Lapsena Pirkka-Pekka keräsi linnunpesiä pesimäkauden päätyttyä. ”Peipon pesän sai talteen, kun sahasi koko oksan mukaan. Halkovajamme oli lopulta niin täynnä pesiä, että isä käski heivata ne helvettiin.”
Lapsena Pirkka-Pekka keräsi linnunpesiä pesimäkauden päätyttyä. ”Peipon pesän sai talteen, kun sahasi koko oksan mukaan. Halkovajamme oli lopulta niin täynnä pesiä, että isä käski heivata ne helvettiin.”

Pirkka-Pekka Petelius ei koskaan suunnitellut uraa, vaikka hänestä tuli yksi Suomen tunnetuimmista taiteilijoista. Neljän naisen kanssa kasvanut mies on oppinut eniten kriiseistään. – Ilman avioliittojani en tajuaisi elämääni kuten tänään teen.

Villa Elfvikin luontotalossa Espoossa kahvila ei ole auki, mutta taiteilija Pirkka-Pekka Peteliuksen, 62, eteen kannetaan takahuoneesta kupillinen teetä ja oma hunajapurkki.

Luontotalo on Pirkalle kuin toinen olohuone – tai no, oikeammin kolmas, sillä näyttelijä asuu jo kahdessa kodissa: kaupunkihuoneistossa Helsingissä ja metsämökissä Nuuksiossa keskellä luonnonsuojelualuetta. Sitä luonnonrakastaja kutsuu paratiisikseen.

Ja mistäpä ihminen ei tykkäisi puhua niin kuin rakkaudestaan, ja Pirkka luonnosta. Linnuista, pajuista, jäkälistä. Siitä, miten peipon pesän saa rikkoutumatta talteen. Lapista löytämistään sammallajeista, joiden värikirjoa hän nyt esittelee kännykästään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pirkka on aina puhunut luonnosta, mutta nykyään hän rupattelee paljon muustakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ennen minut tunnettiin nihkeänä miehenä, jolta piti lypsää sana sieltä, toinen täältä. Nyt tämä höpötys ei lopu ollenkaan, PP varoittaa.

– Ikä ja elämänkokemus ovat kuitenkin tehneet sen, ettei mene montakaan lausetta, kun olen jo kiinni perusasioissa. Sellaista elämänikin on: kiinni perusasioissa.

Herkkiin sattuu helpommin

"Harvoin tunnen kateutta, mutta nykyään kadehdin nuoria, jotka ovat syntyneet vahvasti omanarvontuntoisina. Heidän tiensä päästä hedelmälliseen vuorovaikutukseen muiden kanssa ei ole yhtä pitkä kuin omani on ollut.

Vasta nyt, kun lähestyn alati loittonevaa eläkeikää, olen tehnyt oivalluksen: itsestä puhuminen ei olekaan itsekeskeisyyttä eikä omien kokemusten jakaminen itsensä korostamista. Olen aina vihannut tärkeilyä ja pönöttämistä enkä halua tehdä itsestäni numeroa vieläkään, mutta tässä iässä koen suorastaan velvollisuudeksi välittää kokemaani – ehkä siten voin auttaa tai vaikuttaa.

"Nuorempana olin haavoittuvampi, pelkäsin ja olin lukossa."

Herkkiin ihmisiin sattuu helpommin. Nuorempana minäkin olin haavoittuvampi, pelkäsin ja olin lukossa. Enää en jaksa murehtia enkä jännittää. Eikä minulla ole syytä marista mistään: minulla on terveet lapset, hyvät välit eksiini, teen mitä rakastan ja olen loistokunnossa. Olen jo pitkään ollut onnellinen.

Itsetuntoni ei ole löytynyt tietoisesta pyrkimyksestä jalostaa itseäni. Elelen vain. On typerä klisee, että vanhuus ja kultaisuus kulkevat käsikkäin. Höpö höpö! Kyllä on maailmassa niin vain vittumaisia ja katkeroituneitakin vanhuksia.

Yhtenä iltana kävelin Keskuspuistossa otsalampun kanssa, kun pyöräilijä polki vastaan. Kävelin pientareella mutta väärällä puolen väylää, ja kohdallani pyöräilijä suhautti ’Idiootti!’ Minua alkoi naurattaa niin vietävästi. Katsoin hänen peräänsä ja näin, kuinka jokaisella polkaisulla hänen edustamansa synkkä maailma loittoni minusta. Tunsin suurta tyytyväisyyttä.

Hyviä hulluja ja hunsvotteja

Olen hyväksynyt itsessäni loputtoman nenän tunkemisen joka paikkaan. Tuntuu, että yksi elämä ei riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ei se ole ADHD:ta vaan sitä, että virtaa vain on niin juukelisti.

Ajattelen, että elämä on liikettä, ja ihminen on kuin tunturipuro: sen pitää virrata. Jos olet kuin lätäkkö, tulee ummehtunut haju.

Isäni oli samanlainen, aina liikkeessä. Hän piirsi karttoja työkseen ja liikkui luonnossa. Hän kulki kesät sortseissa ja t-paidassa ja oli aina ruskettunut. Minäkin tykkään pukeutua, mutta isä oli aivan mahdoton: hän pyysi äitiä käärimään paitapuseron hihatkin niin, että ne olivat tasan samanpituiset.

Äitini oli kuvataiteilija ja isä maalasi harrastuksekseen. Minulla on kummankin töitä yhä tallessa.

Meillä kotona oli valtava kirjasto. Isä luki historiaa ja runoja, Pentti Saarikoskea ja Yrjö Jylhää. Hän keräsi kasveja ja prässäsi niitä, ihan niin kuin minäkin teen.

Isä opetti rehellisyyttä ja tekemään niin hyvin kuin pystyy. Hän opetti myös puolustautumaan: ’Lyö aina ensimmäisenä.’ Sitä ohjetta en noudattanut, en ole halunnut lyödä.

Synnyin Torniossa, äitini kotikaupungissa. Siellä ihmiset ovat hyvällä tavalla läpeensä hulluja. Sellaisia luovia hulluja kuin Mikael Niemen Vittulanjänkässä tai Mukan Syntisessä laulussa.

Vielä kun olimme jo muuttaneet Kuusankoskelle, vietin lapsuuteni kesät Torniossa neljän siskoni, serkkuni Jounin ja hänen neljän siskonsa kanssa. Kesän huippukohta oli mopoilla Haaparantaan ostamaan Chiquita-banaaneja ja Maraboun suklaata. Kesäöinä juoksimme jokivartta ja hiivimme hiekkakuopille tutkimaan törmäpääskyjen pesiä.

Myöhemmin työskentelin pohjoisessa kullanhuuhdontaturistien oppaana. Isäni kohtasi samassa hommassa karhun.

Isä ihmetteli metsässä, mikä karvatalja noin lainehti vastaan aamuauringossa. Hän näki karhun ja huusi höh! Niin kuuluu tehdä, karhulla on huono näkö. Isä ajatteli jo, että karhu raatelisi hänet turistien edessä. Yllättäen eläin kääntyi. Myös isä kääntyi kannoillaan, paineli tšekkiläisryhmänsä ohi suoraan Laanihovin baaritiskille ja tilasi tuplaviskin.

Minä näin vain vanhoja kullanhuuhtojia. Maalasin muutamista taulujakin armeijan jälkeisenä kesänä vuonna 1974. Työni ovat yhä esillä Tankavaaran kultamuseolla.

Vanhat huuhtojat ovat värikkäitä persoonia. Minua vetävät puoleensa särmikkäät tyypit, joille tapahtuu paljon.Viihdyn porukoissa ja kaikennäköisten hunsvottien kanssa. Sellaiset ihmiset eivät ole seisovaa vettä.

 


 

Vertaisiskä

Sama pätee lapsiin. Heidän kiintolevynsä on puhdas ja mielensä raikas. Kun eräältä pikkupojalta kysyttiin, mitä tuuli on, hän vastasi: ’Kiireistä ilmaa.’ Herranen aika, miten hienoa ajattelua!

Olen aina tykännyt lapsista ja potenut muutamaan otteeseen vauvakuumetta. Isyys on tuntunut luontevalta, ja löysin siinä nuorena paikkani helposti. Vanhimmat lapseni ovat jo aikuisia, nuorimmainen Josefiina nyt 13-vuotias.

Tässä eräänä päivänä Josefiina lähetti tekstarin, jossa hän kolmella adjektiivilla kuvaili ensin ystäväänsä, sitten itseään ja lopuksi minua. Hänen mukaansa olen hullu, hauska ja kärsivällinen. Viimeinen yllätti, sillä en ponnistele likkojen seurassa, minähän olen kuin yksi heistä. Kun olemme yhdessä, leikkimieli on läsnä. Meillä on hauskaa, vallatonta ja kanssani saa rikkoa rajoja.

Pidän itseäni vertaisiskänä. Kannan vastuun ja teen päätökset, mutta viihdyn lasten maailmassa. Rakastan saada heidät nauramaan ja olen hyvilläni, kun Josefiina sanoo, etten ole tavallinen iskä. Joskus hän sanoo, että minulla on pöhköt jutut.

Iän myötä vanhemmuuteeni on tullut lisää suoraselkäisyyttä, puutun asioihin herkemmin.

Taannoin seurasin, miten nuori äiti komensi kolmivuotiasta poikaansa lähes tyhjässä kaupassa. ’Älä nyt juokse, ole nyt kunnolla’, äiti nalkutti. Minuun meni jokin piru, kun astelin nuoren rouvan viereen, pyysin anteeksi häiriötä ja kysyin: ’Kummankohan teistä pitäisi olla kunnolla?’

Nainen joko oivalsi oman käytöksensä, tai sitten hän pitää minua täytenä mulkkuna. Otan sen riskin.

Ei miehiä, ei naisia, vaan ihmisiä

Elämässäni on ollut monia minuuttani muokanneita naisia, äiti ja siskoni ensimmäisinä. Olen joskus yrittänyt kuvitella, että minulla olisi veli ja miten se olisi vaikuttanut kaikkeen.

"Suhteet eksiini jatkuvat edelleen, eivät vain avioliiton mallisina."

Olen ollut kaksi kertaa avioliitossa, ja nekin ovat muokanneet minäkuvaani. Ilman niitä en tajuaisi elämää kuten tänään teen. Vaikka liitot huonosti sanottuna kariutuivat, suhteet eksiini jatkuvat edelleen, eivät vain avioliiton mallisina. Erot tuskin koskaan ovat helppoja saati kivoja, mutta ne voivat olla välttämättömiä ja lopulta jopa onnellisia ratkaisuja kaikille.

Elämä on ihana vyyhti, jossa kaikki asiat liittyvät toisiinsa. Ei ole olemassa turhia sattumuksia. Paha olo ja epäonnistumisetkin kuuluvat elämään. Aika on silloin hyvä liittolainen, se auttaa. Juuri kriisit ovat kasvunpaikkoja, joissa minuus muokkautuu. Ei se tasainen onnenjollotus, jossa nyt elän.

Minulla on kiva kirjo ystäviä ja olen aika aktiivinen pitämään yhteyksiä. Kirjailija Kari Hotakainen kutsuu minua leikillisesti parittajaksi, sillä saatan ihmisiä yhteen. Toisia ihan vain ystäviksi, toisia jopa aviopareiksi. Ei ole huono neuvo kehottaa ihmisiä ottamaan toisistaan kiinni.

En ajattele ihmisiä sukupuolina, vain ihmisinä. Vanhassa intiaanisanonnassa piilee viisaus: Lapset ja vanhukset ovat kokonaisuuksia, miehet ja naiset puolikkaita. Draamassakin miehen ja naisen välillä on aina jännite. Lapset ja vanhukset taas ovat elämänvaiheessa, jossa seksuaalinen vietti ei sanele eikä dominoi.

Alan lähestyä ikää, jossa seksuaalisuus on tärkeä mutta ei enää tärkeimpiä viettejä. Miellän helposti itseni androgyyniksi. Sukupuolineutraali ajattelu on muutenkin yleinen suuntaus nykyään, ja toivotan sen tervetulleeksi.

Naisen elämää

Jossain tutkimuksessa väitettiin, että ihminen tarvitsee omaa aikaa kaksi minuuttia päivässä. Nauroin silloin, että minä tarvitsen kaksi vuotta päivässä. Minulle on tärkeää saada olla omissa oloissani, mutta en tarvitse sitä enää niin paljon. Ehkä ulkoiset tekijät eivät enää häiritse minuuttani.

Olen onnellisimmillani, kun olen kaksin luonnon kanssa. Se on ollut sydämeni juttu jo lapsesta.

Luontoon pitää mennä nätisti, kuin hattu kourassa kylään. Luonto on paitsi opettaja myös suuri hyväksyjä.

Odotan talvea ja lumikenkäkävelyjä Nuuksiossa. Laitan juurespadan uuniin siksi aikaa, kun retkeilen. Ulkoa tullessa pata jo tuoksuu, ja lämmitän saunan. Lopuksi käyn matolle pötköttämään ja laitan Mozartia soimaan. Se on täydellinen kokemus ajattomassa talvipäivässä.

Tarkkailen lintuja edelleen, mutta enää en jahtaa niitä kerätäkseni pinnoja. Menen luontoon vain olemaan. Etsin kivan näkymän ja istun siinä loputtomiin: elämä aukeaa edessä, mielikuvat tulevat ja menevät, äänet, tuoksut, lämpötilat vaihtelevat.

Tykkään kukista ja kasveista. Minulla pitää olla vihreää ja kaunista ympärilläni. Elämäni kuulostaa ihan naisen elämältä.

Mökilläni rehottaa varsinainen arboretum. Kuriirien kirsikka ja mongolien vaahtera ovat pärjänneet täällä, mutta hevoskastanja ei ota juurtuakseen. Pakodipuut eivät siedä kylmää, joten talveksi kaivoin ne ylös maasta ja istutin purkkeihin sisälle. En tiedä, mitä teen, kun ne kasvavat täyteen mittaansa. Tangeriinipuut kiikutin jo Helsingin-kotiin vihertämään. Kasvatin ne siemenistä, jotka toin Madeiralta. Poikani käy kastelemassa kukat, kun olen matkoilla.

Elämä kuin vappuviuhka

Olen viettänyt viisi joulua ulkomailla; Vietnamissa, Dominikaanisessa tasavallassa, Kuubassa. Tänä vuonna pysyn kotimaassa töiden takia.

Teen nykyään juttuja, joilla on minulle erityistä merkitystä. Olin pitkään ikävöinyt musiikkia ja halusin kokeilla olla oikea musiikintekijä. Olin kirjoittanut runoja ja riimejä, joista syntyi levy. Enhän minä osaa laulaa, mutta teki mieli nähdä, soiko tämä vanha sielu.

Laulu saattaa syntyä kivasta sanaparista kesken hyvän keskustelun. Niin kuin silloin, kun sanoin haluavani elää takki auki, vaikka palelee. ’Elämästä nautin, sydän sanelee, kuljen takki auki, vaikka palelee’, laulan nyt.

"Minä perkele sometankin; siellä on koko pirkkuus levällään."

En ole koskaan suunnitellut uraa. Se kuulostaa joltain putkelta, johon kerran putoat sisään, ja tulet lopuksi nääntyneenä ulos. Minun elämäni on vappuviuhka: siinä on ihania värejä ja se heiluu ja kahisee tuulessa.

Haaveilen, että tämä mitä nyt koen, jatkuisi mahdollisimman pitkään. Että eteeni tulisi vielä asioita, joiden en tiedä olevan olemassakaan. Huomaan tekeväni juttuja, joita minun ei koskaan pitänyt tehdä. Minähän perkele sometankin; siellä se on koko pirkkuus levällään Facebookissa.

En tee elämässäni mitään rahan vuoksi. Riittää, että en ole kaulaani myöten veloissa. Voin käsi sydämellä sanoa säästyneeni ahneudelta.

Tavoittelen elämää, jossa kaikki laput ovat poissa silmiltä ja kaikki syyllisyys poistunut itsestä. Haihattelu on ihanaa. Pitää olla unelmia ja romantiikkaa ja leikkimieltä. Ilman niitä elämä on onttoa.”

Pirkka-Pekka Petelius

  • Taiteilija syntyi Torniossa 31.5.1953. Asuu Helsingissä ja Espoossa. Kolme lasta.
  • Tunnetaan mm. näyttelijänä, koomikkona, ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Pyörittää tuotantoyhtiö Säihkyä. Ylen Luontoillan isäntä.
  • Uusi soololevy Irti julkaistiin marraskuussa.
  • Tuoreimpia elokuvarooleja Kätilö, Luokkakokous, 8-pallo.
  • Suunnittelee lastenohjelmia.
PerusÄijä

Vierailija kirjoitti:
Mitä toi sukupuolineutraali elämä tarkoittaa?

Varmaan sitä, että elämä ei ole kahlittu johonkin tietyn mies- tai naisroolin toteuttamiseen.. voi tehdä asioita miettimättä, että onko tämä nyt miesten vai naisten juttu.

Totuuden ystävä

Sukupuolineutraalius on oikeasti kulttuurimarxistinen käsite, jolla pyritään vääristämään todellisuutta. Yksinkertaistettuna ja kärjistettynä se on sama, jos sanottaisiin, että ei ole olemassa sukupuolia. Sukupuolineutraalius -käsitettä käytettiin esim. homoseksuaalisen politisoituneen liikkeen avioliittopropagandassa tasa-arvoisuuden kanssa. Todellisuudessa homoseksuaalit halusivat erityisoikeuden avioitua samaa sukupuolta olevan kanssa, vaikka heteroille se ei ole sallittua. Kyseessä oli klassinen kulttuurimarxistinen käsitekikkailu, jolla hämärrettiin todellisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla