelmia.
Lauri: On helppoa, kun toinen tietää, mitä arki tällä alalla on. Jollekin toiselle olisi voinut olla kova paikka, että minulla on naisjuontajapari, jonka kanssa vietän kahdeksan tuntia päivässä.

Mikä muu teitä yhdistää?
Lauri: Nautimme samanlaisista asioista. Lenkkeilemme, käymme salilla, ­emmekä juuri poistu keskustan rientoihin kotoamme Lauttasaaresta. Vapaalla lähdemme usein joko perheeni mökille saaristoon tai Elinan perheen luo Kaskisiin. Viihdymme perheidemme kanssa, mökkeillen ja saunoen.
Elina: Kaipuu merelle ja saaristoon yhdistää. Lisäksi olen samanlainen kuin Laurin äiti: olemme itkuherkkiä ja keskustelevaisia. Shoppailemme myös toisillemme joskus, ja Lauri järkyttyi viimeistään siinä vaiheessa, kun meillä oli samanlaiset kengät.

Mikä on toisessa seksikkäintä?
Lauri: Elina on naisellinen nainen, sopivasti itsevarma ja ­samalla herkkä ja vahva. Saan olla suhteessa mies.
Elina: Lauri on jämäkkä ja hän laittaa minut kuriin. ­Hänessä on myös herkkä ja keskusteleva puoli.

Mitä asioita pidätte vain itsellänne?
Lauri: Tyttöjen- ja poikien­illat. Välillä menemme poikien kanssa katsomaan jääkiekkoa tai fudista. Silloin pääsee puhumaan myös asioista, jotka parisuhteessa rassaavat. Välillä tarvitsee keskusteluseuraksi ihmisen, joka ei ole osa parisuhdetta, koska silloin saa perspektiiviä asioihin.
Elina: Käyn usein lenkillä hyvän ystäväni kanssa. ­Emme puhu mitään, mitä Lauri ei voisi kuulla, mutta on silti eri asia jutella toisen naisen kanssa. Meille riittää aika vähäinen yksinolo, mutta tunti tai pari kerran ­viikossa tekee hyvää.

Missä asioissa olette erilaisia?
Lauri: Olen enemmän mies, ja Elina on enemmän nainen. Miehenä käytän puhetta informaation vaihtoon, mutta kun nainen keskustelee, hän vaihtaa tunteita.
Elina: Olen hyvin tunneherkkä ja itken tämän tästä. Olen Laurin kanssa eläessäni huomannut, että nainen ja mies ovat erilaisia olentoja, vaikka en ole ­aiemmin oikein uskonut stereotyyppeihin. Tulkitsen katseita ja eleitä ja luotan tunteisiin ja intuitioon, kun taas Lauri on hyvin järkiperäinen.

Miten yllätätte toisenne?
Elina: Jätän kivoja lappuja Laurille, jos hän vaikkapa tulee ennen minua kotiin. Joskus saatan varata pienen reissun, esimerkiksi hotelliviikonlopun. On ihanaa, kun sinkkuaikojen jälkeen on joku, jota hemmotella. Olen oppinut, että miehen yllätykset ovat yleensä tekoja, eivätkä sellaisia ilmiselviä asioita, joita nainen odottaisi. Lauri huolehtii autohuollot ja vakuutukset, joista en itse tajua mitään.
Lauri: Pienillä arjen teoilla, kuten ­kivoilla tekstiviesteillä. Joskus tuon kauppareissultani kimpun ruusuja.

Milloin kysytte toiselta apua?
Elina: Kysyn tosi herkästi apua tyypillisiin naisten ongelmiin, kuten siihen, jos jokin tekninen vempele temppuilee. Saan olla suhteessa hölmö ja heikko, mutta samaan aikaan Lauri kunnioittaa minua.
Lauri: Autan mielelläni, koska siitä tulee miehinen olo. Pyydän apua, jos tarvitsen kahdet kädet johonkin asiaan. Joskus kysyn apua myös ihmissuhde­jutuissa tai vaikkapa siihen, miten jokin vitsi toimisi sosiaalisessa mediassa. Myös työasioissa kysyn välillä Elinalta vinkkiä, ja hän on keksinyt iltapäiväohjelmaamme yhden kilpailun.

Huippukokkauksia ja hajamielisyyttä

Mistä riitelette?
Elina: Olemme molemmat tottuneet olemaan vastuussa vain itsestämme ja meillä on ollut sinkun identiteetti, koska emme ole aiemmin sitoutuneet näin ­vakavasti. Siksi suhteen alussa räiskyi, mutta nyt en edes muista tuoreinta riitaa. Yleensä ne kuitenkin syntyvät väärinkäsityksistä ja jostain mitättömästä. On vain romanttista, että voi riidellä jostain turhasta, koska se kertoo, ettei meillä oikeasti ole kriisejä. Räiskähdämme heti ja saamme aikaiseksi kauhean sodan. Sitten riidan keskellä huomaamme, että kyseessä on väärinkäsitys, ja sovimme asian.
Lauri: Hääjärjestelyistä tuli jonkin verran erimielisyyksiä, mutta varsinaisia riitoja emme saaneet aikaiseksi. Olemme molemmat voimakastahtoisia ja haastamme toisiamme, mutta se vain pitää suhteemme mielenkiintoisena. Jos toinen olisi ihan lapanen, suhde kävisi tylsäksi. Tietysti tulee tilanteita, jolloin minä haluaisin tehdä toisin kuin Elina. Usein riidellessämme huomaamme, että jossain vaiheessa pitää tulla vastaan. Elina on opettanut minulle, että saat sen mistä luovut, ja se on todella hyvä ohjenuora.

Kumpi teillä laittaa ruokaa?
Lauri: Minä kokkaan, mitä rouva ikinä toivookin. Teen meille usein viikon eväät. Joskus kokkaan myös yöllä, ja esimerkiksi possun paisti on ollut yön uunissa, ja ­aamulla teen siitä nyhtö­possua. Meillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on herkkuruokaa: minulle se on hyvä pihvi pippuri-konjakkikastikkeella ja perunoilla, kun taas Elinalle se on ­rakettispagetti ja nakit. Kun Elina tekee ­jotain herkkuaan, se näyttää jo kertaalleen syödyltä.

Elina: Äiti on aina sanonut, että etsi sellainen mies, joka osaa laittaa ruokaa, koska itse et osaa. Elin kymmenen vuotta omillani ja olen ihmetellyt, miten ihmeessä. Lauri kokkaa ihania wokkeja ja hän on oikea grillimestari. Hän myös maustaa ruoat hyvin ja tekee ihania kastikkeita.

Mikä toisen erikoinen tapa ärsyttää?
Lauri: Minua ärsyttää, ­miten Elina jättää asioita pöydän reunoille. Kerrankin hän oli jättänyt läppärin niin, että 70 prosenttia siitä oli yli pöydän laidan. ­Lähetin hänelle ­kuvan ja sanoin, ­että voisitko keskittyä. Puhelin tai lompakko ovat usein häneltä hukassa. ­Minua häiritsee, ­ettei hän keskity tekemisiinsä. En voisi itse ikinä elää niin, etten tietäisi, missä tärkeät tavarani ovat.
Elina: Kun roskapussi on täynnä, ­Lauri nostaa sen keittiön lattialle, eikä vaihda uutta tilalle. Sitten minä vahingossa aina laitan roskat siihen pussittomaan koriin.

Lauri myös kiehuu liikenteessä, toisin kun minä, joka en koskaan raivostu ­ajaessani. Yleensä olen ratin takana se, jolle muut kuskit huutavat, ja ehkä siksi en ärsyynny koskaan.

Mustasukkaisuutta ja lapsihaaveita

Oletteko mustasukkaisia?
Lauri: Totta kai! Minusta olisi hirveää, jos emme olisi. Olemme omistushaluisia, mutta emme sairaalloisen mustasukkaisia. Kun toinen on maailman tärkein, kyllä hänestä pitää huolehtia. ­Haluan pienillä eleillä osoittaa, että olemme pari.
Elina: Minusta on naisena ihana nähdä, kun Lauri näyttää, että olen hänen. Jos joku mies tulee liian lähelle, Lauri kyllä osoittaa reviirinsä.

Mitä ette antaisi anteeksi toiselle?
Elina: Pettämistä. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka pystyvät antamaan sen anteeksi, sellainen on rakkautta.
Lauri: Pettämisestä en pääsisi yli, tai ainakaan suhde ei olisi enää samanlainen.

Mistä haaveilette?
Lauri: Veri vetää kotiseudulle Yyteriin, ja toivon, että voisimme joskus rakentaa sinne mökin tai talon. Toivon myös, että perheeni pysyy terveenä ja että saisin tehdä media-alalla työtä, jossa viihdyn.
Elina: Tietysti olemme perhe jo nyt, mutta kyllä lapsiakin olisi ihana saada. Myös oma talo Helsingin ulkopuolella olisi haaveissa. Toivon, että saisin edelleen tehdä töitä hyvien tyyppien kanssa.

Näkyykö tulevaisuudessa lapsia?
Elina: Toivottavasti. Epäilen, että ­minuun iskee vauvakuume viimeistään vuoden päästä, ja ehkä kahden vuoden kuluttua Lauri heltyy ja antaa luvan yrittää. Lähipiirissämme on paljon lapsia, ja nyt osaamme vielä arvostaa sitä, että esimerkiksi iltaisin voimme pestä vain omat hampaamme.
Lauri: Lapsia saa tulla kyllä sitten, kun on tullakseen. Nyt nautimme siitä, että saamme olla kahdestaan ja voimme ­lähteä parin päivän varoitusajalla viikonloppureissuun.

Lue myös:

Elina Viitanen ja Lauri Kottonen: 10 vinkkiä hääjärjestelyihin

Kaikki parisuhteellista-juttusarjan haastattelut löydät täältä.

Elina Kottonen (os. Viitanen)

■ Radio Novan iltapäiväjuontaja syntyi Kaskisissa 18.4.1984. Asuu Helsingin Lauttasaaressa radiojuontaja Lauri Kottosen kanssa. Pari avioitui 12.7.2014.
■ Tunnetaan myös Big Brotherin juontajana.

Lauri Kottonen

■ Porissa 21.3.1985 syntynyt radiojuontaja isännöi Voicen iltapäivää yhdessä Noora Hautakankaan kanssa.
■ Muutti Helsinkiin vuonna 2011, jolloin aloitti työnsä Radio Cityllä.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.