Kirjailija Anna-Leena Härkönen luuli kuolevansa pudottuaan hyiseen koskeen viime kesänä. Kuvat: Jouni Harala
Kirjailija Anna-Leena Härkönen luuli kuolevansa pudottuaan hyiseen koskeen viime kesänä. Kuvat: Jouni Harala

Kaksi vuotta sitten kirjailija-käsikirjoittaja Anna-Leena Härkönen täytti viisikymmentä ja samoihin aikoihin kuoli isä. Kriisi ajoi hänet pohtimaan, kuinka haluaa loppuelämänsä viettää. Vuosi sitten Anna-Leena kävi lähellä kuolemaa itsekin.

Kaikki kävi silmänräpäyksessä.

Kirjailija Anna-Leena Härkönen kokeili viime kesänä pohjoisessa koskenlaskua. Sen piti olla turvallista, mutta yhtäkkiä iso aalto kiepautti veneen ympäri. Hän painui veden alle, kuohuva vesimassa pyöritti kuin pesukoneessa. Kun Anna-Leena pääsi pinnalle, hän ei nähnyt venettä enää missään.

– Pelastajat saapuivat minuuteissa, mutta hetket hyisessä vedessä olivat elämäni pisimmät. Ehdin ajatella kuolevani, Anna-Leena kertoo.

Anna-Leena oli miettinyt koko edeltävän vuoden paljon kuolemaa työstäessään uutta romaaniaan Valomerkki. Se kertoo viisikymppisestä kirjailijasta Anitasta, joka on uupunut työhönsä ja toistuviin masennuskausiin. Ahdistus iskee aina ennen uutta kirjaa. Anita leikittelee ajatuksella kuolemasta, mutta hän ei halua tehdä itsemurhaa, hän haluaa eutanasian.

Viisikymppisillään hän kysyy ystäviltään: kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan? Anita muistuttaa kovasti Anna-Leenaa itseään.

Synkissä vesissä

”Viimeiset pari vuotta ovat olleet rankkoja, koska ajatukseni ovat pyörineet niin paljon kuoleman ympärillä. Eräs ystäväni kysyi käsikirjoituksen luettuaan, pitääkö minusta olla huolissaan, olenko itsetuhoinen. Masennusjaksot ja aina uutta kirjaa edeltävä epätoivo ovat minullekin tuttuja. Olen hyödyntänyt romaanissa omia kokemuksiani, mutta Anita on silti eri henkilö kuin minä.

Kun kaksi vuotta sitten täytin viisikymmentä, aloin miettiä, miten tästä eteenpäin. Miten saisin elämästäni mielekkäämpää? Isäni kuoli pari kuukautta syntymäpäivieni jälkeen. Ensimmäinen vanhemman menettäminen on iso juttu, kun tajuaa, ettei siinä välissä ole enää ketään. Tavallaan se on lohdullistakin. On hyvä, ettei täällä tarvitse olla ikuisesti. Vaikka suren isäni kuolemaa, se ei ollut sokki, vaan pikemminkin helpotus. Hän oli sairastanut pitkään Parkinsonin tautia.

”Minusta elämä ei ole pyhää.”

Olen allekirjoittanut vetoomuksen eutanasian sallimiseksi. Minusta elämä ei ole pyhää: ihminen ei ole itse pyytänyt päästä tänne, joten hänellä on oltava oikeus lähteä täältä sitten, kun haluaa.

Niin ajattelin jo silloin, kun pikkusiskoni Killi päätyi itsemurhaan vuonna 2003. Hänen kuolemansa on elämäni suurin menetys, mutta enää se ei tunnu siltä kuin puukkoa käännettäisiin rinnassa. Välillä raivostuttaa, että hänen piti jättää minut ja toisinaan iskee yhä hirveä ikävä. Silti olen aina hyväksynyt hänen ratkaisunsa.


”Koski onnettomuudesta seurasi myös kiitollisuuden tunteita, ja nykyään tunnen aivan erityistä onnea aina, kun menen lämpimään suihkuun. Se on hassua.”

 

En pelkää enää läheisten menettämistä. Se suru on selkeää, jopa voimaannuttavaa. Pelkään oman järkeni menettämistä, en tiedä pelottavampaa. Kaksi kertaa olen ollut niin masentunut, että olen lamaantunut: ensimmäisen kerran nuorena teatterikoululaisena, toisen kerran saatuani lapsen. Senkin jälkeen minulla on ollut masennuskausia, mutta olen alistunut sietämään niitä. Ne täytyy vain lusia läpi. Ahdistus on osa minuuttani.”

Loppu miellyttämiselle

”Viimekesäinen onnettomuus oli mullistava kokemus. Se paniikin tunne vedessä… Tajusin, että täältä voi tulla oikeasti lähtö milloin vain.

Minut valtasi voimakas elämänhalu, ja halusin tehdä elämästäni mukavampaa. Aloitin karsimalla elämästäni ihmisiä, joiden seurassa minulle tuli vain huono olo – niin sukulaisia kuin tyyppejä, joita olin pitänyt ystävinäni. Rajattomia, piiloilkeitä tai kateellisia ihmisiä, jotka ovat kävelleet ylitseni, manipuloineet tai ohjailleet minua. Ihmisiä, jotka eivät ole hyväksyneet sitä, että olen jo aikuinen eikä minua tarvitse enää kasvattaa.

Vittuilukiintiöni on nyt tullut täyteen. Olen sietänyt elämässäni ihan hirveästi. Minut on kasvatettu kiltiksi niin kuin 60–70-luvun tytöt usein ovat. Sellaiseksi, joka aina huolehtii, ettei muille tule paha mieli. Viis omasta pahasta mielestä.

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteella, ja koko kouluaikani tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtui. Ehkä minulla on omituinen huumorintaju. Olen aina ollut tyhjännauraja. Teatterissakin saatan hohottaa yksin jollekin, jolle kukaan muu ei naura. Herätän myös joissakin ihmisissä valtavia aggressioita. Vasta kun pääsin Ouluun nuorisoteatteriin, tunsin viimeinen kuuluvani johonkin joukkoon. En ollutkaan hullu!

”Ajattelin, että luovun mieluummin unelmastani kuin menetän mielenterveyteni.”

Teatterikoulu oli suuri unelmani, joka osoittautui kuitenkin Jouko Turkan takia helvetiksi. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää. Painoamme kytättiin, ja kaikilla oli naamassa ja perseessä puolet liikaa. Melkein kaikilla opiskelijoilla oli masennusta, syömis- tai paniikkihäiriöitä. Ajattelin, että luovun mieluummin unelmastani kuin menetän mielenterveyteni. Jäin vuodeksi pois ja suoritin lukion loppuun. Tunsin epäonnistuneeni ja häpesin itseäni valtavasti.

Äitini keksi, että voisin jatkaa opintojani Tampereella Näyttelijäntyönlaitoksella. Tampereelta puuttui kaikki sadismi. Helpotuksen tunne oli suunnaton: sain opiskella ammatin ilman että minut murskataan. Sen jälkeen näyttelijäntyö ei ole koskaan minua ahdistanut. Päinvastoin, olen aina saanut siitä hurjasti virtaa ja energiaa.

Turkka herätti minussa yli kaksikymmentä vuotta niin suurta kauhua, että minun piti jäädä pois kyydistä, jos hän tuli samaan ratikkaan. Kun hän sitten viime kesänä kuoli, ei surettanut yhtään. Tervemenoa!”


”Esitin käsikirjoittamassani Tähtikeinu-elokuvassa L.Onervaa, Vesa-Matti Loiri oli Eino Leino. Näyttelemiseen ei ole ikinä liittynyt minulla mitään ahdistavia tunteita. Se on ollut puhtaan energisoivaa.”

 

Dramaattinen tie äidiksi

”Luulin etten ikinä haluaisi lapsia, mutta sitten aloinkin haluta. Kun en sitten heti saanutkaan, se oli kova paikka. En enää edes muista, montako keskenmenoa sain.

Olin hirveän onnellinen, kun raskaus viimein onnistui, mutta halusin kaikki mahdolliset seulat. Yksivuotiaana kuolleella pikkuveljelläni Veli-Jussilla oli ollut Downin syndrooma. Olin kuudentoista, kun hän menehtyi. Ajattelin, etten enää kestäisi nähdä toisen vauvan kuolevan samasta syystä.

Raskausaika oli minulle vaikeaa jo kokoni puolesta, mutta äitiyden alkumetrit olivat kaoottiset. Sekä minä että poikani Lauri meinasimme kuolla: hänellä oli napanuora kaulan ympärillä ja minulta meinasi istukka irrota. Ei kai se ole ihmekään, että niin vaikeasta synnytyksestä seuraa masennus.


”Poikani Laurin kanssa jossakin Välimerellä. Haluan pois Suomen pimeydestä aina, kun minulla on vain siihen mahdollisuus. Matkustan paljon myös yksin.”

 

Siitä selvittyäni äitiys on ollut minulle kuitenkin luontevaa ja helppoa, eikä uhma- tai murrosikä ole tuntunut enää miltään. Lauri on 17-vuotias loistotyyppi, ja meillä on mutkattomat välit. Lasta kohtaan tuntema rakkauteni on lähes eläimellistä: revin silmät päästä siltä, joka yrittää häntä vahingoittaa. Lisää lapsia en enää halunnut. Kun Laurin isä sai lapsen uuden puolisonsa kanssa, olin vain tyytyväinen, että poikani sai sisaruksen ilman että minun tarvitsi tehdä sitä.

Nykyään ajattelen usein, teinkö väärin, kun toin lapsen tähän turvattomaan maailmaan, jossa ollaan koko ajan sodassa jotain vastaan.”

Elämän rakkaus

”Maailmassa on yhä myös paljon hyvää, naurua ja rakkautta. Koskionnettomuudesta seurasi myös kiitollisuuden tunteita, ja nykyään tunnen aivan erityistä onnea aina, kun menen lämpimään suihkuun. Se on hassua.

Puolisoni Riku on suuri rakkauteni. Ennen hänen tapaamistaan en uskonut, että naisen ja miehen välillä voisi koskaan olla täydellistä ymmärrystä. Riku on minua seitsemän vuotta nuorempi, ja se oli minulle aluksi kynnys. Pelkäsin, että häntä alkaa vielä häiritä se, että vanhenen aiemmin ja sitten hän jättää minut nuoremman takia. Ikäerolla on kuitenkin ollut hyvin vähän merkitystä .

Luulin Rikua jäyhäksi, mutta hän on tosi hauska. Jotain kemia-asioitahan nämä ovat, ei niitä pysty täysin selittämään, mutta meillä on sama aaltopituus ja suhteessamme vallitsee syvä ymmärrys ja läheisyys. Olemme olleet kaksitoista vuotta yhdessä ja totta kai niin pitkään aikaan liittyy myös kriisejä, mutta nyt asiat ovat olleet jo pitkään tosi onnellisesti ja hyvin.

”Yhdet ystäväni nukkuvat aina lusikassa, mutta minua ajatuskin hirvittää.”

Ihmiset kysyvät meiltä yhä, mitä tuo nyt on olevinaan, kun emme vieläkään asu yhdessä. Mitä pidempään asumme erillämme, sitä vaikeampi on ajatella, että sopeutuisimme saman katon alle. Tarvitsen paljon tilaa ja rauhaa. Yksinäisyys ei kauhistuta niin kauan kuin se on vapaaehtoista. Yhdet ystäväni nukkuvat aina lusikassa, mutta minua ajatuskin hirvittää. Siinähän tulee kuumakin! Tapaamme Rikun kanssa viikon, parin välein ja se toimii tosi hyvin. Joskus soittelemme monta kertaa päivässä, mutta jos ei ole mitään asiaa, ei tarvitse soittaa.”

Hyvä ikä

”Olen tehnyt paljon kirjastokeikkoja ja aina minulta kysytään, millaista kirjailijantyö on. Halusin kuvata työtä rehellisesti, koska niin moni haaveilee kirjoittamisesta. Minäkin olen saanut kuulla usein, kuinka ’ihana elämä’ minulla täytyy olla. Mistä kukaan toisen elämästä tietää?

Kirjoittaminen on yksinäistä ja paljon epätoivoisia hetkiä sisältävää. Päivän huippuhetki on se, kun pääsee käymään S-Marketissa. Kirjailijalta vaaditaan myös jatkuvaa uudistumista, ja se on julmaa, sillä oikeastihan meillä kaikilla on se yksi aihe, jota kirjoitamme aina uusiksi. Esikoiskirjani Häräntappoase on ollut kirjoistani ainoa, johon ei ole liittynyt ahdistusta. Olen välillä miettinyt, voisinko tehdä muita töitä, mutta en osaa muutakaan. Enkä taida edes päästä koskaan ylöskirjaamisen pakosta.

”Taiteilijan ahdistusta myös ihannoidaan. Aivan kuin olisi hienoa olla vähän hajalla.”

Hermostun, jos masennusta vähätellään ja sanotaan, että liiku enemmän luonnossa. Minua ei auta luonnossa liikkuminen pätkääkään! Sitä paitsi sielläkin on nykyään vaarallista: saa punkkeja. Olen käynyt läpi pitkän terapian, mutta onneksi on myös lääkkeitä. En ymmärrä niitä, jotka ylvästelevät sillä, etteivät halua turruttaa tunteitaan. Eivät lääkkeet niitä turruta, ne helpottavat elämää. Taiteilijan ahdistusta myös ihannoidaan. Aivan kuin olisi hienoa olla vähän hajalla.

Pelkäsin etukäteen viidenkympin kriisiä, mutta nyt ikä tuntuu jo hyvältä. On helpottavaa, ettei minun tarvitse enää miellyttää kaikkia. Minulla on jo oikeus säästää ja suojata itseäni. Saan poistua epämiellyttävistä tilanteista. Saan jättää huonon kirjan kesken. Nuorena menin lukkoon, jos joku tönäisi ratikassa. Tunnen oloni yhä helposti uhatuksi, mutta olen oppinut puolustamaan itseäni. Nykyään saatan karjua, että helvettiäkö siinä tuupit.

 


”Jostain syystä olen tässä kuvassa hirveän vakava, vaikka olin vilkas ja puhelias lapsi.”

 

Vanheneminen on myös pelottavaa. En halua joutua muiden armoille, etenkin kun vanhustenhoito on tässä maassa mitä on. Kuoleman hetki vähän ahdistaa. Sinne mennään yksin, eikä kukaan ole palannut kertomaan, mitä siellä on. Lapsuudenkodissani ei minuun helvetinpelkoa istutettu, mutta naapurissamme asui paljon lestadiolaisia ja olen ollut elämässäni paljon uskovaisten kanssa tekemisissä. Veikkaan, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, vaan se on samanlainen tila kuin ennen syntymääkin. Silti en varmaan koskaan pääse siitä pelosta lopullisesti. Olen alkanut vihata kaikkia uskontoja, ja varmaan uskovaiset saavat eutanasiankin jotenkin estettyä.

Minulla on ollut kiinnostava, rikas elämä, että siinä mielessä aivan hyvin voisin lähteä nytkin. Mutta en tietenkään vielä halua. Että terveisiä vain kaikille, jotka kirjani lukevat: ei tarvitse olla huolissaan.”

Anna-Leena Härkönen

Kirjailija, käsikirjoittaja, kolumnisti ja näyttelijä on syntynyt 10.4. 1965 Limingassa.

Julkaissut yhdeksän romaania, kaksi omaelämäkerrallista teosta sekä kolumnikokoelmia. Tuore romaani Valomerkki ilmestyi juuri.

Asuu Helsingissä. Naimisissa turkulaisen kirjailijan Riku Korhosen kanssa. 17-vuotias poika Lauri edellisestä liitostaan.

Vierailija

Onnettomuus muutti Anna-Leena Härkösen elämän: ”Karsin elämästäni ilkeät ja kateelliset ihmiset”

Kaunis kirjoitus. On ihmisiä jotka kärsivät ja niitä jotka nauttivat, kun saavat muut ihmiset manipuloitua vahingoittamaan yhtä porukassa. Vaikkapa juuri jonkun ulkonäköasian tai liiallisen iloisuuden tai nauramisen vuoksi, joku pitää eristää. Kun uhri puolustautuu, ollaan luonnollisesti uhrin uhreja. Mukaan meneminen juttuihin joidenka laajuutta ei tiedä, yhteisöllisyyden tai huuman tai pelon vuoksi, voi tuhota viattomien ihmisten elämän.
Lue kommentti

Me Naisten uuden #YESICAN-hyvinvointikampanjan vetäjällä Mariela Sarkimalla piti olla kaikki reilassa: mieli järjestyksessä, keho tikissä ja aikaa keskittyä joogaopintoihin. Sitten pintaan alkoi nousta kysymyksiä.

Mariela Sarkima, 39, on melkoinen luonnonvoima. Hän on meikkitaiteilija ja kauneuslähettiläs, mutta myös joogaopettaja, jolta on ilmestynyt kaksi kirjaa.

Viime syksynä Marielan elämässä oli täydellinen hetki hellittää kiireisen vaiheen jälkeen. Kaikki oli hyvin: Mariela oli tyytyväinen sinkku, hänellä oli ihana koti, ja työtilannekin oli juuri sopiva. Mariela oli jättänyt paljon matkustamista vaativan Lumenen kauneuslähettilään tehtävän ja päättänyt keskittyä joogaopintoihinsa.

Opintojen lisäksi Marielaa kutkutti ajatus vielä yhden kirjan kirjoittamisesta. Elämäntapamuutosten ja joogaan tutustumisen vuoksi hänellä oli paljon sanottavaa hyvinvoinnista.

Kirjaa ei kuitenkaan tullut, vaan turbulenssia. Kun työtahti hellitti, mielen pohjalta alkoi nousta kysymyksiä. Olenko sinut kehoni kanssa? Mitä oikeasti on olla yksin, sinkku?

– En osannut varautua siihen, että kun minulla oli aikaa, jostain rupesikin nousemaan pohjasakkaa oikein kunnolla.

Entinen jojoilija

Vaikka Marielan elämä saattaa ulospäin näyttää hohdokkaammalta kuin keskivertotallaajalla, on hän monessa suhteessa ihan niin kuin tuhannet muutkin suomalaisnaiset: riittämättömyyden tunne vaivaa, suorittamiseen on taipumusta, oman kropan hyväksyntä on vaiheessa, ja herkkuja tekisi mieli kauhaista napaan enemmän kuin on terveellistä.

Kokeneena elämäntaparemonttien tekijänä ja jojolaihduttajana Mariela on laskenut kaloreita, palkannut personal trainerin, kirjoittanut laihdutusblogia, tutustunut joogaan ja mennyt psykoterapiaankin. Kiloja on mennyt ja tullut, ja suhtautuminen omaan kroppaan on vaihdellut.

”Voin niin huonosti, että ajattelin, että jos en nyt kuuntele itseäni, kuolen.”

On ollut tasapainoisia aikoja ja toisaalta myös intensiivisiä työrupeamia, joiden aikana rentoutumismenetelmät ovat unohtuneet ja hyvät elämäntavat on laitettu ensimmäiseen vastaantulevaan roskikseen. Niin kävi esimerkiksi 2014 . Mariela kiersi tekemässä hiusaiheista kirjaansa tunnetuksi. Vauhdikkaan julkisivun takana oli onneton nainen.

– Kaikki oli muka tosi ihanaa. Kirjakiertueen aikaan edustin joka radio-ohjelmassa, mutta sisälläni ei ollut kaikki hyvin. Voin niin huonosti, että ajattelin, että jos en nyt kuuntele itseäni, kuolen, Mariela kertoo.

Itsensä kuuntelemisen opetteluun on mennyt vuosia.

– Täytin juhannuspäivänä 39 vuotta. En tiedä, monennellako kierroksella käyn samoja juttuja läpi, mutta tässä iässä niitä ei enää oikein voi sivuuttaa. Jos hiljentäisin huomiota huutavan äänen, tekisin itselleni hallaa.

Tuplateholla huonoihin tapoihin

Viime talvena vastausten etsiminen tuntui vievän kaikki voimat. Yleensä niin tehokas Mariela jaksoi tehdä päivässä noin kolme konkreettista asiaa. Aktiivinen liikunta vaihtui herkkuövereihin: suklaalevyn syömisen jälkeiseen ällöön oloon Mariela avasi sipsipussin ja joi päälle lasin tai pari kuoharia saadakseen rentouduttua.

– Tuntui, etten saanut enää käyttööni mitään niitä asioita, joita olin kursseilta oppinut. Palasin kaikkiin huonoihin tapoihin oikein tuplateholla.

Ensin Mariela yritti laittaa itsensä takaisin ruotuun. Ajatteli, että jos oikein puserran ja pakotan, onnistun. Sillä tyylillä hän oli pärjännyt pitkään.

– Niin monta vuotta olin niin vihainen ja pettynyt itseeni, koska asetin koko ajan itselleni epärealistisia tavoitteita.

Lopulta Mariela joutui toteamaan, ettei hänellä ollut voimia harrastaa liikuntaa. Mitään kamalaa ei tietenkään tapahtunut, mutta keho muuttui pehmeämmäksi.

"Olen pyrkinyt löytämään oman tapani elää joogista elämäntyyliä ja nautiskella samalla."
"Olen pyrkinyt löytämään oman tapani elää joogista elämäntyyliä ja nautiskella samalla."

Kun Mariela vuosi sitten oli hoikka ja kiinteä, joogasi ja kävi rankoissa Training for Warriors –harjoituksissa, hän oli mielestään sinut kehonsa kanssa.

Kun masua alkoi talvella kertyä, Mariela suuttuikin itselleen.

– Kroppani reagoi mielialaan ja elämänmuutoksiin. En ollutkaan sinut sen kropan kanssa, mikä tarkoitti etten ollut sinut itseni kanssa.

Joogaa ja nautiskelua

Vaikeina hetkinä Mariela kirjoitti päiväkirjaa, luki kirjoja ja vain oli. Sieti yksinoloa ja hengitti. Joogasta tutut hengitysharjoitukset auttoivat ahdistukseen.

Mariela kertoo olleensa aiemmin todella joogavastainen.

– Olen pitänyt joogaa ulkokultaisena lajina, joka sopii tekohipeille ja ihmisille, jotka haluavat näyttää olevansa notkeita.

Ajatukset muuttuivat, kun Mariela tutustui kundaliinijoogaan ja huomasi, miten tehokkaasti jooga purkaa stressiä. Nyt hän on koulutettu kundaliinijoogaopettaja, joka harjoittelee turbaani päässä ja resitoi mantroja.

– Olen pyrkinyt löytämään oman tapani elää joogista elämäntyyliä ja nautiskella samalla.

Vaikka Mariela on syventynyt joogaan, hän ei hän ole päätynyt täydellisen rauhan ja lempeyden tilaan. Kipuilu oman kehon ja yksinolon kanssa sekä elämäntapojen retkahtaminen vanhoille urille osoittivat, että valmiiksi ihmiseksi ei voi tulla, eikä mikään elämänmuutos ole lopullinen. Itsensä kehittäminen kuitenkin kannattaa, Mariela uskoo.

– Yksi miespuolinen kaverini sanoi kerran, että koska ajattelen niin paljon, olisi varmaan raskasta olla minä. Olin aina ajatellut, että se on voimavarani, että jaksan myllyttää näitä asioita läpi, Mariela sanoo.

”Erokevät oli hirveän raastava, mutta samaan aikaan tein isoa etenemistä itseni kanssa.”

Hänen mielestään yksi pieni muutos voi tehdä tilaa muille, suuremmille muutoksille. Esimerkiksi muutama vuosi sitten hän alkoi tuntea, ettei avioliitossa ollut kaikki hyvin ja löysi itsensä keskeltä erokriisiä. Mariela työskenteli silloin graafikkomiehensä Oskari Sarkiman kanssa yhdessä, samalla työhuoneella. Työt sujuivat, mutta parisuhde oli muuttunut ystävyydeksi.

– Minun ja Oskarin liitto ei ollutkaan romanttinen rakkausliitto, vaan ystävärakkausliitto.

Keväällä 2015 Mariela ja Oskari hakivat avioeroa neljän vuoden liiton jälkeen.

– Olen oppinut, että parhaat muutokset tapahtuvat, kun on kaikkein kauheinta. Erokevät oli hirveän raastava, mutta samaan aikaan tein isoa etenemistä itseni kanssa.

Muutos pakotti kuuntelemaan itseä ja lepäämään.

Sallittu vapaus

Aikaisemmin Mariela avasi tietokoneen vielä kello 23.30, paukutti sitä monta tuntia ja nukkui huonosti, jos oli luvannut itselleen, että tietty homma hoidetaan juuri tänään. Nykyinen Mariela jättää koneen sikseen, syö hyvin kynttilänvalossa, menee nukkumaan ja herää aamulla virkeänä hoitamaan homman.

Suorittajaluonteena Mariela on saanut harjoitella rennompaa asennetta. Nykyään hän pystyy jo usein tunnistamaan, milloin ei viitsi ja milloin ei oikeasti jaksa.

– Jos jo illalla tunnen, että näinköhän olen menossa seuraavana aamuna aamujoogaan, en edes laita kelloa soimaan ja ota huonoa omaatuntoa torkuttamisesta, Mariela kertoo.

Hän on saanut tarpeekseen itsensä soimaamisesta ja pakottamisesta.

Muutoksista huolimatta Mariela on yhä myös se tyyppi, joka asettaa itse itselleen tarkkoja deadlineja muissakin kuin työasioissa. Hänen pahin pelkonsa on lamaantuminen, toimintakyvyn menettäminen.

– Minulla on aina ollut työpaikka ja olen aina löytänyt tieni, mutta mikään ei ole riittänyt. On aina pitänyt olla vielä enemmän jotakin. Olen miettinyt, että mistä tuo kaikki näyttämisen tarve on tullut.

Paineet tuntuvat nyt kuitenkin helpommilta kestää. Tavoitteet ovat edelleen korkealla – nyt niitä kohti vain mennään ”niin, ettei huuhtoudu Mariela pesuveden mukana”.

"Isoin oivallukseni on ollut se, että olen antanut itseni vapautua."
"Isoin oivallukseni on ollut se, että olen antanut itseni vapautua."

Sillä, kuinka monta liikuntatuntia viikossa tulee täyteen tai mitä vaaka näyttää, ei enää ole niin hirveästi väliä.

– Isoin oivallukseni on ollut se, että olen sallinut itseni vapautua.

Se on antanut Marielalle työkalut pysyvään hyvään oloon – ja samaa oivallusta hän haluaa jakaa Me Naisten uudessa hyvinvointiprojektissa.

Mariela vie kätensä sydämensä päälle ja sanoo:

– Uskon, että niin kauan kuin minulla on täällä hyvä, keho tulee perässä.

Mariela Sarkima

Syntynyt Helsingissä 23.6.1979.

Meikkitaiteilija, kampaaja ja sisällöntuottaja.

Kirjat Make Up Bible ja Hair Bible ilmestyivät vuosina 2010 ja 2014.

Kundaliinijoogaopettaja ja äänirentouttaja.

Me Naisten #YESICAN-haasteen keulakuva.

Asuu yksin Helsingissä.

Jasper Pääkkönen nousi tähdeksi Salkkarit-sarjasta liki 20 vuotta sitten. Mutta miltä hän näytti ihan pikkupoikana?

Jos olisi pakko valita tämän hetken hypetetyin suomalainen näyttelijä, se ei olisi erityisen vaikeaa. Titteli lankeaa kiistatta Jasper Pääkköselle, 38.

Jasper on jo vuosien ajan ollut yksi Suomen menestyneimmistä näyttelijöistä. Mutta aivan uudenlaiseen nousukiitoon hänen uransa sinkosi sen jälkeen, kun hän sai merkittävän sivuroolin huippuohjaaja Spike Leen elokuvasta BlacKkKlansman.

Elokuva sai Suomen ensi-iltansa perjantaina. Lue Me Naisten arvio tästä: 

Elokuva on niittänyt maailmanmainetta. Myös Jasper sai osakseen runsaasti kansainvälistä huomiota jo toukokuussa, kun hän poseerasi kuvaajille leffan muiden tähtien kanssa elokuvan virallisessa ensi-illassa Cannesissa.

Aika ennen Hollywood-menestystä

BlacKkKlansman ei ole ensimmäinen kansainvälinen tuotanto, jossa Jasper on ollut mukana. Viime vuosina Jasper on nähty esimerkiksi kanadalaisen History-kanavan tuottamassa Viikingit-tv-sarjassa.

Suomessa hänet muistetaan erityisesti elokuvista Pahat pojat (2003), Matti (2006) ja Leijonasydän (2013). Hänet on nähty myös Vares-elokuvissa.

Moni 1990-luvun nuori – ja vähän vanhempikin – muistaa Jasperin kuitenkin yhä ehkä kaikista parhaiten Salatut elämät -sarjan Saku Salinina. 2000-luvun taitteessa parikymppinen Jasper oli osa Salkkareiden alkuperäiskokoonpanoa ja onnistui voittamaan monien sydämet puolelleen roolisuorituksellaan.

Kokosimme Jasperin tuoreen ensi-illan kunniaksi joukon kuvia hänen elämänsä ja uransa varrelta. Muistatko vielä, miltä hän näytti Salkkareissa?

Jasper ihan pikkupoikana! Vuonna 2016 näyttelijä julkaisi Instagramissa lapsuuskuvan syntymäpäivänsä kunniaksi. 

Jasper varttui lapsuutensa Helsingin Kumpulassa, jossa asui vanhempiensa ja seitsemän vuotta nuoremman pikkuveljensä kanssa. Jasperin isä Seppo ja setä Antti ovat myös näyttelijöitä. 

Vuonna 2016 Jasper kertoi MTV3:n haastattelussa, ettei oikein osaa kuvailla itseään lapsena.

– On vaikeaa kuvailla itseään lapsena, mutta muilta kuulemani mukaan olin lapsena jonkin sortin pohdiskelija. Kiinnostunut asioista, muun muassa luonnosta.

Jasper vuonna 1994. 

Jasper kertoi Maikkarille, että oli kouluaikoina melko haluton opiskelija. Hän pärjäsi koulussa hienosti ilman suurempia ponnisteluja, joten jätti läksyt usein tekemättä.

– Joka luokalla ja etenkin siirryttäessä ala-asteelta yläasteelle ja sieltä edelleen lukioon opettajat varoittelivat, ettet tule pärjäämään enää samalla tavalla, täytyisi alkaa näkemään myös vaivaa. Niin ei käynyt: mitä pidemmälle mentiin, sen helpommaksi koulunkäynti muuttui ja sen korkeammaksi arvosanani nousivat. En koskaan oppinut tekemään läksyjä, koska minun ei ollut pakko. Pärjäsin hyvin ikään kuin vahingossa.

Kuvassa Jasper yhdessä kollegoidensa Jonna Keskisen (vas.), Tarja Omenaisen, Jouko Keskisen ja Tuomas Kytömäen kanssa. Kuva: Sanoma-arkisto / Juhapekka Tukiainen
Kuvassa Jasper yhdessä kollegoidensa Jonna Keskisen (vas.), Tarja Omenaisen, Jouko Keskisen ja Tuomas Kytömäen kanssa. Kuva: Sanoma-arkisto / Juhapekka Tukiainen

Jasperin näyttelijän ura alkoi Salatuissa elämissä vuonna 1999. Tuota ennen hän oli piipahtanut elokuvissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) sekä Kiljusen herrasväen uudet seikkailut (1990). 

Salkkarit oli alkuvuosinaan 2000-luvun taitteessa käsittämättömän suosittu sarja, jota katsoi päivittäin yli miljoona suomalaista. Myös Jasper nousi valtavaan suosioon noina vuosina. 

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa kerrotaan, että Salttarit-vuosina innokkaimmat fanit kiipeilivät tikapuita pitkin Jasperin ikkunalaudalle ottamaan valokuvia. Kaupungillä käveleminen oli Jasperille mahdotonta, koska fanit olivat niin innokkaita.

Jasper vuonna 2000. Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen
Jasper vuonna 2000. Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen

Jasper Pääkkönen yhdessä Salkkarit-kollegansa Pete Lattun (sarjassa Kalle Laitela) kanssa vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Risto Almonkari
Jasper Pääkkönen yhdessä Salkkarit-kollegansa Pete Lattun (sarjassa Kalle Laitela) kanssa vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Risto Almonkari

Jasper seuraamassa vuoden 2001 MM-kiekkofinaalia vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Kari Kuukka
Jasper seuraamassa vuoden 2001 MM-kiekkofinaalia vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Kari Kuukka

Jasper juontamassa Young Aid- konserttia Finnair-stadiumilla vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen
Jasper juontamassa Young Aid- konserttia Finnair-stadiumilla vuonna 2001. Kuva: Sanoma-arkisto / Ismo Henttonen

Vuonna 2002 Jasper jätti Salatut elämät. Hän ehti olla mukana sarjassa 550 jakson ajan.

Salkkareiden Jasper nähtiin esimerkiksi varsin lukuisissa Markus Selinin tuottamissa elokuvissa. Kuukausiliitteessä Jasper kertoi tutustuneensa tuottajaan yhteisten, vapaamuotoisten lonkeroiltojen kautta. 

– Niihin aikoihin se oli Markuksen työtapa: tavattiin ihmisiä, vietettiin vapaa-aikaa ja puhuttiin työasioista paljon vapaamuotoisemmissa merkeissä, Jasper kertoi hiljattain Me Naisille.

Hän kertoi, että suhde luottotuottajaan oli varsin mainio. Parivaljakko ei välttämättä tehnyt uusista töistä edes kirjallisia sopimuksia.

– Joskus taksissa matkalta illalliselta baariin saatoimme sopia, että jos siitä ja siitä elokuvasta maksettaisiin tämän verran palkkaa. Asia oli sillä selvä.

Vuonna 2003 Jasper nähtiin Pahat pojat -elokuvassa yhdessä Lauri Nurksenin, Peter Franzénin ja Niko Saarelan kanssa. Elokuvan on tuottanut Markus Selin. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen
Vuonna 2003 Jasper nähtiin Pahat pojat -elokuvassa yhdessä Lauri Nurksenin, Peter Franzénin ja Niko Saarelan kanssa. Elokuvan on tuottanut Markus Selin. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen

Jasper Wallu Valpion seurassa vuonna 2002. Kuva: Sanoma-arkisto / Tea Karvinen
Jasper Wallu Valpion seurassa vuonna 2002. Kuva: Sanoma-arkisto / Tea Karvinen

Jasper yhdessä Licke Nicke Lignellin ja Mi Grönlundin kanssa Levottomat 3 -elokuvan tiedotustilaisuudessa vuonna 2003. Kuva: Sanoma-arkisto / Anna Hämäläinen
Jasper yhdessä Licke Nicke Lignellin ja Mi Grönlundin kanssa Levottomat 3 -elokuvan tiedotustilaisuudessa vuonna 2003. Kuva: Sanoma-arkisto / Anna Hämäläinen

Jasper vuonna 2004 vierailemassa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä elokuvan ensi-iltassa. Seuralaisina hänellä oli Mikko Leppilampi ja Lauri Nurkse. Kuva: Sanoma-arkisto / Aleksi Kinnunen
Jasper vuonna 2004 vierailemassa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä elokuvan ensi-iltassa. Seuralaisina hänellä oli Mikko Leppilampi ja Lauri Nurkse. Kuva: Sanoma-arkisto / Aleksi Kinnunen

Jasper vuonna 2005. Saman vuonna hänet nähtiin elokuvassa Paha maa. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen
Jasper vuonna 2005. Saman vuonna hänet nähtiin elokuvassa Paha maa. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen

Vuonna 2005 Jasper sai kutsun Linnan juhliin. Sauralaisena hänellä oli tuolloinen tyttöystävänsä Sanna Wikström. Kuva: Sanoma-arkisto / Sami Kero
Vuonna 2005 Jasper sai kutsun Linnan juhliin. Sauralaisena hänellä oli tuolloinen tyttöystävänsä Sanna Wikström. Kuva: Sanoma-arkisto / Sami Kero

Vuonna 2005 Jasper sai kutsun Linnan juhliin. Sauralaisena hänellä oli tuolloinen avopuolisonsa Sanna Wikström.

Jasper on aina ollut hyvin vaitonainen yksityiselämästään. Erottuaan Sanna Wikströmistä Jasper asui kuusi vuotta avoliitossa näyttelijä–tanssija Tiia Elgin kanssa. He erosivat vuonna 2015. 

Pääkkösen nykyinen kumppani on espanjalais-filippiiniläinen malli Alexandra Escat. Jasper ei ole puhunut suhteesta julkisuudessa.

Jasper vuoden 2005 Matti-elokuvassa. Kuva: Sanoma-arkisto / Seppo Solmela
Jasper vuoden 2005 Matti-elokuvassa. Kuva: Sanoma-arkisto / Seppo Solmela

Vuoden 2005 Matti-elokuvassa Jasper näytteli legendaarista mäkikotkaa Matti Nykästä.

Jasper vuonna 2007. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen
Jasper vuonna 2007. Kuva: Sanoma-arkisto / Timo Hämäläinen

Vuonna 2009 Jasper nähtiin Rööperi-elokuvassa. Kuva: Solar Films / Jan Granström
Vuonna 2009 Jasper nähtiin Rööperi-elokuvassa. Kuva: Solar Films / Jan Granström

Kuva vuodelta 2010. Kuva: Sanoma-arkisto / Mikko Räsänen
Kuva vuodelta 2010. Kuva: Sanoma-arkisto / Mikko Räsänen

Vuosien varrella Jasper on tullut tunnetuksi innokkaana perhokalastajana. 

Kuukausiliitteen haastattelussa Jasper kertoi, että aloittaessaan näyttelijän uransa, hän sopi Salkkareiden tuottajan kanssa kiinnostavan diilin. Jasper ei halunnut antaa haastatteluja nuoruudessaan. Siksi aina, kun häntä haastateltiin, hän valitsi tarkoin aihepiirin, josta puhui.

– Jutuissa, joissa olin, puhuin vain perhokalastuksesta. Ihan sama, mitä ne kysyi, mä puhuin perhokalastuksesta, hän kertoi HS:lle.

Kuva: Helsinki Filmi / Jaana Rannikko
Kuva: Helsinki Filmi / Jaana Rannikko

Vuonna 2014 Jasper nappasi Jussi-palkinnon roolisuorituksestaan Leijonasydän-elokuvassa. Elokuvassa hän näyttelee Harri-nimistä uusnatsia.

Jasper vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Mika Ranta
Jasper vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Mika Ranta

Suomalaisen Kalastusmatkailun Edistämisseura valitsi Jasperin vuonna 2013 Vuoden kalamieheksi. Näyttelijä on puhunut julkisuudessa runsaasti esimerkiksi Itämeren lohen suojelun puolesta. 

Kuva: Sanoma-arkisto / Jussi Helttunen
Kuva: Sanoma-arkisto / Jussi Helttunen

Vuonna 2015 Jasper alkoi rakentaa yhdessä kansanedustaja Antero Vartian kanssa Helsingin Hernesaaren rantaan sauna- ja ravintolakompleksia Löylyä. Yllä olevassa vuonna 2015 otetussa kuvassa Jasper ja Antero kilistelevät sen kunniaksi, että rakennukset saatiin aloitettua. 

Jasper ja Antero Löylyn terassilla vuonna 2016. Kuva: Sanoma-arkisto / Janne Aaltonen
Jasper ja Antero Löylyn terassilla vuonna 2016. Kuva: Sanoma-arkisto / Janne Aaltonen

Löyly avattiin vuonna 2016. Parissa vuodessa paikasta on tullut niin suosittu, että sille on hiljattain haettu laajentamislupaa. Löyly on saanut myös runsaasti huomiota ulkomailla. Esimerkiksi amerikkalainen New York Post -on kirjoittanut Löylystä juttua.

Kuva vuodelta 2016. Kuva: HBO
Kuva vuodelta 2016. Kuva: HBO

Vuosina 2016–2018 Jasper nähtiin kansainvälisesti menestyneessä Viikingit-sarjassa, jossa hän näytteli Halfdan the Blackia. Sarjassa on näytellyt myös Peter Franzén.

– Olemme Jasperin kanssa ystäviä pitkän ajan takaa ja olemme tehneet monta elokuvaa yhdessä. Jasperin kanssa on luonnollista ja nastaa tehdä töitä. On kiva, kun mukana on kaveri, vaikka pääsimme nopeasti mukaan tekijäjoukkoon, Peter kertoi Me Naisille vuonna 2016

Vuonna 2017 Jasper piipahti tuottaja Aram Tertzakian kanssa Cheekin Skohan yökerhon avajaisissa. Kuva: Sanoma-arkisto / Terhi Ylimäinen
Vuonna 2017 Jasper piipahti tuottaja Aram Tertzakian kanssa Cheekin Skohan yökerhon avajaisissa. Kuva: Sanoma-arkisto / Terhi Ylimäinen

Jasper näyttelee vuoden 2018 BlackkKlansman elokuvassa yhtä keskeistä roolia. Kuva: David Lee
Jasper näyttelee vuoden 2018 BlackkKlansman elokuvassa yhtä keskeistä roolia. Kuva: David Lee

BlacKkKlansman-elokuvan taustalla on tositarina. Vuonna 1979 Colorado Springsin poliisivoimissa työskennellyt tummaihoinen Ron Stallworth soluttaututui valkoista valtaa ajavan, väkivaltaisen Ku Klux Klanin jäseneksi. Elokuvassa Jasper näyttelee kiihkomielistä klaanilaista, joka unelmoi mustien ja juutalaisten täystuhosta sekä valkoisesta Amerikasta.

Alun perin moni piti Jasperin päätymistä Hollywood-elokuvaan onnenkantamoisena. Vain harva on aiemmin tiennyt, että näyttelijä on tähdännyt vimmaisesti kansainväliselle uralle. Jasper totesi hiljattain Me Naisten haastattelussa, että hänen tämänhetkinen menestyksensä on kovan työn tulos.

– Mikään ei ole tapahtunut sormia napsauttamalla. Olen viettänyt maailmalla enemmän aikaa ja kuluttanut tähän kansainvälistymiseen enemmän rahaa kuin moni ymmärtää. Näiden töiden saaminen vaatii järkyttävän määrän työtä, vaivaa, aikaa ja energiaa, hän kertoi.

Jasper keväällä 2018 Cannesin elokuvajuhlilla. Kuvassa hänen lisäkseen ohjaaja Spike Lee ja näyttelijät John David Washington, Topher Grace, Adam Driver ja Corey Hawkins. Kuva: Regis Duvignau
Jasper keväällä 2018 Cannesin elokuvajuhlilla. Kuvassa hänen lisäkseen ohjaaja Spike Lee ja näyttelijät John David Washington, Topher Grace, Adam Driver ja Corey Hawkins. Kuva: Regis Duvignau

Jasper Cannesin elokuvajuhlilla. Kuva: Regis Duvignau
Jasper Cannesin elokuvajuhlilla. Kuva: Regis Duvignau

Jasper asuu tällä hetkellä Hollywoodissa. Siellä näyttelijän päivät koostuvat ”säännöllisen epäsäännöllisestä silpusta”.

– Joinain päivinä on tapaamisia ja joinain koekuvauksia. Ensi-ilta on iso ja innostava päivä, ja on mahtavaa päästä kokemaan se täällä kavereiden kanssa. Se on Oscar-akatemian teatterissa, jossa isot patsaat pönöttävät, Jasper kertoi Me Naisille.

Jasper kesäkuussa 2018 Bollinger-illallisella. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Jasper kesäkuussa 2018 Bollinger-illallisella. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg