Terhi ja Vuokko toimivat monissa ammateissa: tuottajina, esiintyjinä, muusikoina, sanoittajina... ”Olisi älytöntä pakottautua vain yhteen rooliin. Tekeminen pysyy mielekkäänä ja jälki on parempaa, kun saamme tehdä monipuolisesti.” Kuvat: Jouni Harala
Terhi ja Vuokko toimivat monissa ammateissa: tuottajina, esiintyjinä, muusikoina, sanoittajina... ”Olisi älytöntä pakottautua vain yhteen rooliin. Tekeminen pysyy mielekkäänä ja jälki on parempaa, kun saamme tehdä monipuolisesti.” Kuvat: Jouni Harala

Ultra Bran solistit Terhi Kokkonen, 42, ja Vuokko Hovatta, 44, eivät haikaile nuoruutta. – Meitä ei enää määritellä sen perusteella, miltä näytämme, vaan sen mukaan, mitä teemme.

Viime viikonloppuna 1990-luvun superyhtye Ultra Bra hoiti toisen sen kolmesta odotetusta paluukeikastaan. Kaikki meni nappiin, ja Turun Ruisrockin päälavalla kuultiin solistien Vuokko Hovatan ja Terhi Kokkosen täydelliseksi hioutunutta yhteislaulua. Naisten äänet ovat nivoutuneet yhteen niin täysin, että sitä on ihmetelty Ultra Bran omallakin porukalla.

– Joskus harjoituksissa Kerkko (Koskinen, yhtyeen säveltäjä) sanoi, että on pelottavaa, miten fraseeraammekin tismalleen samalla tavalla, Terhi kertoo.

– Että kuulostamme siltä kuin hengittäisimme samoilla keuhkoilla, Vuokko jatkaa.

– Vaikka ei me olla sovittu mitään. Meillä vain on herkkyyttä kuunnella toista… Terhi sanoo.

– ...niin, että teemme virheetkin samassa kohdassa, Vuokko nappaa lauseesta.

Tällaista se on näiden kahden innostuessa: toinen aloittaa lauseen, toinen saattaa sen loppuun. Terhi ja Vuokko tunnistavat yhteytensä musiikissa, mutta kyllä se kuuluu heistä muutenkin. Tärkeät vuodet bändikavereina, merkittävien kokemusten keskellä ja aikuisuuden alussa eivät voineet olla jättämättä jälkiään.

Ultra Bra teki kovimpina kesinään yli 50 keikkaa. ”Olimme vapautuneimpia ja riemukkaimpia viimeisenä vuonna. Se oli suuri rakkauden kesä.”
Ultra Bra teki kovimpina kesinään yli 50 keikkaa. ”Olimme vapautuneimpia ja riemukkaimpia viimeisenä vuonna. Se oli suuri rakkauden kesä.”

Kuningattaria ja ikuisia lapsia

Kun Ultra Bra julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1996, Vuokko Hovatta oli 24-vuotias ja Terhi Kokkonen 22. Vuokko oli opiskellut Sibelius-Akatemiassa ja kävi Teatterikorkeakoulua. Terhi oli tuntenut yhtyeen ydinryhmän jo lukiossa, kieltäytynyt ensin kutsusta bändiin, mutta suostunut sitten.

– Kun Vuokko tuli mukaan, ammattimainen ote bändissä kasvoi. Aluksihan me olimme vain joukko kavereita, joilla oli rockunelma, Terhi muistaa.

– Ei ollut helppoa tulla eri kulmasta ystäväporukan ulkopuolelta. Vei aikansa tutustua jengiin, joka oli kasvanut yhdessä, Vuokko myöntää.

Sittemmin naisista tuli enemmän kuin työkavereita, ja yhteys säilyi silloinkin, kun Ultra Bra oli 16 vuotta tauolla.

– Kun emme törmänneet luontevasti, järjestimme illanviettoja kolmistaan Terhin ja Anna Tuluston kanssa. Menimme hyvin syömään ja kutsuimme niitä kuningatarten illallisiksi, Vuokko kertoo.

”Ultra bra -vuosina leikimme kuningattaria.”

– Miksi me olimme kuningattaria? Terhi kysyy.

– Ei mitään hajua, se oli jokin mielisairas idea. Muistan vain, että leikimme kuningattaria ja menimme kolmisin laittamaan asioita järjestykseen.

– Jestas, meidän täytyy järjestää sellaisia taas!

Ultra Bran nopea menestys näkyi parikymppisten elämässä maltillisesti, omat asunnot olivat suosion merkittävin ilmentymä. Joskus kapakasta ajettiin kotiin taksilla, vaikka matkaa oli tuskin kilometri.

– Ehkä meillä oli vähän enemmän fyrkkaa kuin sen ikäisillä. Ei tarvinnut syödä tonnikalaa eikä oltu riippuvaisia vanhemmista, Terhi miettii.

Tänään pöydän ääressä istuvat toisenlaiset naiset: 44- ja 42-vuotiaat äidit. Vuosiin on mahtunut lapsia, puolisoita, eroja, menetyksiä, menestyksiä ja monta erilaista uraa.

– On tapahtunut hirveästi asioita, ja olemme nähneet paljon elämää. Mutta kun asetuimme taas musiikin äärelle, tutut into ja palo olivat heti läsnä. Työssä emme ole vanhentuneet ollenkaan, Vuokko kuvailee.

– Ehkä juju on juuri työssä. Ammateissamme pitää osata olla lapsi, olla auki maailmalle täysin taantuneena, Terhi arvioi.

– Jos olisimme tehneet välivuodet konttoriduunia pörssiyhtiössä, paluu lavalle tuntuisi rajummalta.

Molemmat ovat esiintyjiä: Terhin yhtye Scandinavian Music Group on jo 15-vuotias, Vuokon kiinnitys Helsingin Kaupunginteatterissa on kestänyt yhtä pitkään. Ensi syksynä Terhi valmistuu Aalto-yliopistosta elokuvakäsikirjoittamisesta ja leikkaamisesta, oma lyhytelokuva on jo loppusuoralla.

Yksinäinen työ tietokoneella on toista kuin loistaa festarilavalla.

– Yhteisöllinen sosiaalisuus on toisinaan raskasta luonteelleni, ja tuntuu ihanalta paeta yksinäisyyteen pimeään kammioon. Silloin istun kalsareissa koneella, vedän energiajuomaa ja hinkutan hiirtä, Terhi kuvailee leikkaajantyötään.

Vuokko pyrskähtää tutulle fiilikselle. Teatterissakin treenataan ikkunattomissa saleissa. Vuokko esittää, kuinka tauolla näyttelijät tulevat ulos aurinkoon kuin myyrälaakson asukkaat, silmiään siristellen.

– Me ollaan Pimeässä työskentelijät ry:stä!

Tässä mennään täysillä

Ystävykset viihtyvät nykyisessä iässään ja elämänvaiheessa. Kumpikaan ei haikaile olevansa nuorempi tai vanhempi – tai no, ei ainakaan nuorempi.

– Tämä on kiva vaihe: olemme saaneet tehdä paljon merkityksellisiä asioita emmekä tunne pakkoa todistella paikkaamme. Silti edessä on paljon erilaisia polkuja, joita voi edetä uteliaana. Ja mitä ulkonäköön tulee, minusta on vain kiva vanheta, Vuokko aloittaa.

Terhi on samoilla linjoilla.

”Ulkonäköön liittyvä paskapuhe on jäänyt pois.”

– 90-luvun nuorena naisena oli tavallista, että vartaloitamme kommentoitiin ja meitä puhuteltiin seksistisesti. Nyt se ulkonäköön liittyvä paskapuhe on jäänyt pois. Meitä ei enää määritellä sen perusteella, miltä näytämme, vaan sen mukaan, mitä teemme.

Nuorten keskellä opiskellessaan Terhi on pannut merkille sukupolvien asenne-eron.

– Me totuimme puheeseen, jota ei nykyään kuunneltaisi yhtään. Tämän päivän nuoret naiset eivät niele sellaista sontaa.

Ystäviä korpeaa myös näkemys, että keski-ikäistyvällä naisella parhaat päivät alkavat olla ohi, kun taas miehellä ikä vain lisää karismaa.

– Miten hitossa sellaisia käsityksiä edelleen pidetään yllä? Tässähän mennään täysillä! Vuokko turhautuu.

Terhi muistaa puhelun, jonka sai 33-vuotispäivänään.

– Toimittaja kysyi, miltä tuntuu olla vanheneva laulaja. Olin että mitäääh? Söin muroja jossain yksiössä ja tuumin, että no ei kai tässä mitään.

Hämiksiä ja muuta hirveää

Terhi ja Vuokko kokevat iän ja kokemuksen tuoneen mukanaan paljon hyvää. Niin kuin luontevaa itsevarmuutta, sellaista hyvää rauhallisuutta omasta olemisesta.

– Minä en enää paljon pyytele anteeksi olemistani, Vuokko sanoo.

– Minä taas olen lakannut yrittämästä näyttää itsevarmalta. Nuorena se oli rooli, josta olen tietoisesti pyrkinyt pois. Nykyään voin tunnustaa epävarmuuteni, ja se on ihan ok, Terhi pohtii.

Hän kokee, että myös esiintyessä tietoisuus itsestä on vähentynyt. Itsestä voi antaa vain, jos uskaltaa unohtaa olemisensa ja menettää kontrollin.

– Olen monessa mielessä ujo ja itsekontrollini on suurta. Esiintyminen on minulle yksi keino päästä eroon noista piirteistäni. Kun menen lavalle, voin olla ihan vaan että ”Hello Cleveland”!

Vuokko saa helposti kiinni ajatuksesta. Näyttelijänä hän kärsi joskus överiasteen esiintymispeloista. Vuokko alkoi käsitellä niitä miettimällä, mikä olisi pahinta, mitä yleisön edessä voisi tapahtua.

– Näin itseni itkemässä sikiöasennossa keskellä lavaa. Tajusin sitten, ettei sekään muuttaisi maailmaa. Yleisö luultavasti luulisi sen kuuluvan esitykseen, ja kollegat auttaisivat minut eteenpäin. Teatteri on ryhmätyötä, hän sanoo.

– Esiintyjän työ on itsetuntolaji. Onneksi siinä kehittymiseksi on monenlaisia tekniikoita.

Juttu karkaa erilaisiin pelkoihin ja niistä siedättymisiin. Joissain on onnistuttu, kaikissa ei. Terhin kodin eteisessä on kokoelma pojan muovihämähäkkejä, joiden kohdalla Terhin on pälyiltävä toiseen suuntaan. Vuokko patistaa hypistelemään niitä.

– Seuraavaksi etenet jo katsomaan luontodokkareita, Vuokko ehdottaa.

– Hyi helvetti! Terhi parahtaa.

Varmuus ja kokemus näkyvät myös siinä, millaisen aseman Vuokko ja Terhi ovat lunastaneet musiikkimaailmassa. Varsinkin tekninen puoli on edelleen miesten maastoa.

– Vuosia toimittiin niin, että jos minulla oli asiaa studioteknikolle, kuiskasin asiani Joelille (Melasniemi, bändikaveri), joka sitten esitti ohjeen eteenpäin. Teimme monta levyä ennen kuin pystyin sanomaan asiani itse ja minua kuunneltiin, Terhi sanoo.

Mutsit vetää punkia

Jos Terhin ja Vuokon tarinassa on ollut paljon yhtäläisyyksiä, on naisissa perustavanlaatuisia erojakin. He näkevät yhteisen päämäärän, mutta kulkevansa sinne erilaisia reittejä. Vuokon reitti on suora ja tehokas, Terhin kuulemma hallittu kaaos.

”Olemme aika ristiriitaisia tyyppejä.”

– Olemme aika ristiriitaisia tyyppejä. Vuokko on hyvin käytännönläheinen ja skarppi, mutta hänellä on varsin boheemi elämäntapa, Terhi kuvailee.

– Minä taas olen tavoiltani tylsä: oma aikani on sitä, kun käyn metsässä lenkillä ja pääsen perjantaina saunaan. Samalla olen hajamielinen eikä arkiasioiden hoitaminen ole lempipuuhaani.

Niissä hetkissä Terhi yrittää omaksua Vuokon pontevuuden.

– Puhelimessa esitän Vuokkoa, pöllin hänen puhenuottinsa ja puhun hänen äänellään, Terhi matkii Vuokon syvää ääntä.

Sitten on niitä juttuja, joissa ei ole kyse päämäärästä ollenkaan, mielenrauhasta vain. Terhille purjehtiminen perheen kanssa on sellaista, terapeuttista suorastaan. Terhi innostui purjehtimisesta miehensä, suunnittelija Markus Viiperin mukana. Kompakti purkkari seisoo laiturissa Etelä-Helsingissä.

– Purjehtiminen toimii minulle samanlaisena terapiamuotona kuin kokkaaminen. Kummassakaan ei voi kadota omiin ajatuksiinsa, vaan on oltava tietoinen joka hetkestä ja valppaana ennakoida seuraavaa. Sellainen on hyvää tekemistä ihmiselle, jolla työt helposti valuvat omalle ajalle.

Terhi kävi keväällä purjehduskurssin ja on nyt paremmin selvillä takiloista, staageista ja purjeista.

– Olin tohkeissani siitä kaikesta. Kotona vaahtosin sivuvoiman vaikutuksista. Mieheni, joka on purjehtinut paljon enemmän katsoi, että joo, kiinnostavaa.

Vuokon vapaa-aika kuluu puutarhapalstalla Pohjois-Helsingissä. Tontilla kasvaa kaikkea pöytään nostettavaa: papuja, sipulia, kesäkurpitsaa. Kesäisin Vuokko kulkee monesti töihinkin suoraan mökiltään. Tänä iltana sen kuistilla suunnitellaan tulevaa esitystä säveltäjä Anna-Mari Kähärän kanssa.

– Puutarha on konkreettinen vastapaino töille. Nytkin siellä on kansio, jonka kummastakin kannesta alkaa opeteltavat esitykset. Aamulla treenaan yhden jutun biisejä, tauolla teen puutarhatöitä, ja sitten harjoittelen eri produktiota kansion toisesta päästä.

Ultra Bran tekstejä ei tarvinnut hirveästi harjoitella. Osa lauluista muistui mieleen kuin itsestään.

– Tosin oli niissä sellaisiakin, joita en muistanut koskaan laulaneeni.

Välivuosina Terhi ja Vuokko eivät juuri fiilistelleet Ultra Bran musiikkia. Terhi kuunteli kerran läpi bändin esikoisalbumin, Vapaaherran elämää.

Oli valoisan kevätyön pikkutunnit meneillään. Terhi oli kaksin kotona puolisonsa kanssa. Mies oli kertonut fanittaneensa juuri tuota levyä nuoruudessaan ja ehdotti nyt, että kuunneltaisiin levyä yhdessä.

– Sanoin, että ei varmana kuunnella.

Terhi taipui lopulta. Äänet käännettiin kovalle.

– Levy olikin niin hyvä! Siinä kuului kaksikymppisten vimma, sehän oli ihan punkia. Odotan, että voin joskus soittaa sen 16-vuotiaalle pojalleni ja sanoa ylpeänä, että kuunteles tota!

Vuokko Hovatta

  • Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä syntyi Espoossa 2.9.1972. Teatteritaiteen maisteri, tuottaja.
  • Asuu Helsingissä tyttärensä kanssa.
  • Julkaissut kolme soololevyä. Valmistelee esityksiä uudella kokoonpanolla Vuokko Hovatta Kolmisin.
  • Vierailee syksyllä Kansallisteatterin esityksessä Tippukivitapaus.

 

Terhi Kokkonen

  • Laulaja, sanoittaja syntyi Helsingissä 16.7.1974. Perheeseen kuuluvat seitsemänvuotias poika ja puoliso Markus Viiperi.
  • Perustajajäsen Scandinavian Music Group -yhtyeessä. Yhtye on toiminut vuodesta 2002. SMG:n tuottaja yhdessä Joel Melasniemen kanssa.
  • Valmistumassa Aalto-yliopistosta maisteriksi elokuvakäsikirjoittamisesta ja -leikkaamisesta. Valmistelee ensimmäistä lyhytelokuvaansa.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.