"Siskoni liikkui sellaisissa piireissä, että minua ei yllätä, jos hän on kuollut väkivaltaisesti", Martina Aitolehti suree. Kuva: Jouni Harala
"Siskoni liikkui sellaisissa piireissä, että minua ei yllätä, jos hän on kuollut väkivaltaisesti", Martina Aitolehti suree. Kuva: Jouni Harala

Martina Aitolehden 22-vuotias pikkusisko kuoli heinäkuussa epäselvissä oloissa, ja poliisi tutkii nyt kuolemaa tappona. Martinan surutyö alkoi jo pari vuotta sitten.

Perjantaiaamuna 18. heinäkuuta Martina Aitolehti oli juontokeikalla Torniossa, kun hän sai puhelun äidiltään. Martinan 22-vuotias pikkusisko oli löydetty aamuyöllä kuolleena.

Muutamaa tuntia myöhemmin tapaus oli ehtinyt jo uutisotsikoihin. ”Nuori nainen kuoli Vantaalla – poliisi otti kiinni seitsemän henkilöä. Tapausta tutkitaan tappona.”

– Siskoni valitsi väärän tien. Hän oli narkomaani, Martina kertoo.

Nyt siskon kuolemasta on reilun kuukauden verran. Uutinen oli Martinalle sokki, mutta jotakin tuon tapaista hän oli osannut pelätä siitä lähtien, kun hän viitisen vuotta sitten sai kuulla siskonsa käyttävän suonensisäisiä huumeita.

Hullu ja ruma maailma

– On ollut erikoista huomata, miten mieli käsittelee asiaa. Välillä olen ihan ookoo, mutta välillä saattaa alkaa itkettää ihan hysteerisesti. Samalla olo on oudolla tavalla helpottunut. Enää ei tarvitse pelätä ja huolehtia, Martina sanoo.

Surua on lisännyt epätietoisuus siskon viimeisistä hetkistä. Tapauksen tutkinta on yhä kesken, eikä Martinan perhe ole vielä päässyt siksi edes järjestämään hautajaisia.

Vangittuna on tällä hetkellä kolme henkilöä, mutta epäiltyjä on yhdeksän. Tekoa tutkitaan tappona, mutta tekotapaa tai kuolinsyytä poliisi ei ole tutkinnallisista syistä paljastanut edes omaisille.

Siksi Martinallakin on toistaiseksi vain arvailuja siitä, mitä on voinut tapahtua.

– Siskoni liikkui sellaisissa piireissä, että minua ei yllätä, jos hän on kuollut väkivaltaisesti. Viimeisten vuosien aikana olen saanut kuulla niin karuja juttuja, etten ole pystynyt puhumaan kaikista niistä edes omalle miehelleni. Se huumemaailma, missä hän eli, oli hullu ja ruma.

Läheiset välit

Martinalla ja pikkusiskolla oli kymmenen vuotta ikäeroa ja eri isät, mutta he olivat silti aina hyvin läheisiä. Ainoastaan viime vuosina Martina ei enää halunnut olla siskonsa kanssa tekemisissä, koska ei pystynyt katsomaan vierestä, miten nuori nainen tuhoaa itsensä.

– Siskoni tavallaan kuoli minulle jo pari vuotta sitten, koska huumeet muuttivat hänen persoonaansa niin, etten enää tunnistanut häntä ihmiseksi, joka hän oli ollut.

Kun Martina vuonna 2008 meni naimisiin esikoisensa isän Esko Eerikäisen kanssa, pikkusisko oli Martinan kaaso.

– Silloin hän oli vielä ihana, valoisa nuori nainen.

Mutta jotakin tapahtui pian sen jälkeen. Mitä, sitä Martina ei osaa sanoa. Kukaan perheestä ei huomannut mitään varoittavia merkkejä.

– Ymmärrän, että hän oli vakavasti sairas, addikti. Mutta miksi hän alun perin päätyi käyttämään huumeita? Sitä on vieläkin niin vaikea tajuta. Hän oli nuori, kaunis ja lahjakas. Kaikki mahdollisuudet elämässä olivat hänelle auki.

Sisko kävi Steiner-koulua, harrasti laulua ja tanssia. Martinan vanavedessä hän kokeili myös malli- ja missitouhuja.Hän ei ollut masentunut tai ahdistunut, päinvastoin, hänellä meni hyvin koulussa, oli paljon kavereita ja kiva poikaystävä.

– Sisko oli sosiaalinen ja iloinen, leikkisä luonne, seikkailunhaluinen ja utelias elämän suhteen. Ehkä juuri nuo piirteet koituivat hänen kohtalokseen. Hänellä oli aina paljon tuttuja ja kavereita kaikkialla. Ehkä hän vain joskus ajautui väärään seuraan, Martina miettii.

Uusi perhe

Välillä perhe sai siskon vieroitukseen, mutta häntä oli vaikea saada pysymään siellä. Alaikäisenä karkailija saatiin aina palautettua hoitoon, mutta kun sisko täytti kahdeksantoista, Martinan perhe oli voimaton.

– Täysi-ikäistä ei voi pakottaa parantumaan. Hän alkoi kutsua huumeporukkaa perheekseen.

Siskon elämä ja jutut alkoivat muuttua rajummiksi ja rajummiksi. Hänessä saattoi olla pahoinpitelyn jälkiä. Välillä hän oli niin huonossa kunnossa, että makasi hoidettavana teho-osastolla.

Reilut kaksi vuotta sitten Martina sai tarpeekseen, ja laittoi välit poikki sisareensa. Myös siskosten veli teki saman päätöksen.

– Toivoimme tietysti, että päätöksemme olisi saanut hänet havahtumaan.

Kun Martina kaksi vuotta sitten syyskuussa oli synnyttämässä kuopustaan Isabellaa, sisko soitti synnytyslaitokselle ja aneli päästä katsomaan vauvaa.

– Vastaukseni oli ei. Olen sellainen, että kun päätän jotakin, päätäni on mahdotonta kääntää. Lisäsin kuitenkin, että heti, kun hän on valmis muuttumaan, otan hänet ilomielin takaisin elämääni. Mutta ensiksi hänen on ansaittava luottamukseni.

Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun Martina puhui siskonsa kanssa.

Itsesuojelua

Martinan elämä on ollut julkista yli kymmenen vuoden ajan, mutta sisarensa huumeongelmasta hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan.

– Asiasta ovat tienneet vain perheenjäsenet ja ihan lähimmät ystäväni. Tämä on ollut perheemme yksityinen suru. Salailu on ollut välillä vaikeaa ja raskastakin. Jos joku ulkopuolinen on kysynyt, mitä sisarelleni kuuluu, olen ollut joko ihan hiljaa tai antanut ympäripyöreän vastauksen kuten ”siskoni tutkiskelee elämää”.

Lue koko juttu Me Naisten numerosta 34/2014.

Lue myös:

Martina Aitolehti erosi avopuolisostaan Stefan Thermanista: "Olen helpottunut"

Vanhat lääkkeet aiheuttavat yksilöllisiä sivuvaikutuksia. Jotkin tropit saattavat olla vanhentuessaan jopa hengenvaarallisia.

Allergiakausi pahimmillaan ja lääkkeet ostamatta. Onneksi lääkekaapissa lojuu vielä silmätippoja ja antihistamiineja viime vuodelta – päiväys on tosin mennyt jo kuukausi sitten.

Mitä tapahtuisi, jos ottaisin niitä?

Töölön Yliopiston Apteekin proviisori Elina Lammi ei suosittele vanhentunutta lääkettä kenenkään käytettäväksi. Vaikka parasta ennen -päiväys olisi mennyt vain muutama päivä sitten, voivat lääkeaineet pilaantua nopeastikin. Sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä.

– Yleisimmät haittavaikutukset on lueteltu pakkausselosteessa, mutta siinä ei kerrota, mitä tapahtuu, jos käyttää vanhentunutta lääkettä. Sitä tietoa on todella paljon vaikeampi löytää, ja vastuu on kuluttajalla itsellään, Lammi kertoo.

Käsilaukku on huono lääkekaappi

Lääkkeet saavat päiväysmerkintänsä säilyvyystestien kautta. Lääkkeen valmistaja kantaa vastuun aineen toimivuudesta tähän merkintään asti. Lammi muistuttaa, että parasta ennen -päiväystä määritettäessä on otettu huomioon, että lääkettä säilytetään oikeissa olosuhteissa. Suurin osa lääkeaineista säilyy huoneenlämmössä auringonvalolta ja kosteudelta suojassa.

Siksi lääkkeiden kuljettaminen hellepäivänä esimerkiksi käsilaukussa tai kuumassa autossa heikentää lääkeaineen säilymistä. Kostea kylpyhuone ei myöskään ole lääkkeille oikea säilytysympäristö.

Aspiriini on sellainen, jossa kipua lievittävän vaikutuksen loppumisen varmasti huomaa.

Vanhentumisesta koituu lääkkeille erilaisia haittoja. Tyypillisimmin lääkkeen teho heikkenee, mutta päiväyksen ylittäminen voi synnyttää myös haitallisia yhdisteitä. Lammin mukaan esimerkiksi tetrasykliinia sisältävät antibiootit ovat sellaisia, joista tulee haitallista hajoamistuotetta. Tällaisia antibiootteja käytetään infektioiden ja aknen hoidossa.

– Silmätipoissa puolestaan pakkausmateriaalin vuoksi voi tapahtua haihtumista eli aineen pitoisuus ei ole enää oikeanlainen. Tyypillisesti nestemäisissä lääkkeissä säilyvyys on keskimäärin lyhyempi kuin tableteissa, Lammi sanoo.

Mitä tehdä, jos syö pilaantuneen lääkkeen?

Lammi uskoo, että moni on ottanut vanhentuneita lääkkeitä tietoisesti. Tässä on kuitenkin vaaransa.

– Jos käyttäjä on syönyt vaikka vanhentunutta verenpainelääkettä, niin eihän hän tiedä, onko verenpaine pysynyt sillä tasolla, jolla se olisi ollut toimivalla lääkkeellä.  Särkylääkkeissä puolestaan esimerkiksi aspiriini on sellainen, jossa lääkeaine muuttuu ajan kuluessa etikkahapoksi, jolloin kipua lievittävän vaikutuksen loppumisen varmasti huomaa, Lammi kertoo.

Lammi ohjeistaa viemään vanhentuneet lääkkeet apteekkiin.

Hengenvaaraa voi aiheuttaa sivuvaikutusten lisäksi lääkkeen tehon heikkeneminen, jolloin toimivuus lakkaa. Tällaisia lääkkeitä ovat vanhentuessaan esimerkiksi yliherkkyysreaktioihin käytettävä adrenaliinikynä sekä nitrotabletit. Lammi ohjeistaa viemään vanhentuneet lääkkeet apteekkiin, josta ne toimitetaan turvallisesti hävitettäväksi.

Mutta mitä tulisi tehdä, jos huomaa syöneensä vanhentuneen tabletin? Lammi ei lietso turhaa paniikkia, mutta muistuttaa kuluttajan vastuusta.

– Silloin täytyy tietenkin ottaa yhteyttä lääkäriin, jos oireita ilmenee, asiantuntija neuvoo.

– Ei ole olemassa mitään aikarajaa, että tätä lääkettä voisit syödä vielä kuukauden päästäkin. Niissä on vain se yksi päiväys, hän painottaa.

Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö sai äidiltään hyvät eväät elämään. Kuva: Riina Peuhu

Laulaja Päivi Lepistö tietää, mitä suru ja menetys merkitsevät. Hänen äitinsä sairastui viisi vuotta sitten Alzheimerin tautiin. – Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa.

Huoli alkoi pienistä jutuista.

Tamperelainen laulaja Päivi Lepistö, 45, muistaa hyvin toisiaan seuranneet tapahtumat noin viiden vuoden takaa.

Sen, miten isä kertoi hänelle puhelimessa, että äiti unohti jälleen, tuleeko ruokaan suolaa vai ei.

Ja sen, kuinka hellanlevy jäi äidin jäljiltä päälle kerran, toisen ja kolmannenkin. Liikkuminen alkoi hidastua. Pian isän piti tarkkailla koko ajan, miten äiti pärjäsi arjessa.

– En tiedä, miksi tämä nyt tällä lailla menee, sanoi äiti Päiville heidän soitellessaan.

Äänessä kuului hätä.

”Nyt on minun vuoroni kantaa huolta äidistä.”

Nyt viisi vuotta myöhemmin Päivin äiti on hoitokodissa. Diagnoosi on Alzheimerin tauti. Sairaus on osoittautunut nopeasti eteneväksi.

– Jokainen tämän sairauden kanssa tekemisissä ollut tietää, että Alzheimer on vittumainen tauti. Rakas ihminen hiipuu pois, läheisen persoona katoaa. Muistisairaus mullistaa koko perheen elämän, Päivi Lepistö sanoo.

– Suremme jo ihmistä, joka on fyysisesti elossa, mutta tavallaan poissa. Vuosia äiti huolehti minusta. Nyt on minun vuoroni kantaa huolta hänestä. Yritän käydä häntä katsomassa niin usein kuin suinkin voin.

Hoitokodissa Päiviä vastassa on hauras potilas. Hänen muistoissaan elää kuitenkin toisenlainen äiti: Kätevä nainen, joka ompeli lapsilleen vaatteita ja kokkasi hyvää kotiruokaa. Joka rakasti muotia, hoivasi mielellään lapsenlapsiaan ja laittoi kodin kauniiksi juhlapyhinä.

Tyttäreni, laulaja

1960-luvun mustavalkokuvissa äidillä on leveät helmat, kapea uuma ja mehiläispesänuttura. Parkanolaistytön silmät on rajattu huolella, mascaraa on paksulti, huulipuna on levitetty huolellisesti.

Päivin äiti tykkäsi muodista niin paljon, että opiskeli ompelijaksi ja pääsi Suomen Trikoolle töihin. Nuorena solmitusta pitkästä avioliitosta syntyi kaksi tytärtä ja poika. Päivi sisaruksineen nautti kasvaessaan täysillä äidin ammatista.

– Meillä oli loputtomasti makeita, äidin ompelemia trikoopaitoja ja trumpettihousuja. Olen rakastanut vaatteita siitä asti, erityisesti second hand- ja vintage-juttuja, Päivi Lepistö kertoo.

Päivin oma nuoruus osui 1990-luvulle. Silloin hänellä oli hapsutakki ja pitkä farkkupaita, korvalappustereoissa soivat Gringos Locos, Bon Jovi ja Madonna. Lukiovuosinaan Päivi opiskeli klassista laulua ja ihastui karaokeen, joka valloitti vauhdilla Suomea. Karaokesta Päivi myös löydettiin kolmihenkisen dance-yhtye Movetronin keulakuvaksi. Tuli hitti Romeo ja Julia, keikkaa alkoi tulla ympäri maata.

”Olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä.”

– Vanhempani suhtautuivat touhuun vähän epäilevästi. Onko tuosta työksi? Käy nyt kuitenkin koulut loppuun, he kehottivat, Päivi Lepistö muistelee.

– Kukaan ei silloin arvannut, että kysyntää riittäisi vielä yli kahdenkymmenen vuoden päästäkin.

Pian isä ja äiti unohtivat epäilyksensä ja tulivat Movetronin keikoille, kun ne osuivat lähelle heidän kotikuntaansa Kihniötä.

Siellä he seisoivat tarkkaavaisina bailaavan nuorison joukossa. Kaksi suurten ikäluokkien edustajaa, totista 1940-luvun lasta, katsomassa tyttärensä sähäkkää esiintymistä. Kun äiti esitteli tärkeänä Päivin jollekulle Movetronin laulajana, Päiviä vähän nolotti.

Reilusti yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin muisto tekee haikeaksi.

– Nyt olisin iloinen mistä tahansa sanoista äidiltä. Ihan sama, miten hän minusta puhuisi, kunhan jaksaisi vielä jutella, Päivi Lepistö sanoo.

Mamma huolehtii

Päivi Lepistön esikoispoika Benjamin syntyi vuonna 2006. Päivi oli silloin 33-vuotias, hänen äitinsä 61. Äiti ei ollut enää työelämässä, ompelijan raskas työ oli kuluttanut kehoa, nivelrikko runnellut osaavat kädet.

– Äitini oli ja on maailman paras mamma. Kun lapset olivat pieniä, hän tuli isän kanssa apuun aina, kun pyysimme. Huolehtivalla isovanhemmuudella on suvussamme pitkät perinteet. Itsekin olin pienenä paljon hoidossa muorilassa eli isäni vanhemmilla.

Tarmokkaista isovanhemmista oli paljon apua nuorelle perheelle, sillä sekä Päivillä että hänen puolisollaan, kitaristi Asko ”Daffy” Terävällä, on keikkatyö.

– Asuimme siihen aikaan Tampereen keskustassa. Keittiönikkunamme oli katutasossa. Äidillä oli tapana nostaa Benjamin ikkunalaudalle minua odottamaan. Siinä he ikkunassa yhdessä katselivat, kun tulin kotiin.

”Äiti toi turvaa meille kaikille.”

Joskus äidin ylenpalttinen huolehtiminen lapsenlapsista vähän ärsytti Päiviä. Maalla äiti varmisteli herkeämättä, etteivät Benjamin tai neljä vuotta häntä myöhemmin syntynyt pikkusisko Lilian lähteneet yksin rantaan tai pyöräilleet liian lähelle ohikulkevaa tietä. Eiväthän pienet vain jää autojen alle?

– Nyt huomaan muistuttavani häntä päivä päivältä enemmän, Päivi sanoo ja naurahtaa.

Äidin ja tyttären samankaltaisuus tulee esiin monessa arkisessa asiassa. Välillä Päivi huomaa puhuvansa ja ajattelevansa juuri kuten äiti. Toisinaan, kun hän jossakin musiikkialan tilaisuudessa maistelee monimutkaisia pikku annoksia, mieleen saattaa odottamatta tulla äidin ruokapöytä. Jauhelihakastike tai makaronilaatikko mutkattomasti suolalla ja pippurilla höystettynä.

– Äiti teki hyvää ja rehtiä perusruokaa. Hän toi turvaa meille kaikille, Päivi sanoo.

Toisinaan Päivi katselee miettivästi käsiään, huomaa lievän turvotuksen nivelissä ja kädensyrjissä. Kun kädet puristaa nyrkkiin, sattuu. Nivelrikko, kuten äidilläkin.

Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu
Päivi Lepistö on huomannut muistuttavansa äitiään vuosi vuodelta enemmän. Kuva: Riina Peuhu

Kadotetut hetket

Joskus Päivi Lepistö suree sitä, että leppoisin yhteinen vanhuus jäi hänen vanhemmiltaan kokematta. Äidin varhaisen sairastumisen takia pari ei päässyt matkustelemaan eikä viettämään parhaita eläkevuosia kodissaan.

Nyt Päivin isä käy joka päivä hoitokodissa vaimoaan katsomassa, juttelee henkilökunnan ja muiden potilaiden omaisten kanssa ja palaa lopulta yksin kotiin.

– Äitini kohtalo on saanut minut ymmärtämään, miten turhaa kaikenlainen sitkuttelu on. Kuvittelemme aina, että aikaa on loputtomasti, mutta se on harha. Suosittelen lämpimästi nytku-asennetta eli hetkessä elämistä ihan jokaiselle, Päivi sanoo.

– Moni tekee kauaskantoisia suunnitelmia ja asettaa etappeja jonnekin tulevaisuuteen. Mikäs siinä, mutta elämä harvoin menee juuri niin kuin itse suunnittelee.

Päivi tekee mielellään reippaita ratkaisuja. Hiljattain hän kysyi suoraan osa-aikatyötä lempivaateliikkeestään Tampereella. Heti tärppäsi. Myyjän työn voi kätevästi yhdistää viikonloppukeikkoihin. Myös toisen työnsä, lasten muskariohjaajan paikan, hän hankki oma-aloitteisesti.

”Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa.”

Päivi yrittää tietoisesti tarttua hetkiin, nähdä hyvää jokaisessa päivässä. Usein hän pysähtyy kuuntelemaan perhe-elämän ääniä kotonaan vanhassa rintamamiestalossa. Sitä, kuinka lapset nauravat, kiljuvat ja välillä kinastelevat ulkona trampoliinissa. Tai sitä, miten kiuas kolahtaa, kun puoliso ryhtyy lämmittämään saunaa.

Päivi on oppinut, miten arvokasta arki on.

– Menneiltä vuosilta kaipaan eniten pieniä, tavallisia tuokioita äidin kanssa. Sitä, että istutaan keittiössä kahvilla ja jauhetaan niitä näitä. Vasta, kun tuollaiset hetket kadottaa, tajuaa, miten paljon niitä kaipaa, Päivi sanoo.

– Alzheimer-diagnoosi tarkoittaa hidasta luopumista kaikista niistä asioista, joita on rakkaan ihmisen kanssa tehnyt.

Olisipa tänään hyvä päivä

Kun Päivi Lepistö käy äitinsä luona hoitokodissa, hän menee useimmiten yksin. Joskus lapsetkin ovat mukana, sillä Päivin mielestä on tärkeää näyttää heille myös elämän haurautta.

– Länsimaissa vanhuus ja kuolema lakaistaan liian usein maton alle. Kuitenkin ne ovat osa elämää. Jokainen meistä kohtaa nuo asiat joskus, Päivi Lepistö sanoo.

– Aina hoitokotiin mennessäni toivon, että äidillä olisi tänään hyvä päivä. Kunpa kasvoilla näkyisi edes pieni häivähdys siitä, että hän tunnistaa minut.

”Laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.”

Hoitajilla pitää kiirettä, mutta Päivi on huomannut, että heiltä riittää silti hoidettavilleen lämpöä – ja myös huumoria. Kerran Päivin äidille oli vierailupäivän kunniaksi puettu päälle pinkki Movetron-keikkapaita. Muisto hymyilyttää Päiviä yhä.

Kahdenkeskisinä hetkinä Päivi halaa äitiään ja silittelee hänen käsiään. Usein hän myös harjaa äidin hiukset.

– Kertoilen kuulumisia, puhelen yhtä ja toista. Usein laulelen äidille vanhoja lauluja, joista tiedän hänen tykkäävän.

Päivi ilahtuu aina, kun hitunen äidin entistä persoonaa, hänen huolehtivaa ja lempeää luonnettaan, tulee esiin.

Viime kesänä maalla äiti sai sanottua lapsenlapsilleen kaksi sanaa.

– Ranta..? Tie..?

Silloin Päivi otti häntä kädestä kiinni.

– Ei hätää. Kukaan ei mene tielle eikä yksin rantaan. Kaikki hyvin, äiti.

Syntynyt 15.5.1973 Kihniössä.

Asuu omakotitalossa Tampereella puolisonsa, kitaristi Asko ”Daffy” Terävän ja 12- ja 8-vuotiaiden lastensa kanssa.

Movetron-yhtyeen laulaja vuodesta 1994. Yhtye palasi lavoille 2007 ja on siitä lähtien keikkaillut säännöllisesti.

Työskentelee myös osa-aikamyyjänä vaateliikkeessä.