Poets of the Fallin laulajan Marko Saareston piti kokeilla tusinaa ammattia, palaa loppuun ja muuttaa asumaan vanhempiensa kellariin, ennen kuin muusikonura lähti lentoon.

Kuva Sakari Majantie

Tiedättekö sen ihmistyypin, jonka sisäiset virtapiirit
kipinöivät tiuhempaan kuin meidän tavallisten kuolevaisten? Sen, jonka elämäntarinaa kuunnellessa verkkaisempi jo läkähtyy, ja joka nelikymppisenä on ehtinyt kouluttautua suunnilleen tusinaan ammattiin. Tämä Saareston Marko on juuri niitä.

41-vuotiaana hän on entinen mainosgraafikko, mainostoimistoyrittäjä, judoharrastaja ja kiipeilyfanaatikko, sittemmin kuvataiteilijaksi, urheiluhierojaksi sekä elämäntapavalmentajaksi kouluttautunut tuleva akupunktiohoitaja, joka haaveilee heittäytymisestä graffititaiteilijaksi, kunhan sille jäisi aikaa poplaulajan työstä. Siitähän Marko parhaiten tunnetaan.

Miehen yhtye Poets of the Fall julkaisi keväällä viidennen albuminsa, ja porukka suuntasi jälleen yhdelle kansainväliselle keikkakiertueelleen. Siellä, keikkabussissa tien päällä Marko Saarestolla on aikaa hiljentyä ja tylsistyä.

Yhden kortin varassa

– Olen hirveän hyvä tuijottamaan seinää, Marko sanoo.
Kiertue-elämä on väkisinkinkin kouluttanut muusikosta tuijottamisen ja odottamisen ammattilaisen. Kun ääntä on säästeltävä ja pysyteltävä hiljaa, Marko syventyy ajatuksiinsa, toisinaan elokuviin ja kirjoihin. 12-tuntisella bussimatkalla Helsingistä pohjoisen keikkapaikoille ehtii tuijotella eteensä vähän pirusti.

Mutta ei Marko valita. Hän arvostaa jokaista bussissa tuijotettua hetkeä. Ne ovat osasia unelmassa, jota hän heittäytyi toteuttamaan vuonna 2003. Silloin Marko luopui omistamastaan mainostoimistosta, irtisanoi asuntonsa ja myi autonsa satsatakseen kaiken musiikkiuraansa. Pesämunalla rahoitettiin Poetsien ensimmäinen levy.

– Luovuin ihan kaikesta, minulla ei ollut tuloja, kotia eikä omaa jääkaappia. Olin kolmekymppinen äijä, joka muutti mutsin ja faijan kellariin. Suurimpana juttuna luovuin varmuudesta ja turvallisuudesta. Ajattelen kuitenkin, että tärkeintä on kokeilla, meni syteen tai saveen.

Markolle on tyypillistä ottaa harkittuja ja hillittömiäkin riskejä mutta samalla uskoa, että kaikesta selviää.

– Monesti jännittää ja pelottaa ihan helvetisti, mutta haluan antaa itselleni mahdollisuuden onnistua. Se ei tapahdu piiloutumalla peiton alle. Kalvaisi vain, jos en edes yrittäisi.

Marko muistelee, että alkuaikojen vaikein vaihe oli yllättäen levytyksen jälkeinen odotus. Kun levy oli purkitettu ja rahat viimeisen päälle loppu, soittajat jäivät vartomaan yleisön reaktioita. Palkkaa ei tullut vielä mistään, mutta uuttakaan työtä ei voinut hakea, sillä jos musiikkiura kantaisi, pitäisi olla valmis tien päälle.

– Vietin päiväni tekemättä mitään yleisesti hyödyllistä, opettelin olemaan yhteiskunnalle hyödytön osa. Se olikin vaikeaa, meidäthän on kasvatettu tehokkuuteen. Henkisen hyvinvoinnin kanssa piti oikeasti tehdä duunia, Marko kertaa.

Sittemmin odotus on palkittu moninkertaisesti. Poetsien kaksi ensimmäistä albumia ovat ylittäneet platinalevyn rajan, kolmosta ja nelostakin on myyty reilusti yli kultalevykiintiöiden ja uusin nousi julkaisuviikollaan listakolmoseksi. Kansainvälistä suosiota on mahdotonta arvioida piraattimarkkinoiden vuoksi: Intiassa keikoilla 15 000 kuulijaa osaa laulut ulkoa, mutta virallisissa kaupoissa levyjä ei ole myyty lainkaan.

Nyt viidennen albumin ilmestyttyä Markolla on taas auto, vastaremontoitu asunto, oma jääkaappi ja itsekunnioitus reilassa.

– Menestys ei saa minua leijumaan. Jalkani pysyvät maassa, tapahtui miten isoja tahansa. Itsekritiikkini on välillä mielettömän rankkaa. Sen vastapainoksi on kuitenkin hyvä osata nauttia onnistumisista. Todeta välillä, että jätkät, on meissä jotain hyvääkin. Itsensä palkitseminen on tärkeää, ilman sitä ei jaksa.

Ahdistava mainosmaailma

Markolla on omakohtaista kokemusta siitä, kun ei jaksa. Omien voimien kuulostelu, jonkinmoinen itsetsekkaus, on kuulunut päivittäisiin rutiineihin pian kymmenen vuotta. Aina siitä asti, kun Marko toipui burn outista, perusteellisesta loppuun palamisesta mainostoimistotyössä. Kahdeksaa vuottaan mainosmaailmassa hän kuvaa nyt yhdellä sanalla: ahdistava.

– Kuvittelin haluavani sille alalle, mutta suurimman osan ajasta olin väärässä paikassa. Työ liippasi läheltä kaikkea, mitä tykkäsin tehdä, mutta ympäristö kävi kuristavaksi.

Marko määrittelee itsensä luovaksi ideoijaksi, ei ideoiden lopputuottajaksi. Nysvääminen tietokoneella ikuisen kiireen, deadlinejen ja niistä ahdistuneiden ihmisten keskellä oli lopulta liikaa. Väsymys syveni masennukseksi, jota hoidettiin aluksi kolmen kuukauden sairauslomalla, myöhemmin terapialla.

– Arki oli suossa rämpimistä. Alkoi tuntua, että olisi helpompaa vain päättää päivänsä. Eräänä päivänä soitin itselleni apua. Sanoin, että mulla on sellainen olo, etten tiedä, mitä teen mulle.

Sairausloman jälkeen Marko palasi puoleksi vuodeksi töihin ja totesi, ettei meno ole muuttunut. Hän irtisanoutui ja vastoin kaikkia odotuksia perusti oman mainostoimiston. Paineet tuskin vähenivät, mutta fiilis parani. Juuri kun firma alkoi kannattaa, tuli aika heittäytyä musiikin maailmaan. Mainosuran jättäminen oli hidas mutta oikea päätös.

Omat loppuun palamisen kokemukset herättivät Markossa kiinnostuksen elämäntapavalmennukseen ja self help -kirjallisuuteen. Niitä hän opiskelee ja lukee läjäpäin edelleen ja osaa nykyään paremmin seurata omaa jaksamistaan.

– Joka päivä kuulostelen, miten mulla menee. Havainnoin itseäni kuin ulkopuolelta ja mietin, miksi nyt tuntuu tältä. Eikä aina tarvitse mennä loistavasti. Paskafiiliksetkin ovat tärkeitä, sillä niistä oppii paljon.

Kehon ja mielen ikiopiskelija

Saareston elämäntarinaa on ohjannut valtava uteliaisuus ja loputon elämystennälkä sekä ripaus kunnianhimoa. Yksi kokemus on aina herättänyt kiinnostuksen seuraavaan. Useimpia tekemisiä yhdistää ajatus kehon ja mielen kehittämisestä itsen ja muiden auttamiseksi. Seuraavaksi ikiopiskelija vie loppuun keskeneräiset akupunktiohoitajan kurssit, koulua on jäljellä pari vuotta.

– Ajattelen, että ainakaan oman elämäntarinansa kirjoittamisessa ei voi olla onnistumatta. Kaikkea haluamaansa ei ehkä saa eikä joka asia suju, mutta kaikkea voi yrittää. Myös ne epäonnistumiset luovat elämäntarinaa, Marko sanoo.

Markoa ei haittaa, vaikka häntä pidettäisiin hörhönä. Hänelle on sama, hoidetaanko ihmisiä länsimaisella kirurgialla vai shamanismilla, kunhan hoito toimii.

– Vaikka olen pragmaattinen ihminen, ajattelen samalla, että maailma kaipaisi paljon enemmän velhoja, Marko virnistää.

Ainoa, mitä hän ei koskaan aio kokeilla, on laskuvarjohyppy.

– Siinä tilaa itselleen vain ongelmia.

Markon edellinen sivuprojekti oli oma taidenäyttely meditaatiotekniikalla syntyneistä tussitöistä. Kuvat syntyivät niin, että Marko piti katseensa piirtäessään koko ajan kiinni mallissa, omaa piirtävää kättä ei saanut katsoa olleenkaan. Näyttelyn nimeksi tuli Hangover kitchen.

– Nyt fiilistelen, miten upeaa olisi heittäytyä tekemään graffiteja. Pipo päässä, lökäpökät jalassa ja hirveä määrä kannuja työkaluina. Olen aina uskonut mottoon ’Onni on suuri valkoinen seinä’, Marko nauraa.

Väsyneenä ei puida

Ennen seuraavaa sivuprojektiaan Marko ja muut poetsit nousevat lavoille uuden musiikkinsa kanssa. Esiintymisen makuun solisti pääsi jo kolmevuotiaana, kun hän keksi improvisoida lauluja sukujuhlien tutulle väelle. Tää oli kivaa, uudestaan! -tuntuma on kantanut näihin päiviin. Välillä esiintyminen on jännittänyt mutta ei koskaan pelottanut.

– Siitä jännityksestäkin voi opetella pois. Oma konstini on kuvitella, että keikka on kotibileet luonani ja yleisö on ystäviäni kylässä. Ketäpä omassa kodissaan jännittäisi?

Kodinomaisuutta lisää sekin, että yhtye toimii kuin perhe, intensiivisessä paketissa ovat mukana jäsenten egot, rahat ja persoonat. Markon mukaan bändiläisten välit ovat kuin veljessuhteita.

– Vuosien mittaan keskinäinen ymmärrys ja toistemme käsittelytaito ovat kehittyneet ja pinnat pidentyneet. Nykyään tiedämme toisistamme jo kaiken. Ainakin sen olemme oppineet, että väsyneinä ja vaikeissa tilanteissa ei keikkabussissa puida tärkeitä asioita. Eräs kiertuerumpalimme sanoikin viisaasti, että vittuuntuneena on viisainta pysyä hiljaa.