”Rakastan treenaamista ja kisaamista. Pakolliset lepopäivät ovat minulle yhtä tuskaa”, uutta Suomen ennätystä jahtaava Nooralotta kertoo. Kuvat: Andreas Janett
”Rakastan treenaamista ja kisaamista. Pakolliset lepopäivät ovat minulle yhtä tuskaa”, uutta Suomen ennätystä jahtaava Nooralotta kertoo. Kuvat: Andreas Janett

Pika-aitajuoksija Nooralotta Neziri aloittaa tänään Zürichissä EM-urakkansa 100 metrin aitojen alkuerillä. Urheilu-uran juuret ovat kaukana, ehkä jo vuodessa 1999, kun Nezirin perhe joutui hirvikolariin. Äiti sai vakavan aivovamman eikä koskaan täysin toipunut.

Niin tyypillistä! Noloa! Porilaisen kerrostalon autokatoksessa seisoo punainen Audi, jonka omistaja ei jää epäselväksi. Auton kyljessä lukee isoin kirjaimin pika-aitajuoksija Nooralotta Nezirin nimi. Se, että Nooralotalla – lempi­nimeltään Nololla­ –  ylipäätään on päheä sponsoriauto, kertoo hänestä osuvasti. Auto ei putkahtanut pihalle itsestään, vaan sen saadakseen Nooralotta soitti läpi kaikki Porin autoliikkeet.

Päämäärätietoisuus onkin termi, joka parhaiten kuvaa 21-vuotiasta yleisurheilijaa. Nolo on nuorten Euroopan mestari 100 metrin aidoissa ja pitää hallussaan Suomen ennätystä sekä 100:n että 60 metrin aitajuoksussa. Jälkimmäisen ennätyksen hän nappasi Manuela Boscolta.

Nooralotan tavoite on paitsi menestyä kansainvälisissä kilpailuissa myös nostaa Suomi yleisurheilukartalle pika-aitajuoksussa. Tavoitteet ovat saavutettavissa, sillä viime vuonna Moskovan MM-kisoissa Nolo oli kuudenneksi paras eurooppalainen. Tämäkin kesä on edennyt lupaavasti: Nooralotta on jo hätyytellyt ennätyksiä. Kesäkuussa hän alitti 100 metrin aidoissa kotimaan kauden kärkituloksella Zürichin EM-kisarajan. EM-kisoihin hän lähtee tavoittelemaan finaalipaikkaa.

Juoksijan sisukkuus on pantu merkille, sillä alkuvuodesta Urheilugaalassa hänet valittiin Vuoden esikuvaksi. Perinteisesti palkinto on myönnetty pitkän linjan urheilijoille, mutta nyt sen vei nuori lupaus. Nooralotta on palkinnosta otettu.

– Tuntuu hienolta, että minut mielletään esikuvaksi. Pyrin jatkossakin olemaan sellainen. Tavoitteeni on innostaa ja inspiroida yleisurheilun pariin erityisesti nuoria. Haluan muuttaa käsitystä siitä, ettei Suomesta muka löydy yleis­urheilulahjakkuutta. Omalla motivaatiolla ja tekemisellä on iso merkitys, vaikka toki geenit vaikuttavat jonkin verran.

Nooralotan äiti on suomalainen Mari ja isä Makedonian albaani Basri. Vanhemmat tapasivat parikymppisinä Turussa,­ jossa isä oli käymässä ja äiti opiskelemassa. Nooralotta syntyi perheen esikoiseksi ja sai pian kaksi pikkusisarta, Rami-veljen ja Nea-siskon. Eräänä helmikuisena iltana koko perheen elämä muuttui pysyvästi.

Kaikki uusiksi

On vuosi 1999, kun viisihenkinen Nezirin perhe istuu autossa Valtatie 8:lla matkalla Porista kohti Turkua. Isä on ratissa, äiti istuu pelkääjänpaikalla, ja Nooralotta, 6, Rami, 3, ja Nea, 2, ovat vallanneet takapenkin. Määränpäähän on matkaa enää 35 kilometriä, kun rysähtää. Liukkaalle tielle on yllättäen ilmaantunut hirvi, johon Nezirien auto törmää.

Lapset selviävät kolarista naarmuitta. Isältä murtuu nenä, mutta äidille käy huonommin. Nooralotan muistikuvat tapahtumista ovat hatarat. Se on jäänyt mieleen, että paikalle ajoi mies, jonka autossa Nooralotta ja sisarukset odottivat ambulanssin ja Medi-Helin saapumista paikalle.
Sairaalassa selviää, että Nooralotan äiti on saanut kolarissa vakavan aivovamman. Äidin tapaaminen tämän jälkeen on hurja paikka.

– Minua pelotti nähdä äiti ihan erilaisena kuin mihin olin tottunut. Hän ei tehnyt mitään, makasi vain sängyssä liikkumatta. Hän ei pystynyt puhumaan eikä kävelemään.

Äiti selvisi hengissä, mutta hänen elämässään alkoi pitkä kuntoutusjakso. Ensin palautui puhekyky, ja pikkuhiljaa alkoi liikuntakyvyn harjoittelu Helsingin Käpylän Kuntoutuskeskuksessa.

Heti kolarin jälkeen Nooralotta ja sisarukset­ menivät hoitoon enonsa luokse Turkuun. Tämä kuskasi heitä Muumimaailmaan ja Kuralan kartanotilalle, ettei lasten tarvitsisi miettiä äitinsä kohtaloa.

Kun äiti lopulta kotiutui, isä lopetti työnsä ja ryhtyi vaimonsa omaishoitajaksi. Sitä kesti lähes kymmenen vuotta. Vaikka äiti kuntoutui, aivovamma jäi pysyväksi, eikä hän sen jälkeen pystynyt enää tekemään töitään biologian ja maantiedon opettajana.

– Äitini oli vasta reilu kolmekymppinen, kun hänen elämänsä meni uusiksi. Hän opiskeli monta vuotta yliopistossa, mutta vaivanpalkka jäi aika lyhyeksi. Kolari oli käänteentekevä hetki ja koettelemus meille kaikille ihan isovanhemmista lähtien.

Vastuunkantaja

Koska äiti ei kyennyt hoitamaan itseään tai perhettään täysipainoisesti, Nooralotta esikoisena otti vastuuta nuoremmistaan ja pyrki auttamaan isäänsä arjen­ pyörityksessä. Isä vastasi käytännön asioista, kuten kokkauksesta ja kaupassakäynnistä, ja äiti auttoi siivouksessa sen, minkä pystyi.

– Olin kuulemma iso apu isälleni. Sisarukseni saattoivat tulla kysymään minulta, voivatko he mennä kaverin luo yö­kylään. Tuntui hyvältä, että he luottivat minuun, ja autoinkin heitä parhaani mukaan.­ He ovat aina olleet tunnollisia ja hyviä koulussa, joten heistä ei ole tarvinnut kantaa huolta, Nooralotta kehuu.

Vastuun ottamisesta ei ole jäänyt Nooralotalle ikäviä muistoja, vaan hän tuntee auttaneensa arjen pyörityksessä vapaaehtoisesti. Nooralotan vanhemmille olikin tärkeää varmistaa, ettei kolari­ vaikuttaisi liikaa perusarkeen.

– Vanhempani halusivat alusta asti, että meidän lasten elämä pysyisi mahdollisimman normaalina: kävimme koulussa ja elimme kuten ennenkin. Muistan oikeastaan vain kerran itkeneeni äidin­ kohtalon takia. Jotenkin siihen kaikkeen kasvoi. Asia tuntuu perheestämme luonnolliselta, koska se on ollut osa elämäämme lähes aina.

Nooralotta ei koskaan ihmetellyt sitä, että hänen perheensä perusarki poikkesi ystävien arjesta.

– Olen jo nuorena pystynyt ajattelemaan tapahtunutta kypsästi ja käymään asioita läpi rationaalisesti. Koska äiti oli sairas, hän ei voinut käydä töissä kuten kavereideni äidit. Ymmärsin tämän, joten­ asiaa ei tarvinnut miettiä sen enempää.

Nooralotan ollessa kahdeksanvuotias perhe muutti Porin keskustasta rauhallisemmalle alueelle Meri-Poriin. Noora­lotan eno rohkaisi tyttöä osallistumaan paikallisen yleisurheiluseuran Kyläsaaren Kajastuksen toimintaan, koska sitä kautta tämä voisi tutustua uusiin kavereihin. Nooralotta meni – ja jäi sille tielleen.

– Jos emme olisi muuttaneet, en olisi välttämättä koskaan löytänyt yleisurheilua. Minusta ei siis ehkä olisi tullut pikajuoksijaa ilman tätä onnettomuutta. Voi olla, että kaikella on tarkoituksensa.

Määrätietoinen ahkeroija

Nooralotan äiti on ollut onnettomuudesta asti työkyvyttömyyseläkkeellä. Vaikka hän elää itsenäisesti, aivovamma näkyy pienissä arkisissa asioissa. Hän ei esimerkiksi pysty ajamaan autoa tai pyörää, ja kävelykin on hitusen huteraa, koska tasapainoaisti ei täysin toimi. Kaikesta huolimatta Nooralotan äiti on nykyään elämästään nauttiva nainen.

– Äiti painaa onnellisena menemään. Hän on vahva ja jaksaa hienosti. Emme keskustele siitä, miten tylsää on, että näin tapahtui vaan teemme yhdessä kaikkea. Emme ole jääneet onnettomuuteen jumiin.

Nooralotta uskoo taustansa muokanneen häntä ihmisenä positiiviseen suuntaan. Hän haluaa tehdä kaiken kunnolla nyt eikä vasta muutaman päivän päästä.

– Äitini kohtalo on kasvattanut minusta­ määrätietoisen. Totuin lapsena tekemään monia asioita kerralla ja opin, että niiden eteen pitää tehdä töitä. Olenkin saavuttanut jo monta tavoitettani.

– Toki minulla on käynyt mielessä, miksi tämä tapahtui juuri meille. Muutenkin tuntuu, että elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joita ei ihan jokaiselle käy, sekä positiivisia että negatiivisia.

Kesät Makedoniassa

Nooralotan elämä ei tosiaan ole kulkenut ihan perinteisimpiä reittejä. Isän sukujuurien ansiosta perhe vietti kesät Makedoniassa. Siellä leikkikavereina oli serkkuja ja elämä tuntui huoletto­malta.

– Muistan, että vaniljajäätelökin maistui siellä paremmalta. Itkin aina hirvittävästi, kun kesän lopuksi lähdimme takaisin Suomeen.

Makedoniassa kolmasosa väestöstä on islaminuskoisia kuten Nooralotan isäkin. Islamiin suhtaudutaan siellä Nooralotan mukaan samantyyppisesti kuin luterilaisuuteen täällä: monet ovat tapauskovaisia,­ eikä usko erotu arjessa sen kummemmin.

Isäänsä Nooralotta kutsuu babiksi. Kotona Porissa isän tausta näkyi lähinnä­ ruokapöydässä: hän teki usein lastensa Albania-keitoksi nimeämää ruokaa, johon­ kuului punaista paprikalientä, lihapaloja­ ja perunaa.

Nooralotan vanhemmat erosivat nelisen­ vuotta sitten, samoihin aikoihin, kun tytär jo suunnitteli muuttoa omilleen. Isällä on nykyään uusi perhe, ja Nooralotta on saanut sitä kautta kolme uutta sisarusta.

– Pienet lapset ovat ihania. Suhde uusiin sisaruksiini on kuitenkin tätimäinen, koska olen heitä selvästi vanhempi. Toisten sisarusteni kanssa olemme käyneet läpi normaalit riidat ja eläneet enemmän perusarkea.

Nooralotan menestyminen pika-aitajuoksussa on tuonut hänen perheelleen valtavasti iloa. Erityisesti äiti jännittää ja seuraa tyttärensä jokaista kilpailua. Kun nuorten yleisurheilun EM-kisat järjestettiin viime vuonna Tampereella, katsomossa istuivat kaikki läheiset Noora­lotan kummisedistä isovanhempiin ja ystäviin. Läsnäolo kannatti, pronssia tuli.

– Ihanaa, että pystyn antamaan muillekin elämyksiä ja onnistumisen tunteita juoksullani. Minua ei haittaa yhtään­ se, jos äitini tai muut sukulaiseni haluavat hehkuttaa muille minun osaavan juosta.

Vanhemmistani huokuu hyvällä­ tavalla ylpeys ja ilo oman lapsensa puolesta.

Täyteen buukatut päivät

Nooralotan juoksu-ura sai sysäyksen 13-vuotiaana, kun hän löysi valmentajakseen Jussi Ihamäen. Ennen sitä Nooralotta treenasi juoksukoulussa, mutta Jussin kanssa hän alkoi saada itsestään irti ihan uusia tehoja. Nykyään Jussi valmentaa myös Nea-siskoa.

– Luotan siihen, että valmentajani osaa tehdä minusta huippu-urheilijan. Hänen tapaamisensa oli käännekohta elämässäni. Jussi innostui minusta niin paljon, että on halunnut panostaa­ minuun­ kaikkensa, vaikka hänellä­ on perhe ja toinen työ. Hän on auttanut minut urheilijana uudelle tasolle.

Pika-aitajuoksussa Nooralottaa kiehtoo se, että suoritus kestää vain joitain sekunteja, mutta niiden aikana ei voi herpaantua hetkeksikään.

– Eniten nautin jännityksestä ja adrenaliinista. Kun keskityn täydellisesti ja juoksu kulkee hyvin, unohdan kaiken muun. Minulla on paljon voittamisen tahtoa ja uskon, että voin päästä tosi pitkälle. Se tunnetila, joka tulee, kun saavutan maaliviivan hyvin menneen juoksun jälkeen, ajaa minua eteenpäin.

Vaikka Nooralotta panostaa täysillä urheilu-uraan, hän haluaa samaan aikaan­ menestyä myös yliopistossa. Nooralotta opiskelee toista vuotta Turun yliopiston Porin-yksikössä kauppatieteitä. Hänen peruspäivänsä onkin täyteen buukattu: aamukahdeksalta alkavat kahden tunnin juoksutreenit, sitten on koulua kahteen asti, neljästä kuuteen treenit ja lopuksi vielä urheiluhieronta.

– Tykkään opiskelusta ja sen haasteista, vaikka juoksu on tällä hetkellä ykkösjuttuni. Koulu on minulle vapaa-ajanvietettä. Opiskelen mieluummin nyt kuin vasta sitten joskus, kun urheilu-ura on ohi.

Opiskelulle on oman motivaation lisäksi käytännön syy: raha. Valtio kun ei tue yleisurheilijoita kovin kummoisilla summilla. Nooralotan mukaan keihäänheittäjä Tero Pitkämäki on lähes ainoa yleis­urheilija, joka tienaa työllään kunnolla. Nooralotta saa opetus- ja kulttuuriministeriöltä puolikasta urheilijatukea, mutta se kuluu yhdessä sponsoreilta saadun palkan kanssa treeni- ja kisamatkoihin.

– Opintotuki on tärkeä, sillä maksan sen avulla vuokrani. Mielestäni olen pärjännyt näillä tienesteillä hyvin. Olen säästäväinen ihminen enkä tuhlaa kauheasti mihinkään ylimääräiseen. Myös äitini auttaa rahallisesti silloin tällöin.

Vaikka Nooralotta on kovassa nosteessa ja valmennustarjouksia on tullut Yhdysvalloista asti, hän aikoo pysyä Porissa.­ Siellä ovat perhe, poikaystävä, valmentaja ja koulu – kaikki, mitä hän tarvitsee.

Yleisurheilun EM-kisat alkavat ti 12.8. Nooralotta juokseen sadan metrin aitojen alkuerissä klo 14.30.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 27/2014.

Lue myös:

Onko seksikkyys taakka Suomen naisurheilulle?

Nooralotta Neziri

■ Pika-aitajuoksija syntyi 9.11.1992 Turussa. Asuu Porissa.­ Seurustelee.
■ Kilpailee 60:n ja 100 metrin aitajuoksussa ja on tehnyt molemmissa Suomen ennätykset­.
■ Nuorten Euroopan mestari 100 metrin aidoissa vuonna 2011. Valittiin­ tänä vuonna Urheilugaalassa Vuoden esikuvaksi.
■ Opiskelee kauppatieteitä pääaineenaan johtaminen ja organisointi.­
■ Tavoittelee finaalipaikkaa elokuussa Sveitsin Zürichissä yleisurheilun EM-kisoissa.

Tiina Arlin sai laittomat potkut, haastoi työnantajansa oikeuteen, voitti käräjät ja ajautui pitkäaikaistyöttömyyteen. – Miksi minulta vietiin kaikki, vaikka tein työni hyvin? hän kysyy nyt.

Tässä päivässä ei ole mitään juhlimisen arvoista.

Ajatus risteilee Tiina Arlinin, 53, päässä, kun hän hörppii keittiönpöydän ääressä kahvia kotonaan 15. toukokuuta Vantaan Myyrmäessä.

Vaikka ulkona sää on juhlittavan upea eikä kiire paina, Tiinan mieli on apea. Hänen ajatuksensa ovat siinä, mitä tapahtui päivälleen neljä vuotta sitten.

15. toukokuuta 2014 Tiina istui Helsingin käräjäoikeuden istuntosalissa työsuhderiidan takia. Vastassaan hänellä oli entinen työnantajansa Suomen valtio, eduskunnan kanslia.

Vuonna 2012 Tiina oli saanut potkut esimiehensä, kansanedustaja Reijo Hongiston avustajan paikalta vain kaksi päivää ennen kuin hänen määräaikainen työsuhteensa olisi päättynyt. Määräaikaista työsuhdetta ei voi purkaa laillisesti ilman erittäin painavaa syytä.

– Lopputili tuli aivan puskista, niin yllättäen kuin vain mahdollista. En ollut saanut mitään varoituksia, Tiina kertoo.

Alun perin Tiinan työsuhteen piti kestää Hongiston kauden loppuun saakka. Eduskuntaryhmän puheenjohtajan pyynnöstä Tiinalle kirjoitettiin lyhyempi sopimus. Suullisesti Tiina ja hänen esimiehensä kuitenkin sopivat, että Tiinan pesti kesää vaalikauden loppuun saakka.

Tiina otti yhteyttä liittoonsa heti, kun sai tietää, ettei työsuhdetta jatketa. Liiton avustuksella hän yritti neuvotella asiasta työnantajansa kanssa. Keskustelut eivät johtaneet mihinkään. Tiina haastoi työnantajansa oikeuteen.

”Ainoa rehellinen syy potkuille oli se, että minulla oli suhde pomoni kanssa.”

– Siitä alkoi täysi helvetti. Esimieheni alkoi mustamaalata mainettani, Tiina kertoo.

Oikeudenkäyntiä Tiina joutui odottamana melkein kaksi vuotta. Kun istuntopäivä vihdoin koitti, Tiinan entinen esimies väitti todistajana monia asioita.

Hän väitti, että Tiina olisi jättänyt tulematta töihin, koska oli ollut edellisenä iltana juopottelemassa. Esimies väitti, ettei Tiina osannut kirjoittaa ja että hän kieltäytyi työtehtävästä. Vain vähän aikaa sitten Tiinan ja Hongiston välit olivat Tiinan mukaan olleet aivan toiset.

– Kaikki syytteet tulivat puun takaa eivätkä pitäneet paikkaansa. Ainoa rehellinen syy potkuille oli se, että minulla oli suhde pomoni kanssa. Hän on perheellinen mies ja halusi minusta eroon, kun hänen omatuntonsa alkoi kolkuttaa, Tiina kertoo.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Tiina irtisanottiin vuonna 2012. Kuva: Tiinan kotialbumi
Tiina irtisanottiin vuonna 2012. Kuva: Tiinan kotialbumi

Oikeus tuli, terveys meni

Elokuussa 2014 myös Helsingin käräjäoikeus asettui Tiinan puolelle. Hän voitti käräjät.

Käräjäoikeuden mukaan Tiinan irtisanomiselleen tai ylipäätään vaalikautta lyhyemmälle määräaikaiselle työsuhteelle ei löytynyt laillista perustetta. Työnantaja ei pystynyt todistamaan yhtäkään irtisanomisen syyksi esitettyä väitettä todeksi. Erityisen loukkaavana oikeus piti sitä, että Tiina irtisanottiin vain kaksi päivää ennen määräaikaisen työsuhteen päättymistä.

Myös Tiinan ja Hongiston suhdetta puitiin istuntosalissa. Reijo Hongisto on kiistänyt jyrkästi suhteensa Tiinaan. Käräjäoikeuden papereissa kuitenkin lukee, että tutkintamateriaalien perusteella ”heidän välillään on ollut läheisempi suhde kuin pelkkä työtoveruus. Kuinka pitkälle suhde on edennyt jää arvoitukseksi, eikä sillä ole tämän jutun ratkaisun kannalta merkitystä.”

Samoissa papereissa lukee, ettei henkilökohtaisen suhteen viileneminen ole peruste työsuhteen päättymiselle.

”Olin työtön, masentunut ja aivan loppu.”

Voiton jälkeen Tiinan tunteet risteilivät. Toisaalta hän tunsi iloa siitä, että oikeus tapahtui.

– Koskaan aiemmin avustaja ei ole vienyt työsuhderiitaa käräjille, minä löysin siihen ensimmäisenä rohkeuden. Lähdin käräjille siksi, että halusin avustajille paremmat oikeudet. En ollut ainoa, jolle kirjoitettiin suotta vaalikautta lyhempi sopimus, Tiina kertoo.

– Olin tyytyväinen, että tulevaisuudessa avustajilla olisi ennakkotapaukseni jälkeen parempi irtisanomissuoja. Muut avustajat eivät voi saada samanlaisia mielivaltaisia potkuja.

Samaan aikaan Tiina kuitenkin ajatteli, että hänen elämänsä oli aivan pilalla.

– Olin työtön, masentunut ja väsynyt. Myös ihmissuhteeni pomoni kanssa oli tietenkin ohi. Mietin, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuu.

Pakko pysyä kasassa

Heti irtisanomisensa jälkeen vuonna 2012 Tiina alkoi hakea uutta työtä. Samaan aikaan tapaus nousi isosti uutisotsikoihin.

– Lähetin työhakemuksia, lähetin ja lähetin, Tiina kertoo.

Tiina haki toimistotöitä, joista hänellä on vuosien kokemus. Potkujensa jälkeen hän on päässyt yhteen haastatteluun.

– Karsiuduin heti kättelyssä. Yksi syy ikäni lisäksi on varmaankin se, että moni työnantaja googlaa hakijat. Minun kohdallani Googlessa törmää usein ex-pomoni esittämiin perättömiin väitteisiin.

”Ajattelin, että on pysyttävä hengissä siksi, että oikeus tapahtuu.”

Vaikka Tiina yritti pysyä sinnikkäänä, oikeudenkäynti ajoi hänet loppuun. Yöt menivät valvoessa ja päivät kuluivat miettien, mitä seuraavaksi tapahtuu.

– Minulla oli usein huono ja ahdistunut olo. Sain paniikkikohtauksia. Mutta halusin saada oikeudenkäynnin hoidettua. Ajattelin, että on pysyttävä reippaana ja hengissä siksi, että oikeus tapahtuu.

Kun oikeus lopulta tapahtui, Tiinan vointi romahti.

– Kun kaikki oli ohi, minusta tuntui siltä, kuin ilmapallosta olisi vedetty ilmat ulos. Kaikki oli mennyt, ja iski masennus.

Käteen pelkkää tyhjää

Tällä hetkellä Tiina on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Hän on aiemmin päässyt käymään terapiassa, mutta hoitojakso jäi liian lyhyeksi.

– Terapiassa minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että pääsen eteenpäin. Kun hoito loppui kesken, olin taas tyhjän päällä. Minulla on edelleen paljon unihäiriöitä. Ne vievät voimat. Heräilen jatkuvasti ja valvon miettien.

”Tein sen virheen, että lähdin suhteeseen varatun miehen kanssa. Siitä olen saanut kärsiä nahoissani.”

Työsuhderiidan voittamisen jälkeen Tiinalle määrättiin korvaukseksi yhdeksän kuukauden palkat, irtisanomisajan palkka ja lomakorvaus irtisanomisajalta. Kuukausipalkka Tiinalla oli 2315 euroa. Suomen valtio määrättiin maksamaan myös oikeudenkäyntikulut, mutta ne menivät suoraan liittoon.

Könttäsummana yhdeksän kuukauden palkka voi kuulostaa suurelta, mutta todellisuus on toinen.

– Koska korvaukset maksettiin palkkoina, niistä maksettiin ansiotuloverot. Työttömyysvakuutusrahasto otti korvauksesta noin puolet, ja työttömyyskassa peri summasta takaisin maksettuja työttömyyspäivärahoja. Kun siihen päälle laskee sen, etten työllisty, voisi sanoa, etten voittanut rahallisesti mitään, Tiina kertoo.

Tiinan entinen esimies on yhä töissä kansanedustajana. Se tuntuu Tiinasta epäreilulta.

– Miksi minulta vietiin kaikki, vaikka tein työni hyvin? Samaan aikaan minulle laittomat potkut antanut ihminen istuu eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa.

Ainoa iso virhe, jonka Tiina menneisyydessään näkee, on se, että hänen välinsä esimieheen muuttuivat niin läheisiksi. 

– Minulla olisi pitänyt hälytyskellot soida sen suhteen, mutta en osannut kuunnella järjen ääntä. Luotin sinisilmäisenä väärään ihmiseen. Siitä virheestä olen saanut kärsiä nahoissani moninkertaisesti.

Lopussa on vain toivo

Mitä jos?

Ajatus nousee satunnaisesti Tiinan mieleen. Millaista elämää hän eläisi nyt, jos olisi päättänyt, ettei haastakaan työnantajaansa oikeuteen?

– Minun on vaikeaa päästä elämässä eteenpäin. Edelleen monesti alkaa itkettää, kun vain mietin koko tilannettani. Olen lapseton tahattomasti, mutta aina olen miettinyt, että työ ja ura voisivat olla lapsiani. Minulla on sellainen olo, ettei minulla ole mitään, kun ei ole perhettä tai työtä.

Omasta voinnista huolimatta Tiina on silti varma, että kävisi läpi saman uudestaan.

– Se, että rikotaan lakia, on valtavassa ristiriidassa oikeudentajuni kanssa. En olisi voinut päästää työnantajaani kuin koiraa veräjästä. Irtisanominen oli niin törkeä.

”Edelleen toivon, että saan kunnon sellaiseksi, että pääsen tekemään jotain hyödyllistä.”

Ja kyllä Tiinan elämästä hyvääkin löytyy. On iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat apua ja jaksavat tukea. On Vantaan lähimetsät, joihin sukeltaessa ja linnunlaulua kuunnellessa tuntuu hetken ajan siltä, että kaikki on hyvin. Lisäksi aina on pientä toivoa.

– Edelleen toivon, että vielä joskus saan vointini sellaiseksi, että pääsen tekemään jotain hyödyllistä. Haluaisin päästä vielä joskus töihin.

Mieluiten Tiina haluaisi kansanedustajaksi. Eduskunnassa hän haluaisi päästä vaikuttamaan esimerkiksi työttömien tilanteeseen kokemusasiantuntijana. Hallituksen työttömiin kohdistuva politiikka ja erityisesti aktiivimalli saavat Tiinan tulistumaan.

Nykyisille päättäjille hänellä on tiukkoja terveisiä:

– Terveisiä sieltä, minne aurinko ei paista, koska sieltä tämä politiikka on. Miksi ihmeessä leikataan heiltä, joilla ei ole yhtään mitään? Miksi heitä kyykytetään, joilta on jo viety kaikki? Se on niin kohtuutonta, epäinhimillistä ja epäoikeudenmukaista kuin vain voi olla.

Juttua muokattu 20.5. klo 23.39.

Kolmisen vuotta sitten naimisiin mennyt Laura Lepistö haluaa jossain vaiheessa lapsia, mutta keskittyy juuri nyt uran luomiseen.

Yksinluistelussa Suomen kaikkien aikojen menestynein taitoluistelija Laura Lepistö, 30, vetää nykyisin kahden yhtiökumppaninsa kanssa puolitoista vuotta sitten perustettua Snou Creative -markkinointitoimistoa.

– Teemme töitä urheilun parissa toimivien brändien ja urheilua sponsoroivien yritysten kanssa. Tuotamme sisältöä, teemme sponsoroinnin erilaisia toteutuksia ja manageroimme muutamaa urheilijaa. Suunnittelen, konseptoin, myyn ja teen uusasiakkuushankintaa. Teen kaikkea muuta, paitsi kuvaan kameran varressa, Laura kertoo.

”En kaipaa kilpailuihin, mutta kaipaan esiintymistä.”

– Etsin kauppakorkeakoulun jälkeen pitkään omaa tapaa tehdä töitä. Nyt yrittämisestä on tullut uusi intohimo luistelu-uran jälkeen.

Vaikka Laura on lopettanut kilpauran, hän on edelleen aktiivinen luistelun parissa. Hän istuu esimerkiksi Taitoluisteluliiton hallituksessa, pitää luisteluleirejä ja kommentoi luistelukilpailuja Ylellä.

– En kaipaa kilpailuihin, mutta kaipaan esiintymistä, hän kertoo.

– Tykkään edelleen esiintyä. Siksi haluan pitää oman uran yrityksen pyörittämisen rinnalla. Olin esimerkiksi puolitoista vuotta sitten Uuden iloisen teatterin revyyssä esiintymässä, mikä oli hauskaa. Olen keskittynyt urheilubisnekseen, mutta on kiva tehdä välillä pieniä syrjähyppyjä.

Huonot läpät yhdistää

Laura kertoo, että myös yksityiselämään kuuluu hyvää. Hän meni vajaat kolme vuotta sitten naimisiin miesystävänsä Tommi Huovisen kanssa, jonka hän tapasi yli kymmenen vuotta sitten lukiossa.

– Häät olivat kivat bileet, mutta mikään ei hirveästi muuttunut, koska olimme olleet yhdessä jo niin pitkään, Laura kertoo.

– Nautimme arjesta. Meillä on hauskaa keskenämme. Molemmilla on yhtä huonot läpät. Parisuhteessamme toisen huomioiminen on helppoa, koska tunnemme toisemme niin hyvin.

”Olen lapsirakas, mutta en haaveile kovin monesta lapsesta.”

Laura haaveilee lapsista, mutta niiden aika ei ole vielä.

– Nyt olemme olleet uraorientoituneita ja nauttineet elämänvaiheesta, kun koulut on juuri käyty, Laura sanoo Sportyfeel Helsinki City Run ja Helsinki City Marathonin VIP-tilaisuudessa.

– Olen lapsirakas, mutta en haaveile kovin monesta lapsesta. Toivottavasti niitä jossain vaiheessa kuitenkin siunaantuisi. Pari lasta riittäisi.

Luistelu-uralta tarttui mukaan myös monta ystävää. Laura pitää yhteyttä moneen nuoruuden luisteluseuralaiseen ja kilpakumppaniin.

– Olin Kiira Korven häissä kuukausi takaperin. Hän asuu Nykissä, joten emme näe enää kovin usein. Meitä yritetiin aina asetella vastakkain, mutta me vain pyörittelimme sellaiselle silmiä, Laura nauraa.