Laulaja-näyttelijä Olavi Uusivirta tarvitsee potkuja persuksilleen saadakseen itsestään parhaan irti.

Kuva Jouni Harala

Voi voi niitä, jotka eivät pidä Olavi Uusivirrasta, 28. Tänä keväänä helsinkiläistaiteilijaan on melkein mahdotonta olla törmäämättä. Elokuvissa Olavi tekee tärkeän sivuroolin Härmässä, Suomen Kansallisteatterissa hänet on nähnyt jo 37 600 Homo!n katsojaa, ja kun uusi albumi, Elvis istuu oikealla, parhaillaan juhlii ilmestymistään, sen kappaleet taatusti eksyvät myös radiosoittoon.

Vaikka Olavi tunnustautuu patalaiskaksi, monen sortin tekeminen tulee häneltä luonnostaan. Niin hän on toiminut oikeastaan aina: kun esikoisalbumi ilmestyi vuonna 2003, Olavi oli jo kuvaamassa toista elokuvarooliaan. Juuri nyt hän valmistautuu konserttikiertueelle samalla kun kirjoittaa lopputyötään Teatterikorkeakouluun. Haastavinta on kuulemma aikatauluttaminen, ja Olavi haaveilee teleportista, jonka avulla voisi siirtyä paikasta toiseen silmänräpäyksessä.

Juuri Teatterikorkeakoulu on muokannut Olavia tuntuvimmin. Samalla, kun taiteilija on oppinut kestämään kritiikkiä, hän on myös opetellut kuuntelemaan muita ja olemaan jyräämättä mielipiteillään.

Perspotkuja ja pelottomuutta

”Saatan tehdä monta juttua yhtä aikaa, mutta tosiasiassa olen patalaiska jätkä. Tarvitsen nyhtämistä ja potkuja perseelle, jotta saan itsestäni parhaan suorituksen ulos. Olen vähän kuin appelsiini, jota niistetään ja puristetaan, kunnes kaikki mehu on saatu pihalle.

Vaikka olen laiska, pidän itseäni kunnianhimoisena. Haluan kehittyä lauluntekijänä, ja sillä tiellä tunnen olevani hyvässä vaiheessa. Parasta kehitystä on ollut löytää pelottomuus ja vapauden tunne kirjoittajana. Levyntekovaiheessa uhraan yhä vähemmän ajatuksia sille, mitä muut musiikistani ajattelevat. Osaan jo heittäytyä tyhjän päälle, antaa mennä ja olla ennakkoluuloton. Pieni hölmöys on hyvä pohja mille tahansa luovalle työlle.

Luotan myös intuitioon, niin musiikissa kuin muussakin elämässä. Kuka se sanoikaan, että taiteessa intuitio on tiedon vastine? Siihen ajatukseen on helppo yhtyä.

Musiikin tekemisessä minulle tärkeintä ja mielekkäintä on kappaleiden kirjoittaminen. Laulajana en ole kummoinen, mutta se ei haittaa. En tunne siihen suuria intohimoja.

Jos kirjoittamani musiikki kuvaa omia fiiliksiäni, uuden levyn perusteella voi nähdä, että olen nyt valoisammassa vaiheessa kuin edellisen albumini aikoihin. Enpä minä silloinkaan ollut ranteitani avaamassa, mutta nyt valoa on paljon enemmän.

Ehkä varhaiseen aikuisuuteen kuuluva eksistentiaalinen angsti alkaa helpottaa, tai sitten asioita vain katsoo nyt eri kulmasta.

Ihmisen mielenmaisemat menevät sinikäyrän tavoin ylös ja alas. Joillakin meno on tasaisempaa, mutta minulla on vaihtelua ja dynamiikkaa vaikka muille jakaa. Olen herkkä, ja se on hyvä asia. Ilman herkkyyttäni olisin varmasti päätynyt muulle alalle kuin taiteen pariin.

Lapsuudesta tarttui vaatimattomuus

Soittamisesta innostuin vasta kouluiässä, kun aloitin Helsingissä Kruununhaan yläasteella musiikkiluokalla. Lapsena olin enimmäkseen piirtänyt ja harrastanut teatteria. Kun asuin vaippaikäisenä Kotkassa, notkuin dramaturgi-isäni mukana kaupunginteatterilla, ja kun alakouluikäisenä muutin Karkkilaan, äitini piti siellä näytelmäkerhoa.

Karkkilassa asuimme pahimpaan lama-aikaan, kunta oli varmasti lama-Suomen köyhin ja punaisin, ja kaikilla oli tiukkaa. On vähän toista olla köyhä Karkkilassa kuin köyhä Kauniaisissa. Juuston kilohintaa tuijotettiin jokaisella kauppareissulla, ja jos oli hyvä päivä, saatettiin ostaa Ilta-Sanomat. Noista ajoista tarttunutta vaatimattomuuden ajatusta kannan mukanani edelleen.

Muutama kaverini asui omakotitalossa, me kerrostalokaksiossa. Muistan kadehtineeni heitä aina, kun palasimme lomilta kouluun. Vauraimmat olivat lomailleet Kyproksella, meidän perhe aina mökillä. Sittemmin olen matkustellut paljon, mutta myös tajunnut, miten aliarvostettu Suomen kesä on. Kesäillan valo pohjoisessa Sodankylän filmifestareiden aikaan on pään räjäyttävä elämys.

Olin hyvä koulussa mutta laiska jo silloin. Opin, miten sluibailla ja saada silti hyvät arvosanat. Pystyin puhumalla antamaan vaikutelman paremmasta tietämyksestä kuin mitä minulla todella oli. Aktivoiduin vain haastavien opettajien tunneilla. Halusin kiitosta niiltä, joilta sitä oli vaikeinta saada.

Peruskoulusta pääsin vielä 9,8:n keskiarvolla. Lukiossa innostus vähän lässähti, ja tytöt ja musiikinteko alkoi kiinnostaa derivointia enemmän. Ylioppilastodistuksen huonoin arvosana oli B, jonka kirjoitin pitkästä matematiikasta.

Mielipideautomaatti oppii vaikenemista

Tänä keväänä valmistun Teatterikorkeasta. Sille koululle olen paljosta kiitollinen. Teak on pakottanut opettelemaan myös ryhmässä tekemistä ja ryhmän osana olemista. Se ei ole aina ollut minulle selvää tai helppoa. Minulla on mielipiteitä vähän joka asiasta, ja olen helposti dominoiva. Nyttemmin olen
oivaltanut, että mielipiteet voi pitää ominaankin ja kannattaa harkita, mitä suustaan päästää.

Toisaalta, osaan minä kuunnellakin. Voin olla vaikka marionettinukke, jos uskon, että sillä, joka pitää lankoja käsissään, on homma hanskassa. Luotan johtajaan, jolla on kirkas visio. Silloin siedän melkein mitä tahansa. Ohjaaja Jari Halonen on hyvä esimerkki haastavasta ja ristiriitaisesta ryhmänjohtajasta. Harva tekee töitä kahdesti hänen kanssaan, mutta minä kyllä tekisin. Opiskeluvuosina tehdyn Kalevala-tv-elokuvan kuvauksissa hän sanoi pahasti ja hirveyksiä ja vaati kohtuuttomia. Työpäivä saattoi venyä 30-tuntiseksi, jonka jälkeen hän räyhäsi: ’Mitä paskaa, Uusivirta!’ Silti minulla oli koko ajan vahva luotto Haloseen, hänen jyrkät lausahdukset liittyivät aina suorasti työhön, ei henkilöön. Uskon, että
ilman ankaruutta ei synny hyvää.

Olin näytellyt muutamissa elokuvissa, mutta vasta opiskellessani ymmärsin, ettei sillä ollut mitään tekemistä teatterityön kanssa. Elokuvakohtauksessa tarvitsee onnistua vain kerran, ja jos kamera on pyörinyt silloin, halleluja. Teatterin ihme ja haaste onkin esitysten treenaamisessa ja toistoissa.

Näyttelijän on hallittava monen tunnin kaari herpaantumatta ja toistettava se ilta toisensa jälkeen ihan kuin jokainen esitys olisi ensimmäinen ja ainutlaatuinen. Esimerkiksi Homo! on pyörinyt jo yli 50 kertaa, ja lisää on tulossa. Siinä esiintyminen on ollut opettavaista ja stimuloivaa aikaa. Myös siksi, että vihaan musikaaleja ja musiikkiteatteria ja ajattelin aina, että mua on turha tulla pyytämään mukaan sellaiseen. Tähän lähdin käsikirjoittaja Pirkko Saision ja säveltäjä Jussi Tuurnan vuoksi, he vaikuttivat kiinnostavalta parivaljakolta.

Suhtaudun vieläkin musikaaleihin hyvin suurella varauksella. Hyviä olen nähnyt vain West Endissä ja Broadwaylla. Kenkuttaa sanoa, mutta harvassa ovat ne teatterikokemukset, jotka saavat minut katsojana liimautumaan kiinni penkkiin ja kokemaan räjähtävää energiaa lavalta. Tunsin sellaista viimeksi Berliinissä, jossa virolaiset teatterikoululaiset esittivät Kristian Smedsin 12 Karamazovia.

Varasta, lainaa ja vuokraa

Teatterin opiskelu on laittanut tarkastelemaan myös esiintymistäni muusikkona, sitä, millaisen suhteen yleisööni luon. Haluanko vetäytyä umpiooni vai heittäydynkö tuttavalliseksi? Hassua, mutta keikalla välispiikit ovat usein ne haastavin juttu.

Kerran eräs musiikkikriitikko arvosteli juuri keikkaläppiäni. Loukkaannuin kritiikistä ja päätin vetää seuraavan keikan puhumatta yhtään mitään. Ajattelin sitä kostona, vaikka eihän kuopiolaisyleisöllä ollut osaa eikä arpaa keikka-arvion kanssa. Soitimme sanomatta sanaakaan kappaleiden välillä, kunnes lopuksi lausuin kiitos. Se tuntui oudolta ja vaikealta, ja vaikka vedimmekin hyvän keikan, kokeilu jäi kertaluontoiseksi. Idea oli lopulta aika typerä.

On ehkä vähän sairasta, mutta muistan jokaisen minusta kirjoittaneen kriitikon nimen. Joskus loukkaannun kritiikeistä, mutta en ole pitkävihainen. Moni arvostelleista on nyttemmin Facebook-kaverini. Toisinaan käy niin, että ymmärrän arvosteluja vasta pitkän ajan jälkeen. Ensimmäinen levyni lytättiin, ja vaikka arvostelu silloin kirpaisi, nykyään näen, ettei levy ole järin komea. Itse asiassa se on aika paska.

Aina uuden levyn ilmestyessä pitää tuntua siltä, että se on paras ja täydellinen, ja että voin seistä sen jokaisen soinnun takana. Uusimmankin levyn tekemisessä minua piiskasi tuotantopäällikkö Riku Mattila, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo vuosia. Kun olen kirjoittanut 15 kappaletta, hän käskee tehdä toiset 15 ja vielä parempia.

Muusikoilta aina penätään, miten he aikovat uusiutua työssään. Mitä silläkin oikein tarkoitetaan? Eihän popissa voi uusiutua, kaikki on jo tehty, ja hyvä niin. Menneestä löytyy paljon ammennettavaa. Pop on lainaamisen, vähintään vuokraamisen tai jopa varastamisen taidetta. En pode huonoa omaatuntoa siitä, että lainaan ja kierrätän hyväksi todettuja elementtejä.

Muusikkona suhteeni musiikin kuluttamiseen on muuttunut. Vähän surullista, mutta kuuntelen aina analyyttisin korvin, mietin tekstin tyyliä ja melodian suhdetta sointuihin. Saan harvoin enää instant-hurmosta, jonka musiikki parhaimmillaan aiheuttaa. Loistava musa toimii kuin karkki, sitä haluaa aina lisää.

Suosikkini löytyvät Love Recordsin katalogista. Tehtäisiinpä sellaista musiikkia nykyäänkin. Nykyradiohiteillä on lyhyt elinkaari, ne tyhjenevät heti. Sellainen kompressoitu jöötti tulee korvista ulos jo kolmannella kuuntelulla. Paljon mieluummin teen levyn, jota myytäisiin vaikka vain 12 kappaletta, mutta joka kestäisi kuuntelua vielä kolmenkymmenen vuoden päästä.

Idässä on henkinen koti

Olen vanhanaikainen mies, jolle juurien tunteminen on tärkeää. Arvostan muun muassa vanhaa arkkitehtuuria ja kammoksun elementtitaloja. Okei, kyllähän Kiasmassa on jotain jengaa, mutta paljon esimerkiksi Helsingin keskustaa on raiskattu karmeilla elementtikiinteistöillä kumisaumoineen.

Juuri nyt minua puhuttaa ja kiihdyttää tälle ajalle tyypillinen lyhytjänteisyys sekä tulevaisuuden että menneisyyden suhteen. Juurien tiedostamista ja rituaaleja ei tunnuta pitävän kovin suuressa arvossa. Tulevaisuutta tarkastellaan kvartaalien tai korkeintaan vuosien perspektiivillä, vaikka nyt tekemiemme päätösten seuraukset ulottuvat satojen vuosien päähän.

Mutsin puoli sukuani on Karjalasta ja koen, että henkinen kotini on idässä. Kun ukin veljen vaimo, Liisa-täti, täytti 90 vuotta, sukumme järjesti bussimatkan heidän kotiseudulleen Viipuriin. Paakkasten suku pitää tiiviisti yhtä, ja bussillinen pamahti heti täyteen lähtijöitä.

Oli vaikuttavaa nähdä talo, josta ukki oli aikoinaan joutunut lähtemään evakkona vain reppu selässään. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, millaista olisi joutua jättämään ihan kaikki. Ränsistyneisyydessään ja rujoudessaan Viipuri on yhä mielettömän kaunis. Kaupunkia katsellessa oli yhtä aikaa surullinen ja mahtava fiilis. Ehkä oli hyvä, ettei täkäläinen uudisrakentaminen ole päässyt vanhan Viipurin kimppuun. Monessa asiassa pätee ajatus, että ennen oli paremmin.”

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla