Kouluratsastaja Alexandra Malmströmin ura oli katketa vakavaan onnettomuuteen, mutta päättäväinen nainen ponnisti pyörätuolista takaisin huipulle.

Kuva Karoliina Paatos

Alexandra Malmström, 25, hurahti ratsastukseen jo seitsemänvuotiaana ja on alusta asti toteuttanut uraansa määrätietoisesti. Hänellä on huippuunsa hiotut treenistrategiat ja selkeä tavoite: päästä ensi vuonna kouluratsastuksessa Lontoon olympialaisiin.

Kaksi vuotta sitten suunnitelmiin tuli kuitenkin tavallista isompi mutka, kun Alexandra loukkaantui vakavasti ja oli lähellä halvaantua.

Taidetta ja intohimoa

Nyt Alexandra kävelee tomerin askelin ja pitkä poninhäntä heiluen Helsingin Ruskeasuon hevostallin pihalla. Kun hän puikahtaa pilttuun portista sisään, vierelle kopsuttelee hevonen, joka alkaa tökkiä Alexandraa turvallaan kerjäten taputuksia.

Nuori nainen näyttää ruskeaa, valtavankokoista ruunaa vasten pieneltä ja hennolta mutta on tämän vierellä kuin kotonaan.
Alexandra ja hänen kilpahevosensa, MD Waterford eli Waffe vaihtavat vähän väliä keskenään lähes huomaamattomia eleitä, ilmeitä ja hörähdyksiä. Parivaljakon sujuva kommunikointi on vuosien työn tulosta ja samalla kouluratsastuksen perusta.

Lajin olennainen piirre on, että vaikeidenkin liikkeiden pitää näyttää eleettömiltä.

Alexandra ja Waffe on palkittu tuoreen Suomen mestaruuden lisäksi useissa kansainvälisissä kilpailuissa. Viimeisin kultamitali tuli Pohjoismaiden mestaruuskisoissa kouluratsastuksen joukkuekilpailusta. Siellä Alexandra saavutti myös henkilökohtaisen viidennen sijan.

– Ratsastus on minulle taidetta, jota luon yhdessä hevoseni kanssa. Se on elämäni rakkaus ja intohimo. Ei ole mitään hienompaa kuin se, että voin tehdä tätä täysillä, Alexandra sanoo.

14-vuotiaaksi asti Alexandralla oli kaksi hoitohevosta, mutta hän luopui niistä orastavan kilpauran takia. Urheilullisesta perheestä tullut tyttö pääsi nopeasti maajoukkueeseen ja voitti jo 17-vuotiaana Pohjoismaiden mestaruuden. Hän ratsasti alkuun poneilla, mutta vaihtoi myöhemmin hevosiin.

– Olen aina ollut kilpailuhenkinen, sillä haluan olla edellä muita. Kisaaminen on todella hauskaa ja jännitys ennen suoritusta on parasta.

Kilpailuiden vastapainoksi ratsastajan arki onkin sitten kuluttavaa. Alexandra aloittaa päivänsä tallilla aamuseitsemältä ja on liikkeellä iltakahdeksaan. Sen jälkeen hän tekee vielä kotitehtäviä, koska opiskelee Ypäjällä ratsuttajan ja valmentajan tutkintoa. Viimeksi hän seurusteli lyhyesti neljä vuotta sitten.

– Laji vaatii niin kokonaisvaltaista panostusta, että kaikki muu saa jäädä.

Reisi lonkasta läpi

Alexandra epäilee, että väsymys ja uupumus olivat osasyynä siihen, miksi hän kaksi vuotta sitten loukkaantui vakavasti. Oli vuoden 2009 heinäkuu ja Alexandra oli Vihdin hevostallin maneesissa ratsastamassa oriponilla. Takana oli pitkä ja yksinäinen ulkomaanreissu, jonka aikana hän oli sairastunut norovirukseen. Hevoset oli pitänyt hoitaa kipeänä ja yöt olivat kuluneet valvoessa.

Yhtäkkiä, täysin varoittamatta, Alexandran ratsu kavahti ja pongahti takajaloilleen. Hän tajusi, että poni alkaa kaatua ja yritti ponnistaa pois alta muttei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti. Ratsu rusensi hänet alleen. Alexandra ymmärsi, että nyt kävi huonosti, ja samalla iski käsittämätön kipu.

Maneesissa oli pari muutakin ihmistä. Alexandra sai kivun keskeltä huudettua, että ottakaa poni kiinni ja soittakaa hätänumeroon. Alaselkä oli kuin tulessa, lonkka tuntui räjähtävän ja hengittäminen oli työlästä. Toden teolla Alexandra kuitenkin pelästyi, kun varpaista ja toisesta nilkasta katosi
tunto.

– Olin vakuuttunut, että halvaannuin. Minuun iski synkkä ajatus, että oliko tämä nyt tässä ja oikeasti kaiken arvoista. Mielessä välähti myös suru siitä, miten erilaista elämästäni tulisi. Mutta sitten kipu vei mennessään.

Ambulanssi tuli paikalle parissakymmenessä minuutissa. Alexandra sai välittömästi morfiinipiikin, mutta se ei tehonnut. Kipulääkkeitä pumpattiin elimistöön maksimimäärä, mutta jostakin syystä ne eivät auttaneet hermokipuihin. Alexandra kieppui välillä tajuttomuuden rajamailla ja välillä huusi suoraa huutoa.

– Jossain vaiheessa kipua vastaan ei auttanut enää taistella, sillä se ei olisi voinut mennä enää pahemmaksi.

Alexandra kiidätettiin Jorvin sairaalaan magneettikuvauksiin ja sieltä Töölön sairaalaan. Siellä alkoi selvitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Alexandran reisiluu oli mennyt lonkasta läpi ja
jaloissa oli lähes kymmenen eriasteista murtumaa. Toinen jalka nilkasta alaspäin ei toiminut ollenkaan.

Kun Alexandran vanhemmat kiiruhtivat sairaalaan, isä ei pystynyt edes katsomaan happinaamariin puettua tytärtään. Äitikin itki kaksi viikkoa putkeen. Oli selvää, että Alexandra joutuisi pitkäksi aikaa sairauslomalle.

Pohdintoja sairasvuoteella

Alexandra leikattiin Töölössä välittömästi, minkä jälkeen alkoi hidas toipuminen. Alkuun hän ei voinut kuin maata paikoillaan lääketokkurassa ja odottaa kehon parantumista. Toinen jalka oli edelleen toimintakyvytön ja roikkui velttona ja toimettomana. Urheilullisesta Alexandrasta tuntui hurjalta, ettei oma kroppa totellutkaan enää käskyjä.

Sairasvuoteella Alexandra ehti myös pohtia, miltä tulevaisuus näyttäisi ilman ratsastamista. Päätös oli selvä: jos hän ei kuntoutuisi, ratsastus saisi jäädä ja hän aloittaisi opinnot ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa Hankenissa, jossa opiskelupaikka jo odottikin.

– Tiesin, että jos en voisi kisata, en ratsastaisi enää ollenkaan. En edes harrastuksena. Suljin nuo ajatukset kuitenkin mielestäni ja päätin, että teen kaikkeni päästäkseni vielä joskus hevosen selkään. Pointti ei ollut siinä, miten mäsäksi olin mennyt, vaan siinä, miten pystyisin parantumaan mahdollisimman nopeasti.

Alexandran sisukkuutta lisäsi se, että hän sai kuulla kirurgiltaan myös hyviä uutisia. Jalan toimintakyvyttömyys ja hermovamma tuskin jäisivät pysyviksi. Varmuutta ratsastusuran jatkamisesta ei kuitenkaan ollut.

Lääkäri arvioi, että Alexandra toipuisi vuodessa. Alexandra teki kuitenkin itsensä kanssa sopimuksen, että kuntoutuisi vielä vauhdikkaammin. Helppoa se ei ollut. Kun hänet ensimmäistä kertaa nostettiin sairaalavuoteella pystyyn, hän oksensi huimauksen vuoksi ja pyörtyi takaisin sänkyynsä.

– Pelottavimmat traumani liittyvät edelleen niihin ensimmäisiin kertoihin, kun minut nostettiin ylös. Kipu ja heikotus olivat niin valtavat. Pelkkään istumiseenkin oli totuttava uudelleen.

Pyörätuolipälyilyä

Sairaalasta Alexandra siirrettiin Tammikummun kuntoutuskeskukseen, jossa hän harjoitteli päivittäin paitsi fysioterapeutin kanssa, myös itsekseen. Vaikka alaruumis ei toiminut, hän treenasi yläkroppaansa nostelemalla puntteja ja tekemällä satoja vatsalihasliikkeitä päivässä. Kun hän pystyi liikkumaan pyörätuolilla, hän kävi isänsä kanssa välillä vaihtelun vuoksi ”rullatuoliralleilemassa” parkkipaikalla.

Kovasta huhkimisesta huolimatta tunto toisen jalan nilkasta alaspäin pysyi poissa. Vaikka Alexandra kuinka yritti, huusi perkelettä ja keskitti kaiken energiansa jalkaan, se ei vain liikkunut.

Alexandra vietti kuntoutuskeskuksessa viisi viikkoa, kunnes hänet kotiutettiin. Välillä hän kävi tuulettumassa kaupungilla äitinsä kanssa. Nuori nainen pyörätuolissa herätti yllättäviä
reaktioita ohikulkijoissa.

– Jotkut tulivat ruokakaupassa voivottelemaan kohtaloani ja sitä, miten niin iloiselle tytölle on voinut käydä noin. Jos törmäsimme vanhoihin tuttuihin, aina eivät kaikki uskaltaneet edes katsoa silmiin. Se tuntui todella erikoiselta ja oudolta mutta lisäsi sisua siitä, että haluan näyttää pääseväni tuolista vielä pois.

Alexandra myös piti päätöksensä. Pyörätuolissa kului kymmenen viikkoa, mutta hän pystyi kävelemään lyhyitä matkoja kainalosauvoilla jo kuukauden jälkeen leikkauksesta.

Alexandran helpotukseksi myös tunto toiseen jalkaan alkoi pikkuhiljaa palata. Takapakkejakin tuli: välillä oli lopetettava harjoitukset, levättävä ja turvauduttava kipulääkkeisiin.

Vaikka lääkäri oli arvellut toipumisen kestävän vuoden, meni vain neljä kuukautta, että Alexandra pystyi luopumaan kepeistäkin. Ratsastus oli edelleen tiukasti kiellettyä, mutta joulukuussa, puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, Alexandra päätti hypätä salaa hevosen selkään.

– En malttanut odottaa enää yhtään, hinku ratsastamaan oli niin kova. Ensimmäinen kerta satulassa ei pelottanut ollenkaan. Se tuntui täysin luonnolliselta, kuin olisin tullut kotiin.

Mielenrauhaa

Tätä nykyä mikään Alexandran olemuksessa ei enää kieli menneestä. Viimeinen onnettomuuden ulkoinen merkki, nilkkatuki, on satunnaisesti käytössä ja jalkaa pitää edelleen kuntouttaa, mutta se ei estä ratsastamista.

Alexandra myöntää, että ensimmäiset kilpailut loukkaantumisen jälkeen jännittivät. Kotivalmentaja Janne Bergh kuitenkin tsemppasi ja sai hänet usutettua Venäjälle kisoihin. Se kannatti, sillä sijoitus oli heti kolmas.

Puolentoista viikon päästä Alexandra kilpailee Suomen joukkueessa Hollannin EM-kisoissa. Silloin ratkeaa, pääseekö hän tavoitteeseensa ja Lontoon olympialaisiin. Jotta se onnistuisi, joukkueen on sijoituttava vähintään kuudenneksi.
Alexandra voi päästä olympialaisiin myös henkilökohtaisten ranking-pisteiden avulla, mikäli saa pysyttyä maailman 200 parhaan kouluratsastajan joukossa. Tällä hetkellä näyttää hyvältä, sillä hänen sijoituksensa pyörii 150:n paikkeilla.

Pelkkä osallistuminen olympialaisiin ei Alexandralle riitä, vaan hän aikoo myös menestyä. Tätä asennetta hän vaali jo sairasvuoteellaan. Silloinkaan hän ei suostunut vaipumaan epätoivoon vaan suuntasi ajatuksensa vahvasti tulevaisuuteen.

– Sängyssä maatessani tein jatkuvasti mielikuvaharjoituksia, hioin strategioitani ja seurasin maailmancupia ja muita kansainvälisiä kisoja netistä. Tutkin nelivuotissuunnitelmaani ja lohduttauduin sillä, että aikaa on vielä. Se auttoi jaksamaan.

Myös huumorin löytäminen vakavasta tilanteesta helpotti oloa.

– Reisiluu perseessä antaa perspektiiviä elämään, Alexandra nauraa.

Hän uskoo jaksaneensa pitää positiivista asennetta yllä myös siksi, että perhe ja ystävät olivat niin suurena tukena. Sekin auttoi, että varasuunnitelma kauppakorkeaopinnoista oli valmiina.

– Ilman tukijoukkoja tämä ei olisi ollut mahdollista. Tiesin, etten ollut putoamassa yksin suureen kuoppaan, mikä toi suurta mielenrauhaa. Ylipäätään loukkaantuminen on avannut minulle uudenlaista, aiempaa laajempaa elämänkatsomusta ja asioiden hyväksymistä. Se on tuonut syvyyttä kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Minun silmissäni tosivoittajat ovatkin niitä, jotka menestyvät alamäessä.

Alexandra tietää, että uran ratkaisuhetket ovat käsillä. Se ei pelota, sillä hän odottaa tulevaa innolla – ja kiitollisena.

– Jokaisella urheilijalla koittaa jossain vaiheessa hetki, joka nostaa heidät uudelle tasolle. Juuri nyt olen urani tärkeimmässä kohokohdassa. Mutta jo se matka, jonka olen tähän mennessä läpikäynyt, on tehnyt elämästäni tarkoituksenmukaisen ja onnellisen.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.