Vuoden 2009 haastattelussa Antti Reini pohti yksinäisyyden tuntojaan, perheasioita ja itseään näyttelijänä.

Kun Antti Reinin, 45, tuikeat kasvot tärähtävät valkokankaalle,
ei tulisi mieleenkään käydä ryppyilemään. Miehen rooliminät
ovat lähes poikkeuksetta päivänvalon tuolla puolen hääräileviä hämärämiehiä, joiden puuhat saavat katsojan pohtimaan moraalin rajoja.

Päivänvalossa Antti itse ei vaikuta kovin pahikselta. Kapinallisuudesta kielivät vain prätkäbuutsit ja pitkäksi venähtänyt ponnari, mutta kuuluisaa renttukarismaa

pehmentävät olalle heitetty läppärilaukku, nenälle lykätyt lukulasit ja kasvoilla vilahtava ilkikurinen virne.

Antti on tottunut epäsäännölliseen elämään ja tehnyt melkein aina näyttelijäntyön ohella myös erilaisia hanttihommia.

– Duuneja tulee ja menee, mikään ei ole varmaa, ennen kuin
kamera käy. Näyttelijän duuni on hienoa, koska se on liikkuvaa ja pääsee matkustamaan myös ulkomailla. Siihen liittyy irrallisuuden ja vapauden tunne, Antti sanoo.

Avonainen perhe

”Minulla on kolme hienoa ja kaunista tyttöä: Verna, 12, Saga, 10, ja Moona, 3. Tyttäret asuvat äitiensä luona, ja vietän heidän kanssaan aikaa silloin kun sovitaan. Asiat ovat sen suhteen lutviutuneet eksien kanssa ihan ok. Mieluummin hyvin toimiva avonaisempi perhe kuin tulehtunut ydinperhe.

Itse kasvoin Helsingin Kalliossa ja vietin idyllisen villiä kaupunkilaislapsuutta: ratapihoilla leikkimistä, ratikalla matkustamista, kolttosia frendien ja pikkubroidin kanssa. Äiti työskenteli ravintolaalalla ja isä rautateillä. Heillä oli vaihtelevat työajat, ja olin paljon hoidossa isoisän luona. Vaikka sain tulla ja mennä vapaasti, Kalliossa oli turvallinen meininki, sillä kaikki pitivät huolta toisistaan. Läheisimmän frendini olen tuntenut
ihan lapsuudesta.

Isoisä oli minulle erittäin tärkeä. Hän opetti elämänarvot ja
painotti hyvän ihmisyyden merkitystä. Pitäisi pyrkiä elämään niin, että on rehellinen itselleen ja sitä kautta muille. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, miten tärkeä oppi se oli, ja pyrkinyt toteuttamaan sitä oikeasti. Välillä olen onnistunut, välillä en.
Tyttärieni kanssa olen koettanut olla mahdollisimman minä.
Skidit ovat saaneet syödä kuralätäköstä ja liata vaatteensa, mutta silti heillä on rajat, että he voivat tuntea olonsa turvalliseksi. Myös mielikuvituksen tukeminen on tärkeää.
Ei se ole kiinni lelun arvosta: lapset tekevät lelun vaikka  tiskirätistä.

Olen pyrkinyt välttämään sitä, että lasten kalenterit olisivat
täynnä tuputettuja harrastuksia. Minulle ei lapsena tyrkytetty
tekemistä. Urheilin ja pelasin jalkapalloa, mutta isoin juttu oli musiikki. Suvussa oli musikaalista verta, isoisä soitti haitaria ja faija puhaltimia. Isoisän kanssa kävimme rokkikonserteissa, ja hän antoi minulle rummut 11-vuotiaana. Opin nopeasti soittamaan.

Samassa korttelissa asui vanhempia frendejä, jotka opettivat
meitä nuorempia kuuntelemaan hyvää musaa. Pidimme  levyraateja ja haaveilimme rocktähteydestä.
Soittaminen oli enemmän itseilmaisua, en tehnyt sitä  esiintymisinnon vuoksi. Sama juttu pätee nyt näyttelijän työssä.

Murrosiässä tunsin oloni rumaksi ja epävarmaksikin, enkä
tyttöjen seurassa uskaltanut olla rocktähteä. Kävin poikakoulua
400 kundin kanssa, ja mimmit olivat mystisiä olentoja, kun niitä
ei joka päivä edes nähnyt.

Levoton Ruotsissa

En ole opiskellut näyttelemistä virallisesti päivääkään, vaan olen
oppinut työni tekemällä. Teatterikorkeaan pyrin kerran, mutta tie tyssäsi toiseen vaiheeseen. Auktoriteettikammo on seurannut alakoulusta asti. Olen aina kyseenalaistanut ja ollut kova väittelemään, enkä viihtynyt koulussa ollenkaan. Kun oppivelvollisuus tuli täyteen, lopetin koulut.

Parikymppisenä tienasin elantoani – huonosti – soittamalla
rumpuja bändeissä. Kun Helsinki alkoi käydä pieneksi, lähdin
Tukholmaan seikkailemaan. Asustelin siellä sun täällä, vuokrakämpissä ja muiden nurkissa, soittelin yöt ja tein hanttihommia päivisin, kun oli pakko. Tukholmassa tuli elettyä rokkenroll- elämää ja kokeiltua kaikenlaista. Meno oli rankkaa.
Sellainen elämä vaatii veronsa.

Tietynlainen levottomuus ja omien rajojen etsintä on vaivannut
minua lapsesta asti. Olen kokeillut kaikenlaisia juttuja. En tiedä,
olenko nyt vanhempanakaan päässyt rajojen etsimisestä, ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen kiksit tulivat vain ääripäistä. Nyt olen huomannut, että välissäkin on jotain. Mutta kyllä kova vauhti on aina kova vauhti. Siksi kai rakastan moottoripyöräilyäkin.

Palasin Ruotsista Helsinkiin 24- vuotiaana. Olin aika loppu ja
tunnekylmä, eikä elämässä ollut suuntaa. Latailin pattereita ja ajattelin, että näytteleminen voisi olla sellainen juttu, jolla saisin itseäni auki. Ajauduin harrastajateattereihin, ja näyttelemisestä
tuli hyvää terapiaa.

Oikeassa paikassa

En tiedä, olenko näyttelijänä kovin lahjakas, sen saavat muut
arvioida. Olen kai ollut joskus oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ekan elokuvani Il Capitanonkin kanssa tapahtui. Sen koekuvauksiin menin lehti-ilmoituksen perusteella. Olin silloin 25. Leffamaailma oli mulle uutta ja hämmentävää. Näyttelin kolmoismurhaajan roolin ihan vaistonvaraisesti ja löin 150 prossaa tiskiin koko ajan. Tein roolia niin tosissani, että se uuvutti henkisesti täysin.

Kun leffa palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, käyttäydyin ylimielisesti, en mennyt tilaisuuksiin ja haistatin toimittajilla paskat. Olin shokissa. Toisaalta nautin huomiosta, toisaalta halusin vain päästä pois parrasvaloista. Tuo elokuva oli kuitenkin merkittävä juttu elämässäni. Tuntui, että aukesi mahdollisuus löytää elämään sisältöä. En kuitenkaan ajatellut, että nyt musta tulee näyttelijä. Kesti pari vuotta, ennen kuin sain seuraavat duunit. Sen jälkeen leffa- ja tv-töitä on tipahdellut tasaisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun näyttelijänduuneja ei ole ollut, olen elättänyt itseni  remppahommilla, maalannut seiniä ja ollut putkimiehenä. Työn statuksella ei ole mitään merkitystä – jostain ne leivänpäällykset pitää saada. Kaikki duunit, joita olen tehnyt, olen pystynyt muokkaamaan itselleni mielenkiintoisiksi ja yrittänyt oppia niistä jotain.

En kauheasti suunnittele tulevaisuutta, eikä minulla ole  ihmeellisiä ammatillisia haaveita. Tietysti toivon, että pystyn hankkimaan ruokaa jääkaappiin. Tärkeämpää kuitenkin on, että pystyn kehittymään ihmisenä ja voimaan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Nuorempana ajattelin, että kun olen tehnyt yli 50 leffaa, voin kutsua itseäni näyttelijäksi. Nyt olen tehnyt sen verran, enkä vieläkään sano olevani näyttelijä. En oikein tiedä, mitä näytteleminen on. Yritän vain ymmärtää ohjaajien visioita
ja toteuttaa niitä parhaani mukaan. Hyvä näyttelijä ei esitä itkemistä vaan saa minut itkemään.

Roolini ovat usein olleet mielensä kanssa tasapainoilevia  ihmisiä. Enää ne eivät käy psyyken päälle kuten nuorempana, sillä prosessoin asiat etukäteen. Joskus on tullut sellaisia päiviä, että teemat heräävät henkiin omassa elämässä, mutta sitten niiden kanssa vain eletään.

En tiedä, kiinnostaako tyttäriäni esiintyvän taiteilijan työ.  Vanhimmalla on ainakin siihen viittaavia piirteitä ja haluja. Mutta
mulle on ihan sama, mitä heistä tulee. Pääasia, että tulee  onnellisia. Pyrin tukemaan heitä siinä, mihin he itse  suuntautuvat.

Juomisen loppu

Olen ollut raittiina kohta viisi vuotta. Lopetin, koska huomasin,
etten elä niin kuin ajattelen. Olin juonut oman osuuteni, tai enemmänkin. Mitta tuli täyteen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen akut alkoivat loppua. Oli ollut
paljon duunia ja liikaa vapaa-aikaa, ja se vaati veronsa, oli burn
outia ja muuta. Konkreettisia muistikuvia siitä ajanjaksosta on
aika vähän. Ihmissuhteet kaatuivat, ja töissäkin tuli uskottavuusongelmia. Asiat jäivät kesken. En pitänyt itsestäni sellaisena.

En ajattele olevani sen parempi tai huonompi kuin muutkaan,
mutta huomaan voivani paljon paremmin kuin ennen. Onneksi ääripäiden saavuttamisen jälkeen jokin sisäinen ääni on aina sanonut, että nyt pitää vaihtaa suuntaa. Olen kai onnekas, kun olen osannut sitä kuunnella. Ja kun täällä vielä ollaan. Joku on sanonut, että juominen on helppo lopettaa, mutta vaikeinta on pysyä selvin päin. Toistaiseksi en ole ruvennut juomaan uudelleen, ja hyvä niin.

Ei stressiä isyydestä

Olen aina kokenut ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta.
Joskus nuorempana kärsinkin siitä. Myöhemmin olen hyväksynyt
sen ja huomannut, että mulla vain on erakkomainen luonne.
Tarvitsen ympärilleni rauhaa ja tilaa hengittää. Perinteinen perhe-elämä ei ole minun kohdallani vain toiminut. Ainahan se on ikävää, kun perheet hajoavat. Siinä kokee valtavaa  epäonnistumisen tunnetta. Minulla asiat ovat onneksi järjestyneet positiivisesti.

Jos tietäisin, millainen on hyvä parisuhde, kai olisin elänyt siinä
ikuisesti. Kriteereitä suhteelle on turha luetella, kun ei niitä itsekään pysty täyttämään. Ehkä tärkeintä olisi, että osapuolet
pystyisivät kommunikoimaan ja kunnioittamaan toisiaan. Silloin
suhde saattaisi jopa toimia.

Tyttärien syntymät ovat olleet minulle kasvattava paikka. Lasten
myötä olen oppinut vastuuta ja ymmärtänyt katsoa maailmaa
muustakin kuin omasta näkökulmasta, vähemmän itsekkäästi.
Käyn tyttöjen kanssa leikkipuistossa, leffassa, piirtelen paljon, ja vanhemman kanssa shoppailen. Yhteistä tekemistä löytyy aina. En ota stressiä siitä, olenko hyvä isä vai en, annan tyttärien määritellä sen. Ja kun ne vielä toistaiseksi kutsuvat minua isäksi, kaikki on hyvin.

Erakoksi maalle

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään elämää. Ehkä jotakin
minussa on muuttunut. Sen sijaan, että tuhoaisin kaikkea ympärilläni, yritän elää rakentavasti. Voi olla, että se on ikääntymiseen liittyvä juttu. Oli tai ei, olen silti löytänyt paremmin rauhan itseni kanssa, ja ympäristönikin tuntuu sen johdosta voivan paremmin. Duunit ja yksityiselämä sujuvat.
Vaikka menneisyydessäni on paljon karikkoja, siellä on myös
paljon hyvää. Nykyään yritän olla mahdollisimman läsnä ja yritän
elää tätä hetkeä, joka on mennyttä ja tulevaa tärkeämpi.

Ympäristönvaihdos on ollut pitkään mielessä, ja siksi muutin pois
Helsingistä. Olen löytänyt maalta talon, jossa voin erakoitua  ihan rauhassa. Luonnossa oleminen on tullut tosi tärkeäksi kiireen ja hälinän sijaan. Maalla on rauhaa ja lungimpi meininki. Itseään ei pääse karkuun, mutta ympäristöönsä voi aina vaikuttaa.”

Tilaajille
Rosana Pena tuli Suomeen hoitamaan suomalaisperheiden lapsia, jotta voisi elättää omansa Filippiineillä. Kuva Laura Oja.
Rosana Pena tuli Suomeen hoitamaan suomalaisperheiden lapsia, jotta voisi elättää omansa Filippiineillä. Kuva Laura Oja.

Suomessa on arvioiden mukaan 200 filippiiniläistä kotiapulaista. Yksi heistä on Rosana, 38, joka elättää työllään lapsensa toisella puolella maapalloa.

Filippiiniläinen Rosana Pena saapui Suomeen neljä päivää ennen jouluaattoa vuonna 2009. Lentokentällä vastassa oli serkku Olivia Esguerra, joka antoi ensin talvitakin ja sitten kyydin uuteen kotiin.

Matkalla Rosana katseli, kuinka lumi...

Kun mies ilmoittaa töissä jäävänsä hoitamaan lapsia kotiin, hän voi kohdata kuittailua kollegoilta ja pomon silmien pyörittelyä. Haastattelimme kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi kolmea isää, jotka ovat hoitaneet lapsiaan kotona.

Tänään 19. marraskuuta vietetään kansainvälistä miestenpäivää. Tasa-arvo ei ole vielä miehilläkään valmis, erityisesti vanhempainvapaisiin liittyen. THL:n tuoreen selvityksen mukaan kotihoidon tuen saajista isien osuus on vain 6,9 prosenttia.

Kysyimme kolmelta kotona lapsiaan hoitaneelta isältä, mitä heidän työnantajansa sanoivat, kun he ilmoittivat halustaan jäädä kotiin.

Media-alalla työskentelevä isä, 35

kaksi lasta, oli kotona lasten kanssa 7 kk ja 10 kk

 

”Jo raskausaikana kerroin pomolleni, että aion olla lapsen kanssa kotona yhtä pitkään kuin vaimoni, eli seitsemän kuukautta. Pomo onnitteli, mutta naamasta näin, että hän valahti vakavaksi ja oli hetken hiljaa. Hän vaikutti yllättyneeltä siitä, että aion olla pois niin pitkään, mutta ei sanonut siitä mitään.

Kollegat kommentoivat asiaa kevyemmin, tyyliin: ”Ohhoh, meinaatpas olla pois pitkän pätkän. Aiot siis ihan tosissasi viettää lasten kanssa aikaa kotona?”

”Vanhempi, lapseton nainen vitsaili, että onneksi sinulla on jo lapsikiintiö täynnä.”

Kun ilmoitin jääväni kotiin myös toisen lapsen kanssa, pääsin helpommalla, sillä päätöstäni osattiin jo odottaa. Silloin olin pois vielä pidemmän pätkän, kymmenen kuukautta.

Töihin palatessani eräs toinen pomo – vanhempi, lapseton nainen – vitsaili, että onneksi sinulla on jo lapsikiintiö täynnä. En kuitenkaan ottanut siitä itseeni. On ihan ymmärrettävää, että esimiehet miettivät, milloin alaiset ovat paikalla.

Edelleen teen nelipäiväistä viikkoa. Sillä on ollut iso vaikutus perhe-arkeemme. Jaksamme kaikki paremmin.”

Tietoteknikko, 38

kaksi lasta, oli ensimmäisen lapsen kanssa kotona neljä kuukautta

 

”Kerroin suoraviivaisesti pomolleni jääväni lapsen kanssa kotiin noin puoli vuotta ennen perhevapaiden alkua. Hän otti asian vastaan ilmoitusasiana, eikä yrittänyt vaikuttaa siihen, milloin vapaani pidän. Uskon hänen suhtautuneen asiaan leppoisasti siksi, että olen töissä korkeakoulussa, jossa ei ole tulospaineita.

Kun olin perhevapaalla, työpaikallamme järjestettiin yt-neuvottelut ja monet alaisistani irtisanottiin. Tunsin morkkista, etten ollut paikalla, sillä esimiehenä minun tehtäväni olisi ollut olla alaisteni tukena. Toki samaan aikaan oli helpottavaa, ettei minun tarvinnut pohtia irtisanomisia, vaan pystyin keskittymään perheeseeni.

”Työkaverini vinoilivat minulle, että osasitpas hyvin ajoittaa vapaasi.”

Työkaverini vinoilivat minulle, että osasitpas hyvin ajoittaa vapaasi. Mutta se oli ihan ystävällishenkistä naljailua. Ei kukaan ainakaan päin naamaa sanonut minulle mitään ilkeää.

Olisin halunnut olla kotona pidempäänkin kuin neljä kuukautta, mutta taloudellisista syistä minun piti palata töihin. Tällä hetkellä toinen lapsemme on vauva. Ajatuksen tasolla voisin jäädä hänenkin kanssaan kotiin. Olemme kuitenkin juuri ostaneet uuden asunnon, joten rahaa tarvitaan.”

Mainosalan yrittäjä, 34

kaksi lasta, oli molempien kanssa kotona puoli vuotta:

 

”Vaikka olen yrittäjä, minulle oli itsestäänselvää, että jään lasten kanssa kotiin, koska halusin sitä. Ilmoitin siitä osalle asiakkaistani, mutten kaikille.

Asia otettiin pääosin vastaan positiivisesti. Joitakin asiakkaitani harmitti, kun kieltäydyin töistä perhesyihin vedoten. Mitään peruuttamatonta ei kuitenkaan tapahtunut ja he soittivat minulle työasioissa myöhemmin uudestaan.

”Joitakin asiakkaitani harmitti, kun kieltäydyin töistä perhesyihin vedoten.”

Positiiviseen vastaanottoon vaikutti varmaankin se, että tein satunnaisia työkeikkoja lastenhoidon ohellakin. Kun kävin töissä, isovanhemmat vahtivat lapsia. Ilman heitä tilanteeni olisi ollut hankalampi. Satunnainen työnteko oli tärkeää minulle, koska se oli mielekästä, sain siitä rahaa ja pystyin ylläpitämään asiakassuhteita.

Olin kotona puoli vuotta per lapsi ja olisin voinut olla kauemminkin, mutta lastenhoidon sumpliminen oli lopulta aikamoista säätöä. Asiat ovat helpommin nyt, kun lapset ovat päiväkodissa.”