Oikeushammaslääkäri Helena Ranta ei puhu sota- ja katastrofialueilla näkemistään julmuuksista läheisilleen.

Oppi 1: Älä valehtele tai älä jää kiinni

”Olen neljästä sisaruksesta nuorin. Synnyin heti sodan jälkeen, olin tavallaan lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Kaikki hemmottelivat minua.

Äitini kirjoitti kirjeitä omalle äidilleen. Niitä lukiessani vähän ihmettelinkin, miten vanhempani niin höyrähtivät tällaisesta pienestä ihmisestä. Minulla oli kihara tukka, näytin ihan pieneltä enkeliltä – mitä en tietenkään ollut.

Vanhemmat opettivat meille hyvin varhaisessa iässä, että ei saa valehdella. Kyllähän minä olen elämässäni joutunut valehtelemaan, mutta en ole jäänyt kiinni.

Työssäni olen joutunut kertomaan muunneltua totuutta, jos en ole voinut paljastaa tietolähteitäni. En saa saattaa minulle luottamusta osoittanutta ihmistä hengenvaaraan.

Lapsuudessa me kävimme naapurustossa toistemme luona omppuvarkaissa. Eihän siinä ollut mitään järkeä, sillä kaikilla oli iso kasa omppupuita. Mutta tällaista kuitenkin harrastettiin. Minua jäi se vaivaamaan, ja jotenkin vanhempani saivat sen selville. He pitivät tiukan luennon siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin.”

Oppi 2: Hieno nainen ei hikoile

”Äitini oli omasta perheestään ainoa, joka meni naimisiin ja jolla oli lapsia. Tätini pitivät tehtävänään kasvattaa minusta kunnollisen tytön. Tämä johti yhteenottoihin omien vanhempieni kanssa.

Tädit opettivat esimerkiksi, että ’Helena, hieno nainen ei koskaan hikoile – hänen on vain kuuma’. Heidän luonaan ei saanut pitää kyynärpäitä pöydällä eikä tulla uimapuvussa sisälle. Että tällaisia olivat minun lapsuuteni traumat. Eivät kovin suuria. Niistä selvittiin.

Nyt, kun olen itse täti sisarusteni lapsille ja lapsenlapsille, olen pitänyt suuni kiinni. Sisarteni lapsenlapset sanovat, että olen aika mukava vaikka olen aikuinen.”

Oppi 3: Pelkkä hoitaminen ei sovi minulle

”Heti kun pääsin ylioppilaaksi, muutin Helsinkiin. Opiskelija-asunto oli Eerikinkadulla, ihan elokuva-arkisto Orionin vieressä. Minähän melkein asuin Orionissa. Imatralla ei hirveästi ollut elokuvia.

Opiskelin hammaslääkäriksi, koska ajattelin, että se olisi helppo ammatti. Ei tarvitsisi olla koko päivää töissä. Valmistuttuani tein hammaslääkärin töitä kuitenkin vain puolisen vuotta. Aika nopeasti suuntauduin tutkimuspuolelle. Hoitotyö ei ollut minusta riittävän haasteellista. Etsin hieman isompia haasteita.

En pidä itseäni kunnianhimoisena, mutta vaadin itseltäni paljon. Ja olen erittäin jääräpäinen.

Jos otan jonkin tehtävän vastaan, pyrin viemään sen vaikka kuinka katkeraan loppuun asti. Sehän tekee minut varmasti monen mielestä pikkuisen vaikeaksi.”

Oppi 4: Tulen aika hyvin toimeen herrojen kanssa

”Aluksi työskentelin oikeusministeriössä, johon oli perustettu uhrientunnistusyksikkö. Sitten lähdin vuodeksi Norjaan tutkijaksi.

Lähdin hakemaan etäisyyttä, sillä siinä vaiheessa avioliittoni alkoi rakoilla.

Norjasta kotiin palatessani matka pysähtyi Tukholmaan. Autolautta Estonia oli uponnut. Pyydettiin, että voisin jäädä pariksi päiväksi auttamaan ruotsalaisia.

Istuin siellä Tukholman poliisipäällikön huoneessa. Olin koko rakennuksessa ainoa, joka osasi suomea ja ruotsia.

Ennen Estoniaa olin ollut mukana jo joissakin pienemmissä lento-onnettomuuksissa, mutta tämä oli ensimmäinen suuronnettomuuteni.

Se oli tietysti hirveän opettavaista, mutta myös kaoottista. Kunnollisia matkustajalistojakaan ei ollut.

Olen oppinut, että kaoottiseen tilanteeseen tuleminen ja siinä toimiminen sopii minulle. Siinä joutuu ottamaan itsestään kaiken irti. Pitkäaikainen jälkityö, sellainen kivireen vetäminen, ei taas sovi minulle ollenkaan.

Olen ollut hyvin miehisissä työympäristöissä, ja kyllä minä tulen niiden herrojen kanssa toimeen aika hyvin. Palatessamme Nepalista eräs mies, hyvin karski tutkija, sanoi: ’Helena, sinun kanssasi minne vain, milloin vain.’ Se oli minusta kauniisti sanottu.”

Oppi 5: Älä lähde huolettoman miinanraivaajan matkaan

”Olen työskennellyt uhrientunnistuksen parissa muun muassa Bosnia-Hertsegovinassa ja Kosovossa 1990-luvulla, Kamerunissa, Perussa ja Irakissa 2000-luvun alussa sekä Kaakkois-Aasiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen.

Useimmiten olen työskennellyt suomalaisen tiimin kanssa. Vaikeassa tilanteessa on hyvä, että on ympärillä tutut ihmiset.

Eri maista tulevilla on erilaisia tapoja toimia hätätilanteissa. Tsunamialueella eräät kansalliset ryhmät toimivat mielestäni hyvin epäkunnioittavasti vainajia kohtaan. Tämä on ollut tärkeä viestini: vainajillakin on ihmisoikeudet.

Monet esiintyvät kriisialueilla besserwissereinä. He tietysti tietävät asiat paremmin kuin paikalliset, mutta osa ihmisistä ei ymmärrä peitellä tätä. Ei ulkopuolinen voi marssia raunioituneeseen yhteiskuntaan ja ilmoittaa, miten siellä pitää toimia.

Italialaisten miinanraivaajien kanssa en lähde enää minnekään. Niiden poikien homma Kosovossa oli aika huoletonta. Heidän työskentelytapansa ei herättänyt luottamusta. Mieluummin otan suomalaisen räjähdeasiantuntijan. Suomalaiset ovat erittäin systemaattisia ja varovaisia.”

Oppi 6: En siedä torakoita

”Muistan hyvin hetken, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että nyt en enää jaksa. Olin Bosnia-Hertsegovinassa ja asuin yhdessä ja samassa hotellissa, jossa joka ilta kuuntelin sen saman vanhenevien herrojen musiikkiesityksen. Opin vihaamaan niitä kappaleita.

Kun sitten yhtenä päivänä avasin hotellihuoneeni kylpyhuoneen oven, siellä hyllyllä juoksi torakoita kahteen suuntaan. Ajattelin, että ei.

Mitä minä täällä teen? Miksi minä olen täällä?

On hyvä myöntää itselleen, että oli työ kuinka tärkeää tahansa, jossain vaiheessa siihen tympääntyy.

Muistan ne torakat elämäni loppuun saakka. Siinä kalpenevat monet paljon tärkeämmät muistot. Totta kai olen ollut vaarallisemmissa tilanteissa, mutta niissä ajattelen vain, että tästä on jotenkin selvittävä.”

Oppi 7: Aina pitää olla suunnitelmat A, B ja C

 


 

”Kriisialueilla työskennellessä jälkiviisaus ei kannata. Kun on tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja, on valittava vähiten huonolta tuntuva ja pysyttävä siinä. Jälkiviisaudessa piehtaroiminen ei vie eteenpäin. Ja tämä ei tarkoita, ettenkö olisi tehnyt erehdyksiä.

Kyllä minäkin pelkään, olisi tyhmyyttä olla pelkäämättä. Mutta pelon pitää pysyä jossain rajoissa. Ja aina pitää olla suunnitelmat A, B ja C.

Yksi hankala tilanne oli, kun kuljetimme lava-autolla vainajia pressun alla Bosnian puolelle. Minusta oli pidätysmääräys, mutta pääsimme läpi ensimmäisestä rajapisteestä.

Ei-kenenkään-maalla meidät pysäytettiin. Minulla oli reipas itävaltalainen kuski, jolle sanoin, että ’paina pää alas ja kaasu pohjaan’. Laskimme sen varaan, että bosnialaiset avaavat puomin. Eivät ampuneet perään.”

Oppi 8: Olisi väärin puhua kokemuksistani

”En puhu vaikeista konfliktialuekokemuksistani kenenkään kanssa. En ystävien enkä sisarusten. Olisi väärin heitä kohtaan vyöryttää näitä heidän niskaansa, ei minulla ole oikeutta siihen. He ahdistuvat jo siitä, kun kerron lähteväni.

Kerran yksi ystävättäreni soitti minulle – hän tiesi, että oli tapahtunut jotain kamalaa – ja sanoi, että jos haluat puhua, olen käytettävissä. Sanoin, että hoidan nämä asiat itse. Se on myös suojamekanismi. Että hyvätkään ystävät eivät tiedä minusta liikaa tai liian vaikeita asioita.

Tämä suojelee meitä molempia. Tietty etäisyys on tärkeää olla olemassa.

Kerran olen puhunut yksittäisestä kokemuksesta psykologin kanssa. Istuttiin siinä tunti, puolitoista. Se oli sillä puhuttu.

Kun luin Kaius Niemen kirjoittaman elämäkertani, ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä tosiaan noin kova. Sitten ajattelin, että miten ihmeessä olen säilynyt hengissä.

Tietyissä asioissa olen erittäinkin kova, on pakko. Mutta armoton en ole.”

Oppi 9: Englanniksi osaan olla inhottava

”Olin todistajana Slobodan Miloševićin oikeudenkäynnissä Haagin sotarikostuomioistuimessa. Olin tiukasti vartioituna, minut kuljetettiin takakautta joka paikkaan. Oli hyvä, että kuulustelut tehtiin englanniksi. Suomen kielellä en osaisi olla niin inhottava.

Kun ei puhu äidinkieltään, voi ottaa roolin. Englanniksi voi olla muodollisen kohtelias, mutta yhtä aikaa hyvin julma. Siihen kieleen voi piilottaa paljon asioita rivien väliin.

Todistukseni aikana Milošević suuttui ja rupesi huutamaan. Olen myöhemmin sanonut, että hänen olisi pitänyt kysyä ex-mieheltäni, kannattaako minun kanssani riidellä.

En ole pitkävihainen, mutta olen pitkämuistinen. Minua loukataan vain kerran.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan riidellä kenenkään kanssa. Ex-mieheni kanssa olen ollut koko ajan väleissä. Hän on tulossa taas pian vaimonsa kanssa luokseni lounaalle. Siihen eroon ei liittynyt dramatiikkaa.”

Oppi 10: Luultavasti en olisi kovin hyvä äiti

”En ole millään tavalla lapsivihamielinen, mutta luultavasti en olisi ollut kovin hyvä äiti.

On onni, että meillä on hyvin läheiset suhteen sisarusteni ja heidän lastensa perheiden kanssa. Sisarusteni lapsenlapset ovat luonani yökylässä, kaksi tai kolme kerrallaan. Olen maalauttanut heistä pastellimuotokuvat.

Siinä on minun perheeni.”

Helena Ranta

  • Syntynyt 1946.
  • Oikeushammaslääkäri, Helsingin yliopiston oikeushammaslääketieteen professori. Eläkkeellä, mutta toimii yhä kansainvälisissä tehtävissä.
  • Asuu Helsingissä ja Raaseporin Åminneforsissa.
  • Toiminut tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä muun muassa Bosnia-Hertsegovinassa ja Kosovossa, Kamerunissa, Perussa, Libyassa, Tšetšeniassa, Irakissa sekä Estonian onnettomuudessa ja vuoden 2004 tsunamikatastrofissa.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.