Marjatta, Seija, Toni ja Sari asuvat samassa talossa Liipolan lähiössä. Apua ja seuraa on aina lähellä.
Marjatta, Seija, Toni ja Sari asuvat samassa talossa Liipolan lähiössä. Apua ja seuraa on aina lähellä.

Heiskasten perheessä ei ole töitä ja ruoka haetaan ruokajonosta. – Kukaan ei tiedä, miten tyhjän päälle putoaa jäädessään työttömäksi. Aamuisin aina mietin, että mihin mä meen, ­sanoo äiti ja isoäiti Marjatta.

Sitä päivää Heiskasen naiset Marjatta, 69, Seija, 49, ja Sari, 45, eivät unohda ikinä.

Sari on heittäytynyt sängylleen pitkäkseen ja tunkenut satasen seteleitä varpaidensa väliin. Muut ottavat Sarista ­kuvia. Kerrankin elämä hymyilee: Lahden Prismassa ruksattu Keno on tuonut voittoa 720 euroa.

Se tarkoittaa, että nyt on varaa ostaa muutakin kuin ihan välttämättömimmät eli ruuat. Voittorahoilla hankitaan kotiin ­uudet matot ja sohvatyynyihin päälliset.

Tuosta päivästä on kymmenen vuotta. Ylimääräisiä satasia ei perheessä ole sittemmin nähty. Samat matot peittävät tänäänkin Lahden Liipolassa sijaitsevan kerrostalokaksion lattioita. Matot ovat suorassa niin kuin kaikki muukin Marjatan kotona. Hellan levyt on peitetty ­koristelukuvioisilla suojilla eikä pöydillä näy murusiakaan.

– Ollaan siivoushulluja, ja eihän meillä ole muuta kuin aikaa, Marjatta sanoo.

Marjatalta loppuivat työt 1998. Samassa rapussa asuvat tyttäret Seija ja Sari ovat olleet työttöminä toistakymmentä vuotta. Eikä Seijan 28-vuotiaalle pojalle Toni Hakalallekaan ole tällä vuosikymmenellä löytynyt duunia.

Onneksi on ruokajono. Ilman sitä elämästä ei tulisi mitään. Sari, Seija ja Marjatta ovat hakeneet ruokaa Päijät-Hämeen tukiapuyhdistyksen pyörittämästä ruokajonosta kolmen vuoden ajan.

– Alussa ruuan hakeminen oli vai­keaa, ja nuoremmille se on sitä yhä. Eivät ne ilkeä lähteä jonoon, Marjatta kertoo.

Paperitta pätkätöihin

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten ­kukaan ei olisi uskonut, että Suomessa voisi olla kokonaisia sukuja ilman työtä. Tutkijat ovat kuitenkin jo pitkään puhuneet työttömyyden periytymisestä. Ei ole tavatonta, että perheessä ollaan ilman töitä jo kolmessa sukupolvessa.

1990-luvun lama loi puoli miljoona työtöntä. Kun täystyöllisyyden Suomessa ilman duunia jäi vain täysin toistaitoinen tai moniongelmainen, laman jälkeen moni tunnollinen perusduunari huomasi olevansa vailla ansioita.

Niin kävi Marjatalle, Seijalle ja Sarillekin. Kun Lahdessa tehtaan piippujen ­savut yksi toisensa jälkeen hiipuivat, he huomasivat olevansa ilman ansiotyötä.

– Kukaan ei tiedä, miten tyhjän päälle putoaa jäädessään työttömäksi. Aamuisin aina mietin, että mihin mä meen, ­sanoo äiti ja isoäiti Marjatta.

– Kun jää työttömäksi, kaikki kysyvät, mikset tee töitä. Mutta samaan työpaikkaan ei pääse, vaikka olisi hoitanut hommansa miten hyvin. On se niin väärin. Aina otetaan toinen tilalle, Sari kertoo.

Sari ja Seija ovat tehneet puolen vuoden pätkiä 1990-luvun taitteesta lähtien. Se johtuu tukijärjestelmästä: Kun työnantaja palkkaa työttömän, valtio maksaa työnantajalle palkkatukea. Kun tuki loppuu, työntekijä saa usein lähteä.

Niin on käynyt Sarille ja Seijallekin. Monta kertaa. Siskokset ovat olleet töissä muun muassa sairaalassa, hoitoapulaisina päiväkodeissa ja perhepuistoissa sekä Pelastusarmeijan kirpputorilla.

– Ei auta, vaikka aina olen saanut kiitettävät paperit työpaikalta, sanoo Seija.

Mukavaan paikkaan jäisi mielellään, vaikka työllistämisvaroin maksetuissa palkoissa ei ole hurraamista. Kun Sari on kertonut tienaavansa ­yhdeksän euroa, moni on luullut summaa tuntipalkaksi, vaikka kyse on päiväansiosta. Kuukaudessa työllistetty saa siis työttömyys­korvauksen päälle 180 euroa.

Seijan mielestä iso ongelma on, että  työllistämistöihin ei edes pääse, jos nostaa ammatti­liiton työttömyyskorvausta.

– Työttömiä pistetään ihan kyykkyyn, Sari myötäilee.

Kannattaako töitä tehdä?

Suvun nuorimman, Tonin, mielestä on järkevämpää jäädä kotiin kuin mennä huonosti palkattuihin työllistämistöihin.

– Ei kannata tehdä mitään, jos ei pääse kunnon hommiin. Raksahommat kiinnostaisivat, muttei niitäkään kiinnosta tehdä yhdeksällä eurolla päivässä, kun työllistetty saa kuitenkin aina tehtäväkseen ne paskimmat työt, Toni sanoo.

Häntä harmittaa, ettei oikeita töitä löydy, vaikka hän olisi kova paiskimaan hommia.

– Välillä pistää miettimään, kun ei ikinä pääse haastatteluun, vaikka minkälaiset tarinat kirjoittaa hakemukseen. Mutta itseäänhän tässä saa syyttää, kun ei ole käynyt kouluja loppuun.

Koulussa Toni pärjäsi ihan hyvin, vaikka olikin välillä luokkansa pelle: ­peruskoulun päättötodistuksen keski­arvo oli 7,6, ja poika jatkoi ammatti­kouluun kivilinjalle. Opiskelu tuntui kuitenkin ajan haaskaamiselta.

–  Ei meillä ollut mitään opetusta, koulussa vaan oltiin. Aamuisin meidät vietiin puutarhalle, missä vietettiin koko päivä. Ainoa mitä opin, oli ajamaan ­autoa pitkin piha-aluetta.

Hetken aikaa Toni opiskeli metallipuolella, mutta sitten rahakkaat raksahommat houkuttelivat. Kymmenen vuotta sitten rakennusalalla riitti töitä eikä ainakaan Toni osannut kuvitella, että ne loppuisivat kuin seinään ulkomaisen työvoiman tullessa markkinoille.

– Tarjoukset eivät menneetkään enää läpi, kun virolaiset tulivat. Koko firma jouduttiin lopulta pistämään konkurssiin, Toni kertoo työnantajastaan, pienestä rakennusalan yrityksestä.

Nyt koulunpenkillä istuminenkin maistuisi, mutta aikuiselle opiskelijalle ei paikkoja niin vaan löydy. Isoäiti Marjatta tietää miksi.

– Ulkomaalaiset vievät koulutus­paikat. Se on väärin.

Joutilaisuus on käynyt perheen nuorimmaisen terveydelle – miten? Kuinka Heiskaset kuluttavat aikansa, missä he asioivat? Mistä elämiseen tarvittava raha sitten tulee ja millaista ruokajonossa on? Lue koko juttu täältä.

Lue myös:

Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla? Kokeilimme

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.