Pauliina Hukkanen tuntee nyt olevansa kokonainen. Kuva: Tuomas Kolehmainen
Pauliina Hukkanen tuntee nyt olevansa kokonainen. Kuva: Tuomas Kolehmainen

Näyttelijä Pauliina Hukkanen, 39, kasvoi kaksin äitinsä kanssa. Isästä puhuminen oli tabu. Vasta aikuisena Pauliina aloitti salapoliisityön, joka vei hänet Juvan kirjaston kautta Naantaliin. – Olin varautunut siihen, että isäni kieltää minut.

Näyttelijä Pauliina Hukkanen, 39, istuu jazzklubi Storyvillen terassilla ja osoittaa pikkuruista esiintymislavaa.

– Täällä tapasin isäni neljä vuotta sitten ensimmäisen kerran. Hän ei silloin vielä tiennyt, että olen hänen tyttärensä, ja minä en ollut ihan varma, onko hän minun isäni, Pauliina kertoo.

Tuota tapaamista edelsi 35 vuotta epätietoisuutta.

Pauliina kasvoi kaksin äitinsä kanssa, eikä isästä koskaan puhuttu. Pauliina oppi, että aihe oli tabu, eikä liiemmin kysellyt.

Ensimmäisen kerran hän koetti etsiä isäänsä 15-vuotiaana, mutta etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tärppäsi.

Isän henkilöllisyyden selvittämiseen ajoi omien lasten syntymä. Heillä on oikeus isoisään, Pauliina ajatteli.

– Koko elämäni ajan sisälläni oli ollut möykky, jota en osannut selittää. Kun sain tietää, kuka isäni on, möykky katosi. Tuli tunne, että nyt olen kokonainen. Tiedän, mistä palasista minut on tehty, Pauliina sanoo.

– En voi sanoin kuvailla, miten käsittämättömältä isän löytäminen tuntui. Sitä ennen minulla oli koko ajan sellainen tunne, etten tiedä, kuka olen. Minun oli vaikeaa joskus itsekään ymmärtää itseäni, saati että muut olisivat ymmärtäneet.

Isätön lapsuus maalaisidyllissä

Pauliina kasvoi Juvan turvallisessa maalaisidyllissä. Kyläkoulussa oli vain 18 oppilasta, Pauliinan luokalla neljä.

Kerran tv:stä tuli dokumentti koeputkilapsista, ja Pauliina kysyi: äiti, olenko minä koeputkilapsi. Äiti nauroi ja sanoi, että et todellakaan ole. Se oli ainoa kerta, kun Pauliina kysyi isästään.

Isän puute muistui mieleen aina, kun muut tivasivat.

– Kaverit ihmettelivät minunkin edestäni. Se oli rasittavaa. Aina kun tutustuin uuteen ihmiseen, kysyttiin, että miten niin et muka tiedä isääsi, täytyyhän sinun tietää.

Isänpäivät olivat vastenmielisiä, koska kaikilla muilla oli isä. Pauliina teki koulussa isänpäivälahjat vuorovuosin enoilleen.

– Siihen aikaan ei ollut kovin tyypillistä, ettei ole isää. Uusperhekuviot eivät olleet ollenkaan niin yleisiä kuin nykyään. Pienessä kylässä oli vakio, että kaikilla on isä ja äiti.

Välillä Pauliina oli kateellinen ystäviensä perheille. He katsoivat yhdessä televisiota saunan jälkeen ja olivat Pauliinan silmissä yhtä isoa onnellista perhettä.

– Ajattelin, että voi kun minullakin olisi. Se oli haikeutta enemmän kuin kateutta, Pauliina sanoo.

– Minulla oli erilainen, mutta kuitenkin onnellinen ja rakkaudentäyteinen lapsuus, vaikka isää ei arjessa ollutkaan. Äitini koetti paikata isän puutetta antamalla rakkautta hänenkin puolestaan.

Vakavaa sidekudossairautta sairastanut äiti kuoli, kun Pauliina oli 15-vuotias. Pauliina kävi peruskoulun viimeisen luokan samalla, kun kasvoi aikuiseksi ja opetteli laskujen maksamista.

– Silloin se tuntui ihan normaalilta. Äiti kysyi ennen kuolemaansa, että jos hänestä aika jättää, mihin haluan mennä asumaan. Minä vastasin, että haluan jäädä tähän. Sain erityisluvan jäädä yksin vuokrakotiimme. Jälkikäteen olen ajatellut, että olin minä aika sissi. 15-vuotiashan on ihan lapsi.

Omat lapset ajoivat etsimään

Pauliina yritti selvittää isänsä henkilöllisyyttä ensimmäisen kerran äidin kuoleman jälkeen, mutta kirkonkirjoista ei löytynyt merkintää.

Olen pärjännyt tähän asti ilman tätä tietoa, joten pärjään tästä eteenpäinkin, Pauliina ajatteli. Tarve saada tietää kuitenkin voimistui, kun aikaa kului.

– Kun toinen lapseni syntyi, ajattelin, että on se nyt hitto, jos en saa suutani auki. Heillä on oikeus tietää, mistä palasista he ovat rakentuneet. Identiteetin eheytyminen on äärimmäisen tärkeä asia.

Pauliinasta tuntui, että joku sukulaisista tai äidin ystävistä saattaisi tietää isästä. Äidin oli täytynyt kertoa jollekin. Pauliina lähestyi äitinsä läheisiä ja löysi lopulta ihmisen, joka tiesi.

– Oli valtavan suuri kynnys sanoa, että haluaisin tietää, kuka minun isäni on. Jos sanaa ’isä’ ei ole mainittu lähes koko elämän aikana, siitä tulee tabu. Pelkästään sen ääneen lausuminen oli yksi etappi.

Pauliina sai kuulla, että hänen isänsä oli aikoinaan Suomea kiertänyt bulgarialainen muusikko. Etunimeä enempää kukaan ei tiennyt.

Pauliina ryhtyi salapoliisiksi ja toivoi löytävänsä paikallislehden arkistosta ilmoituksen isän bändin keikasta. Hän ajoi keskellä viikkoa Helsingistä Juvalle, mutta perillä selvisi, että kirjasto oli poikkeuksellisesti suljettu.

– Ajoin 300 kilomeriä turhaan. Satoi kaatamalla vettä, rynkytin ovea ja ajattelin, että ei voi olla totta. Sitten viereen ajoi auto, jonka kuski kysyi, oisko siulla ollunna pallautuksia. Uitettuna koirana sanoin, että ei, paljon tärkeämpää.

Kuski oli sattumalta ohi ajanut talonmies, joka päästi Pauliina sisään. Arkistoista löytyi kuin löytyikin pieni keikkailmoitus.

Bändin nimen kautta selvisi isän sukunimi, ja sen jälkeen tietoa löytyi netistä.

– Oli mieletön yllätys, että isä asuikin Suomessa. Hän oli ollut koko ajan niin lähellä, Pauliina sanoo.

– Minun piti kerätä 35 vuotta rohkeutta kysyä. Kun asiat alkoivat tapahtua, ne tapahtuivat nopeasti.

Koskettava kohtaaminen

Pauliina lähestyi oletettua isäänsä ensin tekosyyllä. Hän kertoi järjestävänsä lauluiltaa, johon tarvitsi pianistia. Sovittiin, että Pauliina tulisi kokeeksi kuuntelemaan isän keikkaa Storyvillen terassille.

Paikalla oli paljon isän ystäviä, joten Pauliina päätyi kertomisen sijaan tarkkailemaan.

– Kun isä nauratti yleisöä, silloinen mieheni sanoi, että jos tuo ei ole sinun isäsi, niin ei sitten kukaan.

Muutaman viikon päästä Pauliina ajoi uudestaan isän keikalle, tällä kertaa Naantaliin. Pauliina oli ottanut töistä vapaata ja miettinyt päivätolkulla, miten kertoisi. Mitkä olisivat ensimmäiset lauseet? Mitä jos isä kieltäisi hänet?

– En muista, että olisin eläissäni jännittänyt mitään niin paljon. Menin välillä vessaan oksentamaan ja pesin kasvoja kylmällä vedellä. Jännitys oli niin fyysistä, koska pelkäsin, miten hän suhtautuu.

Keikan jälkeen Pauliina etsi isän käsiinsä ja sanoi, että hänellä olisi kerrottavaa.

– Kysyin häneltä ensin, sanooko äitini nimi mitään, ja kerroin sitten, että hän oli äitini ja sinä olet isäni. Muistan, kuinka isän silmät laajenivat teevadin kokoisiksi ja hän jähmettyi, Pauliina kertoo.

– Sanoin, etten vaadi tai pyydä häneltä mitään, että olen saanut vasta tietää, kuka hän on, ja että minulle oli tärkeää löytää hänet. Hän oli aivan liikuttunut. Halasimme ja itkimme molemmat.

Isän ensimmäinen kysymys oli, miksei Pauliinan äiti ollut kertonut.

– Hän oli jopa vähän vihainen. Mutta on parempi olla spekuloimatta liikaa. En olisi varmaan ollut 15-vuotiaana valmis vastaanottamaan tätä tietoa.

Pauliina ja isä puhuivat tuntikausia: Pauliinan elämästä, äidin kuolemasta, isän elämästä. Pauliina sai kuulla, että hänellä on isän puolelta myös sisaruksia.

– Olin varautunut siihenkin, että hän kieltää minut. Minulla ei ollut halua painostaa häntä. Se, että hän otti minut positiivisesti vastaan, oli paras lahja ikinä.

Pauliina ja isä vaihtoivat puhelinnumeroita, ja muutaman viikon päästä isä soitti.

– Hän sanoi, että iskä täällä terve. Halvaannuin mielihyvän tunteesta ja kysyin, voitko sanoa uudelleen. En ollut ikinä kuullut, että kukaan sanoisi minulle iskä.

Pelko esti kysymästä

 


 

Vaikka Pauliina on kova puhumaan, isästä kysymistä oli aina hillinnyt pelko. Mitä jos paljastuisi jotain, mitä ei haluaisi tietää? Jos isä olikin kuollut, tai juoppo katuojassa? Oliko tapahtunut jotain väkivaltaista?

Kun pelot osoittautuivat turhiksi, Pauliina mietti, miksi äiti ei ollut kertonut.

– En missään nimessä alkanut syyttää äitiäni, mutta mietin, miksi hän ei kertonut minulle tätä, koska asiaan ei liity mitään suurta tragediaa.

Nyt Pauliina uskoo, että äiti halusi suojella häntä. Tai ehkä lykkäämisestä oli tullut noidankehä: kerron sitten, kun hän on 10-vuotias, kerron sitten, kun hän on vähän vanhempi.

– Äiti ehkä pelkäsi ympäristön reaktiota ja koki varmasti tuomitsemista myös isättömyydestäni. Se ei ollut 1970-luvulla normiarkea.

Suurimmaksi syyksi Pauliina epäilee menettämisen pelkoa. Äiti oli niin vakavasti sairas, ettei yksikään päivä ollut hänelle itsestäänselvyys.

– Minulla oli tosi voimakas teini-ikä, ja varmaan äiti myös pelkäsi, että painunkin yhtäkkiä Bulgariaan etsimään isääni. Äiti oli hyvin sairas, ja minä olin hänelle kaikki kaikessa, Pauliina sanoo.

– Jos minä olisin vakavasti sairas ja elämässäni kaikkein rakkain asia olisi lapsi, toimisin luultavasti itse ihan samoin.

Isä ja ystävä

Nykyään Pauliina ja isä soittelevat viikoittain ja näkevät kerran kuussa. He juttelevat kuulumisista ja molempia yhdistävästä esiintyjän ammatista. Isä opettaa kokkaamaan bulgarialaisia ruokia ja toivoo aina näkevänsä myös Pauliinan lapset.

– Kun isä tuli elämäämme, tyttäreni kysyi, onko ukki ollut piilossa. Olen ikionnellinen, että lapsillani on nyt ukki, Pauliina sanoo.

– Meillä on isän kanssa hirveän läheinen suhde. Kerron hänelle paljon asioita, joita kerron luotetuille ystävilleni. Hän on isän ja ystävän sekoitus.

Isän ei tarvitse enää ottaa kasvattajan roolia, mutta hän muistaa aina kehottaa kiireistä Pauliinaa rauhoittumaan.

– Meillä ei ollut valmista isä–tytär-asetelmaa, joka loisi tietynlaisia paineita. Kaiken voi aloittaa nollasta, Pauliina sanoo.

Hetki sitten isä kävi tervehtimässä Pauliinaa Juvalla, jossa tämä pyörittää omaa kesäteatteriaan.

– Kävimme laittamassa kynttilän äitini haudalle. Silloin koin, että nyt minulla on perhe koossa, Pauliina sanoo ja pyyhkii kyyneleitä.

Isään tutustuminen on saanut Pauliinan olemaan armollisempi itselleen.

– Olen perinyt isältä temperamentin, avoimuuden ja sosiaalisuuden. Tapani on ollut, että nostetaan kissa pöydälle. Koin aiemmin arvostelua, ettei niin saa toimia. Nyt on ihanaa ajatella, että olen tällainen ja jos joku ei tykkää, niin voivoi.

Pauliina ymmärtää nyt paremmin myös räiskyvyyttään ja itsepäisyyttään teini-iässä.

– Äitini ei todellakaan ollut räiskyvä tapaus vaan hyvin rauhallinen ja sydämellinen. Olen perinyt räiskyvyyteni isältäni. En ole ihan tyypillinen suomalainen.

Pauliinan ja isän tutustuminen jatkuu edelleen. Kolmeakymmentäviittä vuotta ei kiritä hetkessä.

– En vieläkään tunne häntä kokonaan. Tärkeintä oli tietää, kuka hän on. On mieletön bonus, että meillä on hyvät välit.

Ennen isän tapaamista Pauliina luuli olevansa ainoa lapsi. Nyt hän tapaa säännöllisesti myös isän kautta elämään tulleita sisaruksia.

– Olin aina haaveillut sisaruksista. Oli ihan mieletöntä, että yhtäkkiä sain heitä. Löysin kokonaan uuden perheen. Nyt koen olevani osa jotakin, Pauliina sanoo.

– Kaikki on mennyt paremmin kuin toivoin. Olen ikionnellinen, että kukaan ei kääntänyt minulle selkäänsä.

Pauliina uskoo, että isän löytyminen on tehnyt hänestä levollisemman ihmisen. Olo on kevyempi, ja möykky rinnasta on kadonnut.

– Se on järkyttävän helpottavaa. Ystäväni sanoi, että olen paljon tasapainoisempi, kokonaisempi, levollisempi ihminen kuin viisi vuotta sitten. Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka onnellinen olen.

Lue lisää:

Laulaja Mariska kasvoi isättömänä

 

Pauliina Hukkanen

Näyttelijä syntyi vuonna 1976 Juvalla. Asuu Mikkelissä.

Perustanut Kuninkaankartanon kesäteatterin Juvalle.

Syksyllä Pauliina jää virkavapaalle Mikkelin teatterista ja alkaa tehdä omaa musiikkikomediaa Avomielinen Anneli.

Perustanut bändin, joka alkaa tehdä musiikkia syksyllä. Tekee myös tuottajan ja markkinoijan töitä sekä kuunnelmaa Radioteatteriin.

Pauliinalla on kaksi lasta, Ilona, 8, ja Veikka, 4.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.