”Ai miten niin olisi helpompi puhua miehen kanssa minun autooni liittyvästä asiasta?” Kuva: Shutterstock
”Ai miten niin olisi helpompi puhua miehen kanssa minun autooni liittyvästä asiasta?” Kuva: Shutterstock

Jostain syystä moni ajattelee yhä, että mies tietäisi automaattisesti naista enemmän elektroniikasta ja autoista – mikä ei tietenkään pidä paikkansa.

Hei elektroniikkamyyjä, se läppäri on tulossa minulle! Voisitko siis keskustella laitteesta minun etkä vieressä seisovan miehen kanssa?

Vähättely ja tytöttely ovat edelleen arkea suomalaisnaiselle hänen tehdessään ”miehisiä” ostoksia. Kyllä, tavaroita näköjään yhä määritellään sukupuolen mukaan, ja miesten ostoslistalle näyttäisivät kuuluvan ainakin tietokoneet, työkalut sekä autot.

Huonoa palvelua on kohdannut myös bloggaaja ja radiojuontaja Laura Ollila, 28, joka eilen Snapchat-tilillään kertoi törkeästä kohtelustaan autokaupoilla. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, Ollila on tapellut uskottavuuden kanssa autokaupoilla, huolloissa ja katsastuksissa useampaan otteeseen.

– Minulla on tässä noin 10 vuotta ollut auto käytössä, ja olen kolme kertaa ostanut itselleni auton. Silti tulee sellainen fiilis, että minut nauretaan ulos automyymälöistä.

Laura Ollila oli 19-vuotias ostaessaan ensimmäisen autonsa. Silloin kehotettiin palaamaan liikkeeseen huoltajan kanssa.

– Olin vain, että selvä, jos ei raha kelpaa, niin menen toiseen myymälään – ja meninkin. Toki olin nuori, mutta ärsytti jo silloin, kun olin tekemässä ihan omia päätöksiä auton hankinnasta, en minä vanhempiani tarvinnut siihen.

”Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa.”

Seuraavan auton Ollila hankki 25-vuotiaana, ja sama virsi kuului tälläkin kertaa autokaupassa.

– Ostin auton noin kolme vuotta sitten, ja sain myös silloin ihan surkeaa palvelua. Autokaupassa ehdotettiin, että pitäisi tulla uudelleen jonkun miehen kanssa liikkeeseen, jotta olisi helpompi selvittää autoasioita sitten hänen kanssaan, Ollila kertoo.

Autonsa hän päätyi tilaamaan toisen merkin liikkeestä – ilman miehen apua.

Huonot kokemukset kruunaa tuorein tapaus, kun muutama vuosi sitten ostetun auton moottorin ahdin hajosi, ja auto jätti Ollilan tien varteen. Sekä hinauksen että huollon kanssa syntyi ongelmia, joita Ollila yritti selvittää puhelimessa. Turhaan.

”Olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa.”

– Asiaa selvittäessämme minulle sanottiin, että olisi helpompaa puhua jonkun miespuolisen henkilön kanssa. Kuulemma heidän olisi vähän vaivattomampaa keskustella niistä asioista mieheni tai isäni kanssa, kun se on naisten kanssa aina vähän hankalaa.

– Vastasin vain, että auto-ongelmani eivät kuulu isälleni millään lailla, joka ei muutenkaan tiedä autoista yhtään sen enempää kuin minä. Olen kohta 30-vuotias, enkä tarvitse mitään huoltajaa puuttumaan asiaan. Minulla ei myöskään ole miestä, eivätkä entiset mieheni olisi ymmärtäneet autoista yhtään enempää kuin minä.

OIlila toivookin autokaupoilta ja muilta autoilun firmoilta palvelua, jossa iästä, vaatetuksesta, ulkonäöstä ja muusta vastaavasta ei välitetä.

– Jokainen asiakas pitää ottaa tosissaan. On todella törkeää, että kun on nuoren näköinen nainen, niin ajatellaan, että ei tuolla voi olla varaa hienoon autoon tai ettei voi ymmärtää niistä mitään. Kuka nainen muka menee autokauppaan potkimaan renkaita? Autokaupat eivät ainakaan itselleni ole paikkoja, mihin menisin vain katselemaan, jos en oikeasti ole ostoaikeissa.

”Miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ei ole muuttunut 10 vuodessa yhtään mihinkään.”

– Autokauppojen kannattaisi myös muistaa, että samaan tapaan kuin esimerkiksi ravintoloiden, myös autokauppojen huonot kokemukset kerrotaan eteenpäin, eivätkä ihmiset halua välttämättä mennä niihin.

Sanottiinpa Suomea kuinka tasa-arvoiseksi tahansa, on Ollilan mielestä outoa, että sukupuolittuneisuus autoasioissa on edelleen niin voimakasta.

– Olen ollut jo noin 10 vuotta auton omistaja, eikä miesasiakaspalvelijoiden huono asenne naisasiakkaita kohtaan ole muuttunut siinä ajassa yhtään mihinkään. Sama vähättelevä laulu sieltä tulee edelleen. Ei minua oteta nykyään yhtään sen enempää tosissaan, kun mitä silloin 19-vuotiaana.

Asioista selvää

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

AK kirjoitti: Yhy yhy, sait huonoa palvelua. Teet niinkuin jokainen järkevä: menet seuraavaan liikkeeseen jos sieltä saisi parempaa ja jos oikein hatuttaa katsot onko jotain virallista tapaa antaa palautetta. Naistenlehtien palstoilla asiasta itkeminen (varsinkin kun ymmärrettävistä syistä yhtäkään firmaa ei mainita nimeltä) ei asioita edistä. Jos tietäisit asiasta vähän enemmän, tietäisit että hän nimenomaan meni eri liikkeeseen ja autokin vaihtoon menossa ettei tarvitse kyseisen liikkeen...
Lue kommentti
Autoasentaja

”Olisi helpompaa puhua miehen kanssa” – Laura Ollila kertoo törkeistä kokemuksistaan autokaupoilla

Luulisi että provikapalkalla toimivilla myyjillä olisi edes jotain mielenkiintoa palvella ASIAKASTA, oli hän sitten nainen tai mies. Itse olen jättänyt aikanaan auton liikkeeseen, kun myyjä jutteli vain isäni kanssa, minulle esiteltiin auton väri. Isäni totesikin myyjälle minun poistuttua liikkestä, "minulla ei ole auton kanssa mitään tekemistä, tytölle se olisi tullut, ei minulle!" 😁 No mentiin viereiseen liikkeeseen, palvelu pelasi ja auto lähti mukaan!
Lue kommentti

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.