Poets of the Fallin laulajan Marko Saareston piti kokeilla tusinaa ammattia, palaa loppuun ja muuttaa asumaan vanhempiensa kellariin, ennen kuin muusikonura lähti lentoon.

Kuva Sakari Majantie

Tiedättekö sen ihmistyypin, jonka sisäiset virtapiirit
kipinöivät tiuhempaan kuin meidän tavallisten kuolevaisten? Sen, jonka elämäntarinaa kuunnellessa verkkaisempi jo läkähtyy, ja joka nelikymppisenä on ehtinyt kouluttautua suunnilleen tusinaan ammattiin. Tämä Saareston Marko on juuri niitä.

41-vuotiaana hän on entinen mainosgraafikko, mainostoimistoyrittäjä, judoharrastaja ja kiipeilyfanaatikko, sittemmin kuvataiteilijaksi, urheiluhierojaksi sekä elämäntapavalmentajaksi kouluttautunut tuleva akupunktiohoitaja, joka haaveilee heittäytymisestä graffititaiteilijaksi, kunhan sille jäisi aikaa poplaulajan työstä. Siitähän Marko parhaiten tunnetaan.

Miehen yhtye Poets of the Fall julkaisi keväällä viidennen albuminsa, ja porukka suuntasi jälleen yhdelle kansainväliselle keikkakiertueelleen. Siellä, keikkabussissa tien päällä Marko Saarestolla on aikaa hiljentyä ja tylsistyä.

Yhden kortin varassa

– Olen hirveän hyvä tuijottamaan seinää, Marko sanoo.
Kiertue-elämä on väkisinkinkin kouluttanut muusikosta tuijottamisen ja odottamisen ammattilaisen. Kun ääntä on säästeltävä ja pysyteltävä hiljaa, Marko syventyy ajatuksiinsa, toisinaan elokuviin ja kirjoihin. 12-tuntisella bussimatkalla Helsingistä pohjoisen keikkapaikoille ehtii tuijotella eteensä vähän pirusti.

Mutta ei Marko valita. Hän arvostaa jokaista bussissa tuijotettua hetkeä. Ne ovat osasia unelmassa, jota hän heittäytyi toteuttamaan vuonna 2003. Silloin Marko luopui omistamastaan mainostoimistosta, irtisanoi asuntonsa ja myi autonsa satsatakseen kaiken musiikkiuraansa. Pesämunalla rahoitettiin Poetsien ensimmäinen levy.

– Luovuin ihan kaikesta, minulla ei ollut tuloja, kotia eikä omaa jääkaappia. Olin kolmekymppinen äijä, joka muutti mutsin ja faijan kellariin. Suurimpana juttuna luovuin varmuudesta ja turvallisuudesta. Ajattelen kuitenkin, että tärkeintä on kokeilla, meni syteen tai saveen.

Markolle on tyypillistä ottaa harkittuja ja hillittömiäkin riskejä mutta samalla uskoa, että kaikesta selviää.

– Monesti jännittää ja pelottaa ihan helvetisti, mutta haluan antaa itselleni mahdollisuuden onnistua. Se ei tapahdu piiloutumalla peiton alle. Kalvaisi vain, jos en edes yrittäisi.

Marko muistelee, että alkuaikojen vaikein vaihe oli yllättäen levytyksen jälkeinen odotus. Kun levy oli purkitettu ja rahat viimeisen päälle loppu, soittajat jäivät vartomaan yleisön reaktioita. Palkkaa ei tullut vielä mistään, mutta uuttakaan työtä ei voinut hakea, sillä jos musiikkiura kantaisi, pitäisi olla valmis tien päälle.

– Vietin päiväni tekemättä mitään yleisesti hyödyllistä, opettelin olemaan yhteiskunnalle hyödytön osa. Se olikin vaikeaa, meidäthän on kasvatettu tehokkuuteen. Henkisen hyvinvoinnin kanssa piti oikeasti tehdä duunia, Marko kertaa.

Sittemmin odotus on palkittu moninkertaisesti. Poetsien kaksi ensimmäistä albumia ovat ylittäneet platinalevyn rajan, kolmosta ja nelostakin on myyty reilusti yli kultalevykiintiöiden ja uusin nousi julkaisuviikollaan listakolmoseksi. Kansainvälistä suosiota on mahdotonta arvioida piraattimarkkinoiden vuoksi: Intiassa keikoilla 15 000 kuulijaa osaa laulut ulkoa, mutta virallisissa kaupoissa levyjä ei ole myyty lainkaan.

Nyt viidennen albumin ilmestyttyä Markolla on taas auto, vastaremontoitu asunto, oma jääkaappi ja itsekunnioitus reilassa.

– Menestys ei saa minua leijumaan. Jalkani pysyvät maassa, tapahtui miten isoja tahansa. Itsekritiikkini on välillä mielettömän rankkaa. Sen vastapainoksi on kuitenkin hyvä osata nauttia onnistumisista. Todeta välillä, että jätkät, on meissä jotain hyvääkin. Itsensä palkitseminen on tärkeää, ilman sitä ei jaksa.

Ahdistava mainosmaailma

Markolla on omakohtaista kokemusta siitä, kun ei jaksa. Omien voimien kuulostelu, jonkinmoinen itsetsekkaus, on kuulunut päivittäisiin rutiineihin pian kymmenen vuotta. Aina siitä asti, kun Marko toipui burn outista, perusteellisesta loppuun palamisesta mainostoimistotyössä. Kahdeksaa vuottaan mainosmaailmassa hän kuvaa nyt yhdellä sanalla: ahdistava.

– Kuvittelin haluavani sille alalle, mutta suurimman osan ajasta olin väärässä paikassa. Työ liippasi läheltä kaikkea, mitä tykkäsin tehdä, mutta ympäristö kävi kuristavaksi.

Marko määrittelee itsensä luovaksi ideoijaksi, ei ideoiden lopputuottajaksi. Nysvääminen tietokoneella ikuisen kiireen, deadlinejen ja niistä ahdistuneiden ihmisten keskellä oli lopulta liikaa. Väsymys syveni masennukseksi, jota hoidettiin aluksi kolmen kuukauden sairauslomalla, myöhemmin terapialla.

– Arki oli suossa rämpimistä. Alkoi tuntua, että olisi helpompaa vain päättää päivänsä. Eräänä päivänä soitin itselleni apua. Sanoin, että mulla on sellainen olo, etten tiedä, mitä teen mulle.

Sairausloman jälkeen Marko palasi puoleksi vuodeksi töihin ja totesi, ettei meno ole muuttunut. Hän irtisanoutui ja vastoin kaikkia odotuksia perusti oman mainostoimiston. Paineet tuskin vähenivät, mutta fiilis parani. Juuri kun firma alkoi kannattaa, tuli aika heittäytyä musiikin maailmaan. Mainosuran jättäminen oli hidas mutta oikea päätös.

Omat loppuun palamisen kokemukset herättivät Markossa kiinnostuksen elämäntapavalmennukseen ja self help -kirjallisuuteen. Niitä hän opiskelee ja lukee läjäpäin edelleen ja osaa nykyään paremmin seurata omaa jaksamistaan.

– Joka päivä kuulostelen, miten mulla menee. Havainnoin itseäni kuin ulkopuolelta ja mietin, miksi nyt tuntuu tältä. Eikä aina tarvitse mennä loistavasti. Paskafiiliksetkin ovat tärkeitä, sillä niistä oppii paljon.

Kehon ja mielen ikiopiskelija

Saareston elämäntarinaa on ohjannut valtava uteliaisuus ja loputon elämystennälkä sekä ripaus kunnianhimoa. Yksi kokemus on aina herättänyt kiinnostuksen seuraavaan. Useimpia tekemisiä yhdistää ajatus kehon ja mielen kehittämisestä itsen ja muiden auttamiseksi. Seuraavaksi ikiopiskelija vie loppuun keskeneräiset akupunktiohoitajan kurssit, koulua on jäljellä pari vuotta.

– Ajattelen, että ainakaan oman elämäntarinansa kirjoittamisessa ei voi olla onnistumatta. Kaikkea haluamaansa ei ehkä saa eikä joka asia suju, mutta kaikkea voi yrittää. Myös ne epäonnistumiset luovat elämäntarinaa, Marko sanoo.

Markoa ei haittaa, vaikka häntä pidettäisiin hörhönä. Hänelle on sama, hoidetaanko ihmisiä länsimaisella kirurgialla vai shamanismilla, kunhan hoito toimii.

– Vaikka olen pragmaattinen ihminen, ajattelen samalla, että maailma kaipaisi paljon enemmän velhoja, Marko virnistää.

Ainoa, mitä hän ei koskaan aio kokeilla, on laskuvarjohyppy.

– Siinä tilaa itselleen vain ongelmia.

Markon edellinen sivuprojekti oli oma taidenäyttely meditaatiotekniikalla syntyneistä tussitöistä. Kuvat syntyivät niin, että Marko piti katseensa piirtäessään koko ajan kiinni mallissa, omaa piirtävää kättä ei saanut katsoa olleenkaan. Näyttelyn nimeksi tuli Hangover kitchen.

– Nyt fiilistelen, miten upeaa olisi heittäytyä tekemään graffiteja. Pipo päässä, lökäpökät jalassa ja hirveä määrä kannuja työkaluina. Olen aina uskonut mottoon ’Onni on suuri valkoinen seinä’, Marko nauraa.

Väsyneenä ei puida

Ennen seuraavaa sivuprojektiaan Marko ja muut poetsit nousevat lavoille uuden musiikkinsa kanssa. Esiintymisen makuun solisti pääsi jo kolmevuotiaana, kun hän keksi improvisoida lauluja sukujuhlien tutulle väelle. Tää oli kivaa, uudestaan! -tuntuma on kantanut näihin päiviin. Välillä esiintyminen on jännittänyt mutta ei koskaan pelottanut.

– Siitä jännityksestäkin voi opetella pois. Oma konstini on kuvitella, että keikka on kotibileet luonani ja yleisö on ystäviäni kylässä. Ketäpä omassa kodissaan jännittäisi?

Kodinomaisuutta lisää sekin, että yhtye toimii kuin perhe, intensiivisessä paketissa ovat mukana jäsenten egot, rahat ja persoonat. Markon mukaan bändiläisten välit ovat kuin veljessuhteita.

– Vuosien mittaan keskinäinen ymmärrys ja toistemme käsittelytaito ovat kehittyneet ja pinnat pidentyneet. Nykyään tiedämme toisistamme jo kaiken. Ainakin sen olemme oppineet, että väsyneinä ja vaikeissa tilanteissa ei keikkabussissa puida tärkeitä asioita. Eräs kiertuerumpalimme sanoikin viisaasti, että vittuuntuneena on viisainta pysyä hiljaa.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.