Äitinsä vuosi sitten keuhkosyövälle menettänyt Olli Sainio on rintasyöpään sairastuneen vaimonsa Jennan tukena. – Äitini kuolemasta viisastuneena olen pystynyt välttämään aiempia virheitäni.

Olli Sainio, 28:

"Istuin isäni työpaikan kahvipöydässä viime helmikuussa, kun lääkäri soitti ja kertoi, että Jennalla on todettu syöpä. Olin osannut valmistautua uutisiin. Järkytys iski päälle vasta myöhemmin, mutta ajattelin silloin, ettei tämä tauti voi taas viedä yhtä ihmistä­ viereltäni. Äitini kuoli viime vuonna keuhkosyöpään. Mietin, rangaistaanko minua jostain.

Jenna huomasi kyhmyn rinnassaan jo vuosi sitten, mutta lääkärissä sen sanottiin olevan hyvälaatuinen. Joulukuussa hänen selkänsä kuitenkin kipeytyi pahasti.­ Voimakkaat särkylääkkeet saivat aikaan munuaistulehduksen, ja Jenna joutui tehovalvontaan sairaalaan. Silloin aloin aavistaa, ettei kyse ole pelkästä selkäkivusta. Kun Jennan syöpä löydettiin, se oli levinnyt rinnasta selkärankaan ja maksaan.

Jennalle alettiin antaa hoitoja viikon kuluttua syöpädiagnoosista, ja hän pääsi pian sairaalasta kotiin. Vaikka Jenna on voinut olla kotona, arjessamme ei ole mitään, mihin syöpä ei olisi vaikuttanut. Vaihdoin työpaikkaakin, jotta pystyn olemaan enemmän kotona.

Koska Jennan on vaikea kävellä heikon kuntonsa takia, hän kulkee vähänkin pidemmät matkat pyörätuolissa. Kotitöiden tekeminen on  Jennalle hankalaa, ja hänestä oli aluksi vaikeaa seurata vierestä, kun minä hoidan ne hänen puolestaan ja vieläpä eri tavalla kuin hän. Lapsemmekaan eivät ensin ymmärtäneet, miksei äiti vie heitä enää hammaspesulle tai voi ottaa syliin. Sen katsominen tuntui kamalalta. Olemme sanoneet äidin­ olevan kipeä, mutta emme ole halunneet antaa turhaa toivoa lupaamalla, että äiti paranee.

Toukokuussa Jennan sytostaattihoidot täytyi keskeyttää muutamaksi kuukaudeksi liian korkeiden maksa-arvojen takia. Silloin menettämisen pelko nosti päätään. Äitini hoidot lopetettiin samasta syystä, ja hän kuoli alle kuukausi sen jälkeen.

Äitini kuolemasta viisastuneena olen pystynyt välttämään aiempia virheitäni. Viime vuonna karkasin pahaa oloani töihin, mutta se ei johda mihinkään. Hieman ennen Jennan diagnoosia minulla todettiin masennus, johon olen saanut nyt apua. Avun pyytämisessä on ollut opettelemista."

Jenna ei halua kosketusta

"Syöpä on vaikuttanut myös parisuhteeseemme. Kun tapasin Jennan yhdeksän vuotta sitten, ihastuin ensimmäiseksi hänen ulkonäköönsä. Sairaus ja lääkkeet ovat muuttaneet Jennaa ulkoisesti paljon, eikä hän ole siksi halunnut, että kosken häneen. Nukumme eri sängyissä, ja läheisyys­ on kadonnut.

Välitän Jennasta samalla tavalla kuin ennenkin. Joskus olemme menneet kahdestaan elokuviin, mutta pääasiassa olen yrittänyt olla Jennan vierellä ja vain ottaa vastaan hänen turhautumisensa.

Jenna ei ole ikinä ollut hyvä näyttämään tunteitaan, mutta sairaalassa hän rupesi kirjaamaan ajatuksiaan päiväkirjaan. Sen lukeminen tuntuu pahalta, koska en oikeastaan pysty auttamaan häntä. Tuen Jennaa mahdollisimman paljon, mutten halua sääliä häntä. Sen sijaan yritän kannustaa häntä liikkumaan ja puuhailemaan omatoimisesti."

Jarrut päällä kohti tulevaa

"Elokuussa Jennan hoitoja pystyttiin jatkamaan, ja veren syöpäarvot ovat laskeneet. Jennan mieliala on kohentunut. Minäkin olen tietysti iloinen, mutta jarrut ovat koko­ ajan päällä. Lääkäri ei ole antanut tarkkaa ennustetta, joten en uskalla­ tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Olen miettinyt paljon, miten selviäisin kahden lapsen kanssa yksin. Ajatus kuolemasta pelottaa, mutta joskus väsyneenä ja turhautuneena haluaisin vain päästä tästä tilanteesta eteenpäin joko terveemmän Jennan kanssa tai ilman Jennaa. Sellaisina hetkinä täytyy vain viettää päivä poissa kotiympyröistä ja koettaa ajatella jotain aivan muuta.

Sairaus kummittelee koko ajan taustalla, mutta olen sen ansiosta myös oppinut­ nauttimaan lapsiperheen arjesta. Viime viikolla teimme nuotion ja paistoimme makkaraa perheen kanssa mökillä. Se oli pieni juttu, mutta kuitenkin aika hieno hetki. Niistä pitäisi osata iloita ilman sairautta, joka laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen."

Jenna Sainio, 26:

”Syöpädiagnoosi oli aikamoinen järkytys, vaikka huomattuani kyhmyn rinnassani osasin jo tavallaan aavistaa, mistä on kyse. Suurena yllätyksenä tuli, että syöpä oli levinnyt jo selkärankaan ja maksaan asti. Tuntuu epätodelliselta, että tämä osui omalle kohdalle. Tuntui pahalta kertoa Ollille sairaudestani, koska hänen äitinsä oli kuollut syöpään vain vuotta aiemmin. Taisin itkeäkin.

Aluksi mietin, miten lapset pärjäävät, jos kuolen. Olli on kuitenkin pärjännyt heidän kanssaan vielä paremmin kuin osasin kuvitella. Kesällä kuolema oli paljon mielessäni, mutta nyt hoitojen jatkuttua olen ollut melko hyvillä mielin. Ainakin minulla on vähän lisää aikaa.

Olli on kuunnellut paljon murheitani, ja mielestäni hänkin on pystynyt näyttämään minulle tunteensa. Sairastumiseni jälkeen suhteessamme ei ole kuitenkaan ollut yhtä paljon läheisyyttä kuin ennen. Hiukseni lähtivät keväällä hoitojen takia, joten oloni ei ole ollut kovin naisellinen. Kesällä hiuksia tuli vähän takaisin, ja nyt ne ovat onneksi pysyneet päässä. Ulkonäköni muutos on ollut minulle vaikea asia, joten olen työntänyt Ollia pois luotani. Olli on silti sanonut, että olen hänelle­ sama ihminen kuin ennenkin.

Sairastaminen on ollut turhauttavaa, kun en pysty liikkumaan tai puuhastelemaan lasten kanssa yhtä paljon kuin ennen,­ mutta siihen on vain sopeuduttava. Saan lapsiltani paljon voimia jaksaa. Kun teemme jotain yhdessä perheen kanssa, sairaus jää hetkeksi taustalle."

Myös Mikko jakoi Me Naiset -lehden numerossa 41 tarinansa puolisonsa Marikan rintasyövästä. Lue juttu täältä.

Jenna ja Olli Sainio

  • Jenna, 26, ja Olli, 28, asuvat Rauman maaseudulla 4-vuotiaan poikansa ja 2-vuotiaan tyttärensä kanssa.
  • Olli on puutavara-autonkuljettaja ja Jenna vartija. He ovat olleet yhdessä yhdeksän ja puoli vuotta.
  • Jennan syöpä on levinnyt rinnasta selkärankaan ja maksaan. Hänelle annetaan tällä hetkellä sytostaattihoitoja. Ennustetta tulevaisuudesta ei ole annettu.
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...