Historiantutkija, professori Laura Kolben lapsuutta varjosti vanhempien riitaisa avioliitto. – Olen omassa perheessäni halunnut elää toisin, hän sanoo.

Oppi 1: Suru ja häpeä voivat kääntyä lämmöksi ja avoimuudeksi

”Synnyin Bogotassa, Kolumbiassa. Isäni, vastavalmistunut ekonomi, meni sinne lankomiehelle töihin 1950-luvulla. Palasimme Suomeen, kun olin puolitoistavuotias, joten minulla ei ole Bogotasta lapsuuden muistikuvia. Mutta saihan siitä ansioluetteloon mainion alun: ’Place of birth: Bogota, Colombia.’

Kävin Bogotassa turistina vasta vuonna 2008. Nyt kaupunki on valtava, kaoottinen, turvatonkin monella tapaa. Ihmiset siellä olivat maailman ystävällisimpiä.

Olen kokenut tämän muuallakin: Maissa, joilla on huono maabrändi, asuvat yleensä ystävällisimmät ihmiset. Jotenkin suru ja häpeä kääntyvät niin, että kun harvoja turisteja tulee, heille ollaan tosi ystävällisiä. Saman olen kokenut vaikkapa Serbiassa, Albaniassa tai Bangladeshissa. Tämän ihmisten lämmön ja avoimuuden.”

Oppi 2: Hississä oppii suvaitsevaiseksi

”Sukunimeni Kolbe on saksalainen, mutta isäni suku on venäläinen, jos ollaan rehellisiä.

Alun perin isäni oli pietarilaisesta porvarisperheestä. Koska heillä oli kesäpaikka Viipurissa, perheellä oli myös Suomen kansalaisuus. Isäni joutui nuorena jättämään kotinsa kahdesti. Ensin 1938 perhe pakeni Leningradista Viipuriin ja keväällä 1940 Viipurista evakkoina Tervakoskelle. Olen siis maahanmuuttajan tytär ja samaistun pakolaiskohtaloihin.

Venäläinen isoäitini muisteli kuolemaansa saakka, miten lämpimästi heidät otettiin Tervakoskella vastaan. Faijani kuoli nyt keväällä. Vasta hautajaisissa pohdin, mitä merkitsee, että nuorena poikana joutuu kahteen kertaan jättämään tutut ympyrät. Matkalla vaihtuivat kieli, identiteetti ja uskonto.

Äitini taas on maaseudulta, torpparitaustasta. Minussa, kuten monessa suomalaisessa, yhdistyy monta tarinaa. Se on opettanut suvaitsevaiseksi.

Lapsuudenkotini erilaisista taustoista virisi myös kiinnostus luokkakysymyksiin. En ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka häpeävät omaa sosiaalista taustaansa. Monestihan yläluokka häpeää taustaansa yhtä paljon kuin köyhemmät. Oma tarinani on hississä siinä kahden maailman välimaastossa.”

Oppi 3: Pinkoudesta voi irtautua

”Opiskelin Helsingin normaalilyseon viimeisellä tyttöluokalla. Meillä kävi paljon opetusharjoittelijoita, ja heitä katsoessani ajattelin, että minusta tulisi hyvä historianopettaja. Voisin olla parempikin kuin noista moni. Vaikka olimme tyttöluokka, aika räävittömästi kyllä käyttäydyimme monia opettajia kohtaan.

Myönnän, että olin pinko. Kirjoitin viisi laudaturia – kuutta ei tullut, kun ranska petti. Tästä pinkoudesta olen yrittänyt myöhemmin irtautua.

Pyrin opiskelemaan historiaa Jyväskylään, Helsinkiin ja Saksan Münsteriin, ja pääsin kaikkiin kolmeen. Jäin kuitenkin Helsinkiin. Vanhempieni avioliitto oli murentumassa, eikä äitini voinut hyvin. En kuitenkaan ajatellut, että pitäisi jäädä pitämään äitiä kädestä kiinni. Ulkomaille lähteminen vain ei ollut silloin samanlainen itsestäänselvyys kuin nyt. Maailma oli erilainen.”

Oppi 4: Ei pidä olla nynny

”Faijani kysyi minulta viimeiseen asti, että milloin sinä saat sen viran. Hän tavallaan rohkaisi pinkoutta minussa.

Äitini perintöä taas on tietynlainen feminismi – vaikka en kutsu itseäni feministiksi, koska tämä ajattelu, äidin puolelta tullut reippaus, on ollut minulle aina itsestään selvää. Että ei pidä olla nynny. Pitää olla ahkera, mutta myös reipas.

Äitini, toimittaja Pirkko Kolbe eli opiskeluvuosinani maineensa huipulla. Hän oli Suomen tunnetuimpia naistoimittajia. Vaikka äitini ei koskaan ajatellut näin: hän ei ollut naistoimittaja vaan toimittaja.

Pyrin kahdesti Sanomien toimittajakouluun, mutta en päässyt. Toisen kerran jälkeen ajattelin, että ei ehkä kannata yrittää toistaa äidin polkua. Kannattaa rakentaa oma identiteetti. Monesti olen miettinyt näyttelijöiden kakaroita, joista tulee näyttelijöitä. Eikö ole käynyt mielessä pyrkiä vaikka lääketieteelliseen?

Samana päivänä kun sain tiedon, että ovet toimittajakouluun eivät auenneet, naistutkijoiden verkosto järjestäytyi. Osallistuin, vaikka sitä naistavaraa olinkin tyttönorssissa saanut jo ihan tarpeeksi. Minäkään en ole naistutkija, olen tutkija.

Vasta kun aloin hakea yliopiston virkoja ja muutamia kertoja peräjälkeen jäin toiseksi, ryhdyin pohtimaan, onko ympärilläni rakenteita, jotka suosivat miehiä. Tuntui, että nuorempia miehiä nousi ohitseni professoreiksi.

Nyt olen ensimmäinen naisprofessori oppialallani Helsingissä 375 vuoteen. Kyllähän se kertoo jotakin yliopistosta.”

Oppi 5: Porvaria pitää ärsyttää

”Kun virkojen hakeminen yliopistolla ei tärpännyt, aloin turhautua.

Vanha ylioppilaskuntakaverini Markku Rajala, joka 2000-luvun alussa työskenteli keskustapuolueessa, oli kutsunut minut puhumaan keskustan puoluevaltuuskunnalle. Se oli ensimmäinen kerta, kun jokin puolue kiinnostui ajatuksistani.

Tilaisuuden jälkeen menimme Markun kanssa oluelle Eliteen. Huokailin, että voihan perhana, kun en oikein tiedä, mitä tulevaisuudellani tekisin. Siinä Eliten pöydässä syntyi idea, että voisinko lähteä politiikkaan. Minulla on aina ollut tällainen seitkytlukulainen ajattelu, että porvaria pitää ärsyttää.

Kyllä se onnistuikin. Moni porvari ja muutama vihreä tuli suorastaan huutamaan, että mitä helvettiä. Kyllä he politiikkaan lähtemisen ymmärsivät, mutta että keskusta! He olisivat ottaneet minut omiin joukkoihinsa. Vastasin kaikille, että anteeksi vain, en ole aivoton ihminen. Kykenen tekemään omat valintani.

2004 pääsin Helsingin kaupunginvaltuustoon. Olen ollut ehdolla myös eduskuntavaaleissa. Olen oppinut, että puoluepolitiikka on hyvin konservatiivista. Aina ennen vaaleja puhutaan, että nyt on paljon liikkuvia äänestäjiä. Mutta eivät ne äänestäjät mihinkään liiku.”

Oppi 6: Muualla ei ole sen kummempaa

”Kun lapset olivat pieniä, asuimme pari vuotta Amsterdamissa. Lisäksi olen asunut Roomassa, Lontoossa ja Uppsalassa. On ollut tosi tärkeä oppi, että elämä ei ole muualla kauhean paljon kummoisempaa.

Jos jotain eroja on, vertailu toimii usein Suomen hyväksi. Täällä lapset voi työntää avain kaulassa turvallisesti bussiin. Ulkomailla oppii luontevaa patriotismia.”

Oppi 7: Yksityiskohdilla on väliä

”Koska pidän suurista linjoista ja vauhdikkaasta menosta, nippelitiedot kuten vuosiluvut tai nimien oikeinkirjoitus eivät aina osu kohdalleen.

Kun olin 1980-luvulla Mannerheim-museon intendenttinä, tuli tunnettu naispuolinen suurlähettiläs museoon kansainvälisten vieraidensa kanssa. Suurlähettiläs sitten korjaili äänekkäästi ryhmän takaa kertomiani vuosilukuja Mannerheimin elämästä, minkä koin lievästi kiusallisena. Toisaalta opin, että yksityiskohdatkin ovat tärkeitä. Niihin täytyy panostaa, jotta tutkijan uskottavuus säilyy.”

Oppi 8: Ei elämää kannata suunnitella

”Sanon omille opiskelijoillenikin, että sattuma korjaa aina satoa. Että älkää kullannuput suunnitelko liikaa elämäänne. Se ei kannata. Yht’äkkiä puhelin soi ja jotakin tapahtuu.

Olin opiskeluaikanani suuntautunut opettajani Päivi Setälän jalanjäljissä vahvasti antiikkiin ja Rooman Villa Lanteen. Valmistauduin antiikintutkijaksi, oli paikat pedattuna ja kaikki. Suunnitelmat menivät uusiksi, kun tutustuin osakunnassa Matti Klingeen. Hän sanoi, että onhan Rooma kiva kaupunki, mutta kannattaisiko sittenkin miettiä jotain muuta.

Klingen suosituksesta sain työn Kulosaaren huvilakaupungin historian tutkijana ja väittelin aiheesta. Kaupunkihistoriasta tuli erityisalani. Olen sanonut, että siirryin siis antiikin jälkivaikutusten tutkijaksi.”

Oppi 9: Historia ei kerro koko totuutta

”Koko totuutta ei ole. Historia tuottaa tulkintoja ja kysymykset tehdään nykypäivää kiinnostavista teemoista. Talvisodasta kirjoitetaan vielä seuraavatkin yhdeksänsataa kirjaa, koska kysymykset muuttuvat.

Suurin virhe historiantutkimuksessa on, että tehdään tulkintoja enemmän omien korvien välistä kuin aikalaislähteistä. Jos tutkii talvisotaa, pitäisi jaksaa käydä muutamassa sota-arkistossa ja lukea muutama vanha sanomalehtikin. Vasta sen pohjalta voi muodostaa oman tulkinnan. Jos tästä lintsaa, tulee löysää tekstiä. Se on laiskuutta.”

Oppi 10: Omassa perheessäni haluan elää toisin

”Minulla on kaksi lasta, nyt opiskeluiässä olevat tytär ja poika. Äitiys on opettanut lempeyttä, ehkä liikaakin. Jälkeenpäin mietin, olenko hemmotellut lapsiani liikaa.

Minun ikäpolveni sai 1950- ja 60-luvuilla ankaran kasvatuksen. Vanhemmiten näkee, että olihan siellä, kurissa ja niukkuudessa, hyviäkin arvoja. En ole ollut vapaan kasvatuksen kannattaja. Yhteiselämä vaatii säännöt. Pitää osata sanoa kyllä ja ei, ja pitää osata kannustaa.

Olen myös oppinut, että äitiys ei pääty mihinkään. Vaikka lapset ovat aikuisia, äitiys on ja pysyy. Huoli lapsista on suurta.

Koska itse tulen rikkinäisestä perheestä, olen omassa perheessäni halunnut elää toisin. Aina ei ole ollut helppoa, tietenkään, mutta on ollut tahtoa ongelmien ratkaisemiseen.

Vanhempien epäsopu ja siihen liittyvät lieveilmiöt olivat lapsuudessa äärimmäisen kuluttavia. Oli sellaista, että puolisoa vedetään käsilaukulla naamaan heti, kun tullaan kotiin. Minä en halua sellaiseen parisuhteeseen. Näihin asioihin voi vaikuttaa – ei tarvitse toimia niin kuin omassa lapsuudenkodissa on toimittu.

En halua esiintyä minään porvariston ideaaliäitinä tai idyllisten kuvitusten Carl Larsson -rouvana, mutta uskon, että perheessä asioita voi tehdä myös iloa lisäävästi, toiset huomioon ottaen.”

 

Laura Kolbe

Syntynyt Bogotassa, Kolumbiassa 1957.

Asuu Helsingissä. Aviomies Thomas Forss. Kaksi lasta.

Historiantutkija, Helsingin yliopiston Euroopan historian professori. Julkaissut tutkimuksia ja kirjoja mm. Helsingin, yliopiston ja kaupunkikulttuurin historiasta.

Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.