Naisen roolit, pelko, kuolema. Näiden kysymysten äärellä valokuvaaja Laura Malmivaara ja rintasyöpää viisi vuotta sitten sairastanut kirjailija Niina Repo löysivät toisistaan ystävät. Juttu Me Naisista vuodelta 2008.

Hei, otanko tämän lyhyen, vai onko pitempi sittenkin parempi, kirjailija Niina Repo, 37, kysyy ja heiluttaa käsissään kahta peruukkia.

Vierellä näyttelijä, valokuvaaja Laura Malmivaara, 35, suosittelee lyhyempää ja hetken aikaa peilin äärellä käy kuhina kuin bileisiin valmistautuvilla teineillä.

– Onko tämä hyvä? Vastaa kyllä parhaiten omia alkuperäisiä hiuksiani. Nekin olivat punaiset, Niina sanoo asetellessaan peruukkia sängen peittämään päähänsä.

Sen verran hiukset ovat jo kasvaneet sytostaattihoitojen jäljiltä, jotka aloitettiin viime keväänä. Silloin Niina löysi oikeasta rinnastaan kyhmyn, joka osoittautui pahanlaatuiseksi kasvaimeksi, rintasyöväksi.

Kahden pienen lapsen äiti ja teatterinjohtaja, näyttelijä Mikko Koukin puoliso on sairastumisensa jälkeen sukeltanut uuteen, outoon maailmaan. Siellä peruukeillakin on merkittävä roolinsa.

– Aiemmin en ymmärtänyt peruukeista mitään. Nyt tiedän, että niitä on tekokuituisia ja ihan oikeasta hiuksesta tehtyjä. Helsingissä on liike, jossa kalleimmat peruukit voivat maksaa 1600 euroa. Nämä minun ovat vain tekokuitua ja paljon halvempia. Kela korvaa osan hinnasta niin, että maksettavaa jäisi noin 200 euroa. Tosin Kela korvaa vain sellaisen vähän tylsän, poikatukkamallin, Niina naurahtaa.

Etsiessään itselleen sopivaa tukkaa, Niina sovitti lukemattomia eri malleja ja hämmästyi joka kerran, miten paljon hiukset ja niiden kampaus ihmistä muuttavat.

– Kokeilin myös vaaleaa, pitkää peruukkia. Ironista kyllä, siinä olivat vihdoin ne paksut hiukset, joista olin koko ikäni haaveillut.

Peruukeilla leikitään myös helmikuun puolivälissä ilmestyvässä kirjassa Arpi. Se on Niinan lyhytproosan muotoon kirjoittama tarina omasta, vakavasta sairastumisesta ja prosessista, joka on yhä kesken. Kirjan kuvitti näyttelijä, valokuvaaja Laura Malmivaara, joka oli aluksi Niinalle perhetuttu, mutta nyt jo ystävä.

– Kun työskentelee yhdessä varsinkin näin peruskysymyksien äärellä, tulee helposti läheiseksi, Niina ja Laura kertovat.

Kirja kertoo kauneuskäsityksistä, naisen rooleista, peloista, sairaudesta ja kuolemasta.

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa käsitellä vaikeitakin asioita ja etäännyttää niitä. Haluaisin kirjani olevan peili, johon jokainen voi katsoa ja muistaa oman kuolevaisuutensa, Niina kuvailee.

– Vakavasta aiheesta huolimatta meillä oli kuvia tehdessämme välillä todella hauskaa. Kun Niina vaihteli peruukkeja, hahmoille alkoi muotoutua kokonainen elämä: tuossa menee hieno töölöläisrouva, tuo nainen taas on hysteerikko. Kuvasin Niinaa myös ilman peruukkia. Teatterissakin kiinnostavaa on se hetki, kun valot sammuvat esityksen jälkeen, peruukit lentävät nurkkaan ja jäljellä on vain iho ja ihminen, Laura sanoo.

Lauran ideasta kuvissa esiintyy Niina itse. Herkin ja vaikein kuva
tehtiin heti ensimmäisenä. Laura halusi kuvata rintaa, jota ei enää leikkauksen jäljiltä ole.

– Kuvaus sujui kuitenkin helposti. Laurassa on sellaista viehättävää itsevarmuutta, joka teki vaikutuksen ja antoi minulle tukea, Niina sanoo.

Lauraan puolestaan teki vaikutuksen Niinan positiivisuus, voima
ja sisu.

– Ensin juttelimme ja vähän itkimmekin. Niina on käynyt läpi valtavia ja vaikeita juttuja. Olemme molemmat äitejä ja meillä on pienet lapset, joten minun oli helppo samastua Niinan elämäntilanteeseen. Oma jännitykseni hävisi pian, kun edessäni olikin ihminen täynnä elämäniloa. Lopulta olin niin innoissani työstä, etten muistanut aina edes kysyä Niinalta, kuinka hän voi.

Kaunis, pelastava arpi

Niina voi olosuhteisiin nähden hyvin. Fyysisesti rankinta olivat sytostaattihoidot, mutta – kiitos kehittyneiden lääkkeiden – niistäkin hän pääsi vähemmillä pahoinvoinneilla ja väsymyksellä kuin oli kuulemiensa tarinoiden perusteella kuvitellut. Nyt Niina käy päivittäin sädehoidossa. Siitä on jo tullut niin arkipäiväistä, että joskus tapaamisia sopiessaan hän miettii kuumeisesti: "Minulla oli joku meno aamupäivällä, mutta mikä?" Niina kuvaa sädehoitoa hauskaksi hommaksi sytostaatteihin verrattuna.

Niina löysi kasvaimensa sattumalta ja luuli sitä ensin turvonneeksi maitorauhaseksi: olihan hänellä vuoden vanha pikkupoika, jota oli imettänyt pitkään. Mammografiassa kuitenkin ilmeni, että kyseessä oli pahanlaatuinen kasvain.

Mieli taikoi silti toivoa, ja kerran Niina jo uskoi kyhmyn
hävinneen, kun ei muka tuntenut sitä sormissaan. Syöpä oli kuitenkin levinnyt kainalon imusolmukkeisiin. Ne ja oikea rinta poistettiin. Nyt rinnan tilalla on arpi, joka on Niinan mielestä
kaunis, koska se saattaa pelastaa hänen henkensä.

– Rinnan poisto ei lopulta ollut paha juttu. Kun tietää, ettei muuta vaihtoehtoa ole, kolaus pehmentyy. En ole masentunut ruumiissani tapahtuneista muutoksista, mutta peilin edessä näen, että ne ovat rajuja. Hiusten tilalla kalju, rinnan tilalla arpi. Nyt vartaloani katsellessa mietin, kuinka olen koskaan voinut olla tyytymätön omaan ulkomuotooni.

Aiempaan tyytymättömyyteen on taustansa. Kouluaikoina Niinaa
kiusattiin ulkonäkönsä vuoksi, vaikkei siihen ollut erityistä syytä.

– Silloin opin, että on oltava hyvännäköinen, jotta saisi edes olla olemassa. On siis yritettävä tehdä tekoja, joilla muuttuisi paremmaksi.Ikävuosien 15 ja 23 välillä värjäsin hiukseni varmaan kaksisataa kertaa. Halusin niin olla sievä ja ihana, mieluiten jonkun muun näköinen.

Nyt lohduttaa, kun puoliso jaksaa muistuttaa Niinan suloisuudesta.

– Mikko on sanonut, ettei ole mitään väliä miltä näytän, kunhan minut vain saadaan terveeksi. Hiukset kyllä kasvavat takaisin, ja
uudet muodotkin saan, kun on sen aika. Vielä minun täytyy
hyväksyä, että normaaleihin naisellisiin rutiineihini kuuluu nyt uusia asioita, huolehtia missä peruukkini on ja minne tekorintani
on kadonnut, Niina nauraa.

Lauran mielestä Niina oivaltavasti näyttääkin myös tilanteensa tragikoomiset puolet kirjassaan. – Surua ei ole ilman iloa. Siksi en halunnut kuvistakaan lohduttomia. En pelännyt aihetta, se tuntui kiinnostavalta ja tärkeältä. Ei ollut tarkoitus kuvata vain Niinaa vaan kuvasin naista ja samalla myös itseäni.

Pelko, pysyvä seuralainen

Sairastumista seuranneen alkusokin jälkeen Niina on ottanut todellisuuden haltuunsa pala palalta.

– Mitä nuorempi potilas on, sitä aggressiivisempi rintasyöpä usein on. Oma syöpäni ei kuitenkaan ole hormoniperäinen, ja se
on hyvä asia. Ennustettani en silti ole halunnut kysyä. Niin pelottavan asian tietäminen ei helpottaisi arkeani yhtään. En ole myöskään halunnut lukea potilastarinoita.

Vaikka lähes yhdeksän kymmenestä rintasyöpäpotilaasta selviää, jokainen tapaus on yksilöllinen. Joskus Niinasta on vaikea kohdata muiden ihmisten katseita, ne ovat niin surullisia.

– Katseet kertovat, että minussa on jotain vakavaa ja pelottavaa. Lähimmäisten surullisen katseen kohtaaminen on uusi juttu elämässäni. Joskus joku taas suhtautuu kevytmielisesti ja minulle tulee tunne, eikö tuo tajua, että
tämä on vakavaa. Pelko on näiden sairauksien seuralainen ja se pelko on tullut jäädäkseen. Entinen aika ei koskaan palaa.

Raskainta on ollut miettiä, kuinka lapset pärjäisivät ilman äitiään.

– Tiedän, että lapsillani on hyvä isä. Tiedän, että he ovat turvassa. Silti mielessä myllertää. Ja silti juuri lapset ja arki pitävät minut tervehdyttävästi elämässä kiinni.

Laura sanoo liikuttuneensa erityisesti Niinan tyyneydestä ottaa
elämä sellaisena kuin se annetaan.

– Itsellänikin nousi vahvasti pintaan sairastumisen sattumanvaraisuus ja kuoleman pelko. Ajatus siitä, etten voisi olla mukana lasteni elämässä, on sietämätön.

Yksi kirjan tuskaisimmista kohdista on, kun nainen pakottaa miehensä välittämään terveiset mahdolliselle uudelle vaimolle siitä, kuinka hänen lapsiaan pitää hoitaa.

Laura on joutunut kohtaamaan saman teeman myös toisessa
työprojektissaan. Kom-teatterin esityksessä Kohti hän näyttelee rintasyöpää sairastavaa, kuolevaa äitiä.

Kaikesta selvitään

Niinan kirjan kantava ajatus on, että meillä jokaisella on arpemme eikä elämää voi elää kohtaamatta arpeaan.

– Meillä on kohtalomme ja tarinamme, myös lapsilla. Lievitän pelkoani ajattelemalla, että emmehän edes tiedä, mikä on lopulta hyvää ja mikä huonoa. Jos minua ei olisi, lapseni todennäköisesti saisivat paljon tukea ja hyvää muilta ihmisiltä.

Silloin, kun Niinalle tulee hätääntynyt olo, häntä lohduttaa Mikko-puolison mantra: kaikesta selvitään, tapahtui mitä tapahtui. Varmastiko? Varmasti!

– Se helpottaa aina. Joskus mietin, mikä ihmeen missio on tulla vanhaksi. Eihän elämässä ole kyse sen pituudesta. Ja kuka ihme lupasi meille, että elämä olisi helppoa, että ideaali toteutuisi?

Niina on kuullut perheistä, jotka hajoavat silloin, kun nainen
sairastuu vakavasti.

– Se on surullista. Juuri, kun turvaa ja rakkautta eniten tarvitsee. Niiden avulla ihminen selviää melkein mistä tahansa.

Niinan ja Mikon liitto on sisältänyt myrskyisiäkin riitoja, jotka tosin lieventyivät jo vuosia sitten.

– Riitamme noudattavat aina niin samanlaista kaavaa, että nykyään alkaa naurattaa kesken kaiken. Emme ole sairautenikaan aikana välttyneet riidoilta, mutta huomaan kyllä, että nykyään Mikko jättää monesti jotain sanomatta minua
säästääkseen.

Vakava sairaus on jo tuonut mukanaan uudenlaisen tavan suhtautua elämään.

– Jos minulle käy hyvin, en varmaan entiseen tapaani sure työhöni liittyvää turvattomuutta. Katselisin tilannettani rauhallisemmin ja olisin vapaampi ahdistuksesta. Olen jo lakannut huolehtimasta pienistä tekemättömistä töistä, päässyt eroon turhasta vihasta ja turhautumisesta. Myös vääränlainen kunnianhimo on kadonnut. Olen saanut perspektiiviä ja tajunnut, miten moni asia on lopulta kiinni omasta päästä ja rohkeudesta. Ja kirjailijan taitoani haluaisin käyttää hyviin asioihin.

Se kuulostaa lohduttavalta Laurastakin, joka on ikänsä rimpuillut taiteilijaidentiteettinsä kanssa.

– En enää tuskaile, olenko näyttelijä vai valokuvaaja. En pidättele mitään, vaan nautin siitä, mitä matkaan on tarttunut. Niinan kuvauspyyntö tuli juuri sopivaan aikaan, Laura sanoo ja kertoo, että kuvista on suunnitteilla jo valokuvanäyttelykin.

Niina ja Laura asettuvat vierekkäin kuvattaviksi. Ei näytä  hyvältä sittenkään. Peilin edessä alkaa taas vilske, vaatteet vaihtuvat, korut pois, uutta tilalle, oliko se toinen peruukki sittenkin parempi, nythän minä näytän lihavalta ja nyt korostuvat minun leveät hartiani, heitä ne korkkarit jaloista...

Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen ovat nyt kolmen lapsen vanhempia.

Vuoden 2009 Miss Suomi Essi Pöysti, 30, ja hänen puolisonsa, ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen, 32, ovat saaneet lapsen. Lapsi on parille kolmas. Ville kertoi perheenlisäyksestä Facebook-sivuillaan tänään lauantaina.

”Äiti ja poika voivat hyvin.”

– Kauan jo rakastettu pikkuveikka on syntynyt tänään 11.50. Äiti ja poika voivat hyvin, Ville kirjoitti julkaisemansa kuvan yhteyteen.

Essi kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko on varjostanut raskautta aikaisempien keskenmenojen takia.

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola
Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola

Essillä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle.

 

Minttu Murphy-Kaulanen kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan, ettei Rianna-tyttären neuvolakäynti sujunut toivotusti.

Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen, 37, kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan siitä, miten suuri huoli voi lapsesta olla. Minttu huolestui, kun kävi tällä viikolla neuvolassa hänen ja tv:stä tutun kauppias Sampo Kaulasen, 38, Rianna-tyttären kanssa.

– Mun 4-vuotiaalla kuului sydämestä sivuääni. Ilmeisesti tavanomaista leikki-ikäisillä, mutta tutkia täytyy. Se mahan pohjasta kouriva tunne joka kerta, kun ajattelen asiaa saa mut voimaan fyysisesti niin pahoin. Tiedän järjellä, että olisi meillä kaiketi muitakin oireita, jos vakavasta sydänoireesta olisi kyse, mutta ei se minun tunnetta paranna,  Minttu kirjoittaa blogissaan.

”Rakastan lapsiani enemmän kuin elämää.”

Minttu kertoo kirjoituksessaan pohtineensa myös rokotuksia. Lisäksi hän miettii, että huoli lapsista helpottaa tuskin koskaan. Mintulla on kolme tytärtä ja yksi bonuslapsi, joka on Sampon edellisestä avioliitosta.

– Mä rakastan lapsiani enemmän kuin elämää. On kyse flunssaisesta 12-vuotiaasta tai vauvarokon kourissa olevasta pienestä tai 17-vuotiaasta, jolta poistetaan nielurisat, tämä mun huoli ja tunne lapsista on yhtälainen. 

Kokemusta kahdesta keskenmenosta

Tänä syksynä Minttu ja Sampo kertoivat Me Naisten haastattelussa, ettei yhteisen lapsen saaminen ollut itsestäänselvää. Ennen yhteisen Rianna-tyttären syntymää Minttu koki kaksi keskenmenoa. Molemmat olivat niin sanottuja tuulimunaraskauksia.

”Pohdin, haluanko tätä todella.”

– Pettymys ja suru oli suuri. Erityisesti siksi, että tiesin Sampon toivovan lasta kiihkeästi. Halusin suoda sen hänelle. Aloin väkisinkin miettiä, olenko jo liian vanha koko touhuun. Pohdin, haluanko tätä todella, Minttu kertoi haastattelussa tänä syksynä.