Petri Kotwica on tehnyt elokuvia vaikeista aiheista, mutta vaikeimmat asiat hän on kohdannut omassa elämässään. Lapsuudenkodin alkoholismi, isättömyys, kouluaikainen tragedia ja masennus ovat jättäneet ohjaajaan pysyvän jälkensä.

Teemu Kuusimurto

Ohjaaja Petri Kotwica, 47, haluaa sopia treffit Helsingin Kaivopuiston merenrantakahvilaan, koska se on juuri avannut ovensa talvitauon jälkeen. Ja koska kahvilaan on kotinurkilta Kalliosta juuri sopiva kävelymatka.   

Täällä Petri on tottunut tekemään töitä, ikkunapöydässä hän hioi myös tuoreen elokuvansa Rat Kingin käsikirjoitusta. Trilleri kertoo peliriippuvuudesta ja nuorten pahoinvoinnista, mutta ohjaaja toivoo, että kaiken ikäiset katsojat löytäisivät elokuvan.

Isoäidin rakkaus

"Äitini oli alkoholisti, ja hän kuoli siihen 51-vuotiaana. Alkoholismi oli läsnä koko lapsuuteni, mutta hirveän myöhään niitä asioita alkaa tajuta, tai ainakaan osaa kutsua sillä nimellä. On ihan eri asia tajuta, että mutsi ja sen miesystävä juovat paljon, kuin jossain vaiheessa ymmärtää se sairaudeksi.

Äitini pystyi kuitenkin hoitamaan minut ja kymmenen vuotta nuoremman veljeni, emme olleet heitteillä. Hän oli ihana ja herkkä ihminen, hänellä vain oli tällainen ongelma.

Vanhempien alkoholismissa on kasvavan lapsen kannalta kaikkein pahinta, ettei ikinä voi olla täysin varma ja luottaa huomiseen. Asuimme äitini kanssa lähellä Turun keskustaa, mutta isovanhempieni koti, rintamamiestalo Paraisilla, oli minulle ankkuri. Paikka, jonne menin kesäisin ja hyvin usein myös viikonloppuisin, kun vanhemmillani oli muuta tekemistä.

Isoäitini oli hyvällä tavalla ehdoton ja täsmällinen, ja mikä tärkeintä: sama ihminen joka päivä. Jos minulla kotona  oli välillä outo ja turvaton olo, niin sen vastakohtana isovanhemmat merkitsivät minulle täyttä turvaa, täyttä rehellisyyttä ja täyttä rakkautta.

Riivaava muisto

Lukiolaisena kävin ystäväni Hevi-Pekan kanssa katsomassa Fellinin, Bergmanin ja Kubrikin leffoja. 15-vuotiaana säästin rahaa purjelentoa varten. Olin haaveillut siitä paljon, mutta sitten sattui onnettomuus, joka siirsi haaveen kauas tulevaisuuteen ja vaikutti paljon minä­kuvaani tulevina, herkkinä vuosina.

Luokkamme pojat olivat keksineet tehdä tyttöjen hiuspinneistä pieniä ritsoja. Kiersimme lankaa pinnin ympäri ja ammuimme taivuteltuja rautalanganpätkiä. Jotenkin fysiikan lakien vastaisesti onnistuin ampumaan omaan silmääni. Metalliesine meni läpi silmän linssin, joka jouduttiin poistamaan, ja lopulta näin vaurioituneella silmällä ainoastaan valoja ja varjoja. Kun silmä on pitkään käyttämättä, se alkaa karsastaa, enkä pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin. Alle parikymppisenä, jolloin
pitäisi olla paljon sosiaalista elämää, tunsin itseni friikiksi. Sen ajan valokuvissa katson aina sivulle ja minulla on tukka sairaan silmän päällä.

Kouluvuosiini liittyy myös tragedia, joka riivasi mieltäni vuosikausia ja josta aion vielä joskus tehdä elokuvan. Vielä en siihen kuitenkaan pysty.

Olin lukion ensimmäisellä luokalla, kun eräänä keväisenä päivänä jouduin silminnäkijäksi tilanteeseen, jossa oppilas tappoi lapiolla englannin opettajamme. Ihmettelin kolisevaa, säännöllistä ääntä opettajien sisäänkäynnin luona, mutta kun ehdin paikalle, oli liian myöhäistä.

Silloin soimasin itseäni siitä, etten ollut tullut paikalle 20 sekuntia aikaisemmin. Nyt aikuisena tajuan, että se on ihan älytön spekulaatio ja turhaa ajan hukkaa sekä tunne-elämän vaurioittamista, kun en kuitenkaan ollut tilanteessa millään tavalla osallisena.

Tapahtumaan liittyi kuitenkin valtava moraalinen ristiriita, sillä opettaja oli sadistinen luonne. Vaikka tekoa ei tietenkään voi missään tapauksessa eikä kenenkään tekemänä hyväksyä, se aiheutti monen ihmisen kohdalla hyvää. Minullekin sillä oli hyvä seurauksia, sillä kuollut opettaja oli pitänyt minua silmätikkunaan eikä suostunut kirjoittamaan minulle suositusta vaihto-oppilasvuotta varten. Uudella opettajallamme ei ollut mitään vaihtoon lähtöäni vastaan, ja pääsin Jenkkeihin terapoimaan itseäni kaikesta tästä.   

Isien hylkäämä

Eksoottisen sukunimeni olen saanut isäpuoleltani Kotwicalta, joka tuli kuvioihin jo, kun olin parivuotias. Mutta koska hän oli ammatiltaan merikapteeni, hän saattoi olla joskus neljäkin kuukautta putkeen poissa kotoa. Alle kymmenenvuotiaan näkökulmastahan niin pitkän ajan jälkeen meriltä palaa aina eri ihminen.

Kutsuin Kotwicaa isäksi, vaikka aika varhain tajusin, ettei hän ole biologinen isäni. Hän oli värikäs persoona, välillä täysin mahdoton ja tunnevammainen ihminen, mutta kuitenkin kiinnostava, koska hänessä oli rönttiä ja rohkeutta. Kakarana pääsin hänen mukaansa rahtilaivoille, mikä oli hyvin avartavaa, koska se on kaikkea muuta kuin matkustamista. 

Olin lukiossa, kun isäpuoleni jätti kylmän viileästi äitini nuoremman naisen takia. Hän häipyi elämästämme eikä
pitänyt enää mitään yhteyttä, mikä on mielestäni ihan absurdia. Miten niin voi tehdä, jos on ollut yhdessä vuosikausia? Tällaisissa tilanteissa maailma on hyvin julma myös lapsen näkökulmasta. 

En ole ikinä asunut biologisen isäni kanssa. Äitini oli hänelle syrjähyppy ja minä syrjähypyn seurauksena syntynyt avioton lapsi. Biologinen isäni oli koko elämänsä naimisissa saman naisen kanssa. Siitäkin huolimatta, että he eivät voineet koskaan saada omia biologisia lapsia ja nainen tiesi minun olemassaolostani.

Tapasin isäni vaimon ja heidän ottolapsensa ensimmäistä kertaa isäni kuoltua. Hautajaisiin minua, huoranpenikkaa, ei kutsuttu, mutta kuukausi hautajaisten jälkeen sain kuolinilmoituksen, koska oli lakiasioita, jotka piti hoitaa. Se tapaaminen oli minulle korkeakoulu ihmisten välisistä suhteista ja näkökulmista. Keskustelimme ensin virallisesti, mutta kun he tajusivat, etten halua heiltä mitään, tilanne vapautui. Yhtäkkiä tämä rouva halasi minua ja sanoi: 'olet isäsi poika' . Mietin, että jos tämä lyhyt keskustelu olisi käyty 30 vuotta aikaisemmin, minulla olisi ollut ihmissuhde isäni kanssa ja jopa kenties näiden lasten kanssa.

Oma poikani on nyt 17-vuotias, ja olen hänelle viikonloppuisä. Suhtaudun isyyteeni ristiriitaisesti ja varmasti poden koko loppuelämäni huonoa omaatuntoa siitä, että meillä olisi voinut olla paljon enemmänkin yhteistä aikaa. Ratkaisevaa kuitenkin on, että kumpikin tiedämme olevamme toisillemme ehdottomasti ja aina olemassa.

Nyt lennän

Ohjaajalinjalle pääsy oli varmasti eräs elämäni huippuhetkistä, se tuntui huikealta.

Olen valinnut ammatin ja työtavan, jotka ovat äärettömän raskaita. Kun kirjoitin Musta jää -elokuvaa vuosituhannen alkupuolella, en ollut vielä oppinut sietämään alaan liittyvää jatkuvaa epävarmuutta. Masennuin, koska en nähnyt sille mitään loppua.

Nykyään tajuan, että voin valita kauniita ja hyviä asioita. Työelämässä, ja elämässä ylipäätään, ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa huonoon suhteeseen, vaan ottaa röntti ja tehdä ratkaisu, joka aiheuttaa hyvää elämää. Kaikkien etu on, ettei piinallisiin asioihin jäädä roikkumaan.

Koska sekä kirjoitan että ohjaan elokuvani itse, työprosessista tulee sietämättömän pitkä. Ideaalitilanteessa kirjoittaisin vain joka toisen elokuvan itse, mutta hyviä käsikirjoituksia on vaikea löytää. Kun kirjoitan, tarvitsen paljon omaa tilaa, ja vuorokausirytmini on omituinen. Senpä takia asun yksin, vaikka seurustelenkin.

Kuvauksissa olen täysin riippuvainen unilääkkeistä, sillä kuvaukset ovat sotatila, äärimmäinen häiriötila ja hengissä selviytyminen. En pysty nukkumaan sekuntiakaan ilman lääkkeitä, koska käyn niin kovilla kierroksilla. Pahimmillaan päivät venyvät 16-tuntisiksi. Ja sen päätteeksi on vielä suunniteltava seuraava päivä kuvaajan kanssa. Onneksi kuvaukset kestävät yleensä vain pari kuukautta.

Kun kevät taas saapuu, lennän. Viisi vuotta sitten, seitsemän silmäleikkauksen jälkeen, sain purjelentäjän lupakirjan, jonka 15-vuotiaana luulin menettäneeni iäksi. Ensimmäiselle yksinlennolle lähtiessäni jouduin muutaman sekunnin miettimään, luotanko itseeni ja olenko se ihminen, joka luulen olevani. Mutta sitten päätin olla ja nostin peukalon merkiksi ylös hinaajalle: Kaikki ok. Saa lähteä vetämään.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.