Kirjailija Anna-Leena Härkönen luuli kuolevansa pudottuaan hyiseen koskeen viime kesänä. Kuvat: Jouni Harala
Kirjailija Anna-Leena Härkönen luuli kuolevansa pudottuaan hyiseen koskeen viime kesänä. Kuvat: Jouni Harala

Kaksi vuotta sitten kirjailija-käsikirjoittaja Anna-Leena Härkönen täytti viisikymmentä ja samoihin aikoihin kuoli isä. Kriisi ajoi hänet pohtimaan, kuinka haluaa loppuelämänsä viettää. Vuosi sitten Anna-Leena kävi lähellä kuolemaa itsekin.

Kaikki kävi silmänräpäyksessä.

Kirjailija Anna-Leena Härkönen kokeili viime kesänä pohjoisessa koskenlaskua. Sen piti olla turvallista, mutta yhtäkkiä iso aalto kiepautti veneen ympäri. Hän painui veden alle, kuohuva vesimassa pyöritti kuin pesukoneessa. Kun Anna-Leena pääsi pinnalle, hän ei nähnyt venettä enää missään.

– Pelastajat saapuivat minuuteissa, mutta hetket hyisessä vedessä olivat elämäni pisimmät. Ehdin ajatella kuolevani, Anna-Leena kertoo.

Anna-Leena oli miettinyt koko edeltävän vuoden paljon kuolemaa työstäessään uutta romaaniaan Valomerkki. Se kertoo viisikymppisestä kirjailijasta Anitasta, joka on uupunut työhönsä ja toistuviin masennuskausiin. Ahdistus iskee aina ennen uutta kirjaa. Anita leikittelee ajatuksella kuolemasta, mutta hän ei halua tehdä itsemurhaa, hän haluaa eutanasian.

Viisikymppisillään hän kysyy ystäviltään: kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan? Anita muistuttaa kovasti Anna-Leenaa itseään.

Synkissä vesissä

”Viimeiset pari vuotta ovat olleet rankkoja, koska ajatukseni ovat pyörineet niin paljon kuoleman ympärillä. Eräs ystäväni kysyi käsikirjoituksen luettuaan, pitääkö minusta olla huolissaan, olenko itsetuhoinen. Masennusjaksot ja aina uutta kirjaa edeltävä epätoivo ovat minullekin tuttuja. Olen hyödyntänyt romaanissa omia kokemuksiani, mutta Anita on silti eri henkilö kuin minä.

Kun kaksi vuotta sitten täytin viisikymmentä, aloin miettiä, miten tästä eteenpäin. Miten saisin elämästäni mielekkäämpää? Isäni kuoli pari kuukautta syntymäpäivieni jälkeen. Ensimmäinen vanhemman menettäminen on iso juttu, kun tajuaa, ettei siinä välissä ole enää ketään. Tavallaan se on lohdullistakin. On hyvä, ettei täällä tarvitse olla ikuisesti. Vaikka suren isäni kuolemaa, se ei ollut sokki, vaan pikemminkin helpotus. Hän oli sairastanut pitkään Parkinsonin tautia.

”Minusta elämä ei ole pyhää.”

Olen allekirjoittanut vetoomuksen eutanasian sallimiseksi. Minusta elämä ei ole pyhää: ihminen ei ole itse pyytänyt päästä tänne, joten hänellä on oltava oikeus lähteä täältä sitten, kun haluaa.

Niin ajattelin jo silloin, kun pikkusiskoni Killi päätyi itsemurhaan vuonna 2003. Hänen kuolemansa on elämäni suurin menetys, mutta enää se ei tunnu siltä kuin puukkoa käännettäisiin rinnassa. Välillä raivostuttaa, että hänen piti jättää minut ja toisinaan iskee yhä hirveä ikävä. Silti olen aina hyväksynyt hänen ratkaisunsa.


”Koski onnettomuudesta seurasi myös kiitollisuuden tunteita, ja nykyään tunnen aivan erityistä onnea aina, kun menen lämpimään suihkuun. Se on hassua.”

 

En pelkää enää läheisten menettämistä. Se suru on selkeää, jopa voimaannuttavaa. Pelkään oman järkeni menettämistä, en tiedä pelottavampaa. Kaksi kertaa olen ollut niin masentunut, että olen lamaantunut: ensimmäisen kerran nuorena teatterikoululaisena, toisen kerran saatuani lapsen. Senkin jälkeen minulla on ollut masennuskausia, mutta olen alistunut sietämään niitä. Ne täytyy vain lusia läpi. Ahdistus on osa minuuttani.”

Loppu miellyttämiselle

”Viimekesäinen onnettomuus oli mullistava kokemus. Se paniikin tunne vedessä… Tajusin, että täältä voi tulla oikeasti lähtö milloin vain.

Minut valtasi voimakas elämänhalu, ja halusin tehdä elämästäni mukavampaa. Aloitin karsimalla elämästäni ihmisiä, joiden seurassa minulle tuli vain huono olo – niin sukulaisia kuin tyyppejä, joita olin pitänyt ystävinäni. Rajattomia, piiloilkeitä tai kateellisia ihmisiä, jotka ovat kävelleet ylitseni, manipuloineet tai ohjailleet minua. Ihmisiä, jotka eivät ole hyväksyneet sitä, että olen jo aikuinen eikä minua tarvitse enää kasvattaa.

Vittuilukiintiöni on nyt tullut täyteen. Olen sietänyt elämässäni ihan hirveästi. Minut on kasvatettu kiltiksi niin kuin 60–70-luvun tytöt usein ovat. Sellaiseksi, joka aina huolehtii, ettei muille tule paha mieli. Viis omasta pahasta mielestä.

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteella, ja koko kouluaikani tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtui. Ehkä minulla on omituinen huumorintaju. Olen aina ollut tyhjännauraja. Teatterissakin saatan hohottaa yksin jollekin, jolle kukaan muu ei naura. Herätän myös joissakin ihmisissä valtavia aggressioita. Vasta kun pääsin Ouluun nuorisoteatteriin, tunsin viimeinen kuuluvani johonkin joukkoon. En ollutkaan hullu!

”Ajattelin, että luovun mieluummin unelmastani kuin menetän mielenterveyteni.”

Teatterikoulu oli suuri unelmani, joka osoittautui kuitenkin Jouko Turkan takia helvetiksi. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää. Painoamme kytättiin, ja kaikilla oli naamassa ja perseessä puolet liikaa. Melkein kaikilla opiskelijoilla oli masennusta, syömis- tai paniikkihäiriöitä. Ajattelin, että luovun mieluummin unelmastani kuin menetän mielenterveyteni. Jäin vuodeksi pois ja suoritin lukion loppuun. Tunsin epäonnistuneeni ja häpesin itseäni valtavasti.

Äitini keksi, että voisin jatkaa opintojani Tampereella Näyttelijäntyönlaitoksella. Tampereelta puuttui kaikki sadismi. Helpotuksen tunne oli suunnaton: sain opiskella ammatin ilman että minut murskataan. Sen jälkeen näyttelijäntyö ei ole koskaan minua ahdistanut. Päinvastoin, olen aina saanut siitä hurjasti virtaa ja energiaa.

Turkka herätti minussa yli kaksikymmentä vuotta niin suurta kauhua, että minun piti jäädä pois kyydistä, jos hän tuli samaan ratikkaan. Kun hän sitten viime kesänä kuoli, ei surettanut yhtään. Tervemenoa!”


”Esitin käsikirjoittamassani Tähtikeinu-elokuvassa L.Onervaa, Vesa-Matti Loiri oli Eino Leino. Näyttelemiseen ei ole ikinä liittynyt minulla mitään ahdistavia tunteita. Se on ollut puhtaan energisoivaa.”

 

Dramaattinen tie äidiksi

”Luulin etten ikinä haluaisi lapsia, mutta sitten aloinkin haluta. Kun en sitten heti saanutkaan, se oli kova paikka. En enää edes muista, montako keskenmenoa sain.

Olin hirveän onnellinen, kun raskaus viimein onnistui, mutta halusin kaikki mahdolliset seulat. Yksivuotiaana kuolleella pikkuveljelläni Veli-Jussilla oli ollut Downin syndrooma. Olin kuudentoista, kun hän menehtyi. Ajattelin, etten enää kestäisi nähdä toisen vauvan kuolevan samasta syystä.

Raskausaika oli minulle vaikeaa jo kokoni puolesta, mutta äitiyden alkumetrit olivat kaoottiset. Sekä minä että poikani Lauri meinasimme kuolla: hänellä oli napanuora kaulan ympärillä ja minulta meinasi istukka irrota. Ei kai se ole ihmekään, että niin vaikeasta synnytyksestä seuraa masennus.


”Poikani Laurin kanssa jossakin Välimerellä. Haluan pois Suomen pimeydestä aina, kun minulla on vain siihen mahdollisuus. Matkustan paljon myös yksin.”

 

Siitä selvittyäni äitiys on ollut minulle kuitenkin luontevaa ja helppoa, eikä uhma- tai murrosikä ole tuntunut enää miltään. Lauri on 17-vuotias loistotyyppi, ja meillä on mutkattomat välit. Lasta kohtaan tuntema rakkauteni on lähes eläimellistä: revin silmät päästä siltä, joka yrittää häntä vahingoittaa. Lisää lapsia en enää halunnut. Kun Laurin isä sai lapsen uuden puolisonsa kanssa, olin vain tyytyväinen, että poikani sai sisaruksen ilman että minun tarvitsi tehdä sitä.

Nykyään ajattelen usein, teinkö väärin, kun toin lapsen tähän turvattomaan maailmaan, jossa ollaan koko ajan sodassa jotain vastaan.”

Elämän rakkaus

”Maailmassa on yhä myös paljon hyvää, naurua ja rakkautta. Koskionnettomuudesta seurasi myös kiitollisuuden tunteita, ja nykyään tunnen aivan erityistä onnea aina, kun menen lämpimään suihkuun. Se on hassua.

Puolisoni Riku on suuri rakkauteni. Ennen hänen tapaamistaan en uskonut, että naisen ja miehen välillä voisi koskaan olla täydellistä ymmärrystä. Riku on minua seitsemän vuotta nuorempi, ja se oli minulle aluksi kynnys. Pelkäsin, että häntä alkaa vielä häiritä se, että vanhenen aiemmin ja sitten hän jättää minut nuoremman takia. Ikäerolla on kuitenkin ollut hyvin vähän merkitystä .

Luulin Rikua jäyhäksi, mutta hän on tosi hauska. Jotain kemia-asioitahan nämä ovat, ei niitä pysty täysin selittämään, mutta meillä on sama aaltopituus ja suhteessamme vallitsee syvä ymmärrys ja läheisyys. Olemme olleet kaksitoista vuotta yhdessä ja totta kai niin pitkään aikaan liittyy myös kriisejä, mutta nyt asiat ovat olleet jo pitkään tosi onnellisesti ja hyvin.

”Yhdet ystäväni nukkuvat aina lusikassa, mutta minua ajatuskin hirvittää.”

Ihmiset kysyvät meiltä yhä, mitä tuo nyt on olevinaan, kun emme vieläkään asu yhdessä. Mitä pidempään asumme erillämme, sitä vaikeampi on ajatella, että sopeutuisimme saman katon alle. Tarvitsen paljon tilaa ja rauhaa. Yksinäisyys ei kauhistuta niin kauan kuin se on vapaaehtoista. Yhdet ystäväni nukkuvat aina lusikassa, mutta minua ajatuskin hirvittää. Siinähän tulee kuumakin! Tapaamme Rikun kanssa viikon, parin välein ja se toimii tosi hyvin. Joskus soittelemme monta kertaa päivässä, mutta jos ei ole mitään asiaa, ei tarvitse soittaa.”

Hyvä ikä

”Olen tehnyt paljon kirjastokeikkoja ja aina minulta kysytään, millaista kirjailijantyö on. Halusin kuvata työtä rehellisesti, koska niin moni haaveilee kirjoittamisesta. Minäkin olen saanut kuulla usein, kuinka ’ihana elämä’ minulla täytyy olla. Mistä kukaan toisen elämästä tietää?

Kirjoittaminen on yksinäistä ja paljon epätoivoisia hetkiä sisältävää. Päivän huippuhetki on se, kun pääsee käymään S-Marketissa. Kirjailijalta vaaditaan myös jatkuvaa uudistumista, ja se on julmaa, sillä oikeastihan meillä kaikilla on se yksi aihe, jota kirjoitamme aina uusiksi. Esikoiskirjani Häräntappoase on ollut kirjoistani ainoa, johon ei ole liittynyt ahdistusta. Olen välillä miettinyt, voisinko tehdä muita töitä, mutta en osaa muutakaan. Enkä taida edes päästä koskaan ylöskirjaamisen pakosta.

”Taiteilijan ahdistusta myös ihannoidaan. Aivan kuin olisi hienoa olla vähän hajalla.”

Hermostun, jos masennusta vähätellään ja sanotaan, että liiku enemmän luonnossa. Minua ei auta luonnossa liikkuminen pätkääkään! Sitä paitsi sielläkin on nykyään vaarallista: saa punkkeja. Olen käynyt läpi pitkän terapian, mutta onneksi on myös lääkkeitä. En ymmärrä niitä, jotka ylvästelevät sillä, etteivät halua turruttaa tunteitaan. Eivät lääkkeet niitä turruta, ne helpottavat elämää. Taiteilijan ahdistusta myös ihannoidaan. Aivan kuin olisi hienoa olla vähän hajalla.

Pelkäsin etukäteen viidenkympin kriisiä, mutta nyt ikä tuntuu jo hyvältä. On helpottavaa, ettei minun tarvitse enää miellyttää kaikkia. Minulla on jo oikeus säästää ja suojata itseäni. Saan poistua epämiellyttävistä tilanteista. Saan jättää huonon kirjan kesken. Nuorena menin lukkoon, jos joku tönäisi ratikassa. Tunnen oloni yhä helposti uhatuksi, mutta olen oppinut puolustamaan itseäni. Nykyään saatan karjua, että helvettiäkö siinä tuupit.

 


”Jostain syystä olen tässä kuvassa hirveän vakava, vaikka olin vilkas ja puhelias lapsi.”

 

Vanheneminen on myös pelottavaa. En halua joutua muiden armoille, etenkin kun vanhustenhoito on tässä maassa mitä on. Kuoleman hetki vähän ahdistaa. Sinne mennään yksin, eikä kukaan ole palannut kertomaan, mitä siellä on. Lapsuudenkodissani ei minuun helvetinpelkoa istutettu, mutta naapurissamme asui paljon lestadiolaisia ja olen ollut elämässäni paljon uskovaisten kanssa tekemisissä. Veikkaan, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, vaan se on samanlainen tila kuin ennen syntymääkin. Silti en varmaan koskaan pääse siitä pelosta lopullisesti. Olen alkanut vihata kaikkia uskontoja, ja varmaan uskovaiset saavat eutanasiankin jotenkin estettyä.

Minulla on ollut kiinnostava, rikas elämä, että siinä mielessä aivan hyvin voisin lähteä nytkin. Mutta en tietenkään vielä halua. Että terveisiä vain kaikille, jotka kirjani lukevat: ei tarvitse olla huolissaan.”

Anna-Leena Härkönen

Kirjailija, käsikirjoittaja, kolumnisti ja näyttelijä on syntynyt 10.4. 1965 Limingassa.

Julkaissut yhdeksän romaania, kaksi omaelämäkerrallista teosta sekä kolumnikokoelmia. Tuore romaani Valomerkki ilmestyi juuri.

Asuu Helsingissä. Naimisissa turkulaisen kirjailijan Riku Korhosen kanssa. 17-vuotias poika Lauri edellisestä liitostaan.

Vierailija

Onnettomuus muutti Anna-Leena Härkösen elämän: ”Karsin elämästäni ilkeät ja kateelliset ihmiset”

Kaunis kirjoitus. On ihmisiä jotka kärsivät ja niitä jotka nauttivat, kun saavat muut ihmiset manipuloitua vahingoittamaan yhtä porukassa. Vaikkapa juuri jonkun ulkonäköasian tai liiallisen iloisuuden tai nauramisen vuoksi, joku pitää eristää. Kun uhri puolustautuu, ollaan luonnollisesti uhrin uhreja. Mukaan meneminen juttuihin joidenka laajuutta ei tiedä, yhteisöllisyyden tai huuman tai pelon vuoksi, voi tuhota viattomien ihmisten elämän.
Lue kommentti
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...