Suvilahden rosoisuus­ viehättää näyttelijää. ”Helsingissä pilataan helposti paikkojen sielu liialla puunaamisella.”
Suvilahden rosoisuus­ viehättää näyttelijää. ”Helsingissä pilataan helposti paikkojen sielu liialla puunaamisella.”

Suosikkinäyttelijä Minttu Mustakallio ei kaipaa sinkkuaikojaan, vaikka viihtyykin hyvin itsekseen. Kun Klikkaa mua -sarjan tähti haluaa olla yksin, hän menee kahvilaan.

Viime kesänä näyttelijä Minttu Mustakalliolla, 40, riitti vientiä. 

– Miehiä lappasi sisään, ja minä olin vähän kuin vastaanoton tätinä, joka toivotti hyvää huomenta, ojensi saunatakin ja sitten jo suudeltiinkin, Minttu kertoo.

Kyseessä olivat tietenkin Klikkaa mua -suosikkisarjan kuvaukset. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi nähtiin kaksi vuotta sitten, ja jatkoa on luvassa maalis­kuussa.

Johanna Vuoksenmaan kirjoittamassa ja ohjaamassa tv-sarjassa Minttu esittää Ellaa, yksinhuoltajasinkkua, joka yrittää löytää rakkautta netistä.   

– Itse en varmasti edes osaisi deittailla netissä. Täytyy muistaa, että kun sarjaa alettiin kuvata, olin ollut jo pitkään naimisissa. Mulla ei ole ollut netti­deittailuun tarvetta, ja silloin kun olisi ollut, ei ollut nettiä, Minttu nauraa.

Mintun omista sinkkuajoista on ehtinyt kulua jo vuosia.

– Olihan sinkkuaika aikamoista räpiköimista. Pettymyksiä rakkaudessa tuli, mutta se kuului elämänvaiheeseen. Olen onnellinen, ettei minun tarvitse enää deittailla.

Minttu muistaa olleensa epätoivoisesti rakastunut jo 12-vuotiaana.

– Pommitin urheiluseurani poikia rasittavuuteen asti rakkauskirjeillä ja häiritsin heitä puhelinsoitoillani. Pienenä tiesin tarkkaan, mitä halusin.

Ja kyllä Minttu tietää sen nyt nelikymppisenäkin, vaikkei mielellään
puhukaan parisuhteestaan.

– Sen vain tietää, kun on löytänyt oikean.­ Olen onnellinen elämäntilanteessani nyt.

Mikään ripustautuja Minttu ei ihmissuhteissaan ole, sillä hän arvostaa omaa aikaa. 

– En ehkä ole parisuhdeihmisen proto­tyyppi, sillä olen aika itsenäinen. Viihdyn yksin ja olen matkustellutkin itsekseni. Parisuhteessa ei tarvitse menettää­ itsenäisyyttään. 

Klikkaa mua -sarjan Ellaa ja Minttua yhdistääkin enemmän äitiys ja perheellisen arki kuin miehen etsintä. 

– Toivoisin elämääni enemmän rauhaa, ’mummun siliää’ niin kuin meillä oli tapana Pohjanmaalla sanoa. Arjessa on koko ajan niin kova kiire, että tunnen usein olevani väärässä paikassa, Minttu sanoo.   

Suvilahti, Helsinki

”Tykkään paikoista, joita ei ole puunattu pilalle”

Olen ollut niin paljon kuvauksissa eri puolilla Helsinkiä, että kaikki kaupunginosat tuntuvat liittyvän johonkin­ tv-sarjaan tai leffaan. 

Muistan hyvin, miltä tuntui, kun tulin ensimmäistä kertaa Suvilahteen kolme vuotta sitten. Oli lämmin elokuun ilta, kuvasimme Runoraatia ja ihmettelin, miksen ollut käynyt näin ihanan rosoisessa paikassa aikaisemmin.

Sympaattinen Suvilahti oli keskeisessä roolissa  myös, kun kuvasimme Klikkistä. Sinne lavastettiin Ellan työpaikka.

Suvilahti on välillä mielettömän romanttinen,­ välillä kauhea, mutta tykkään paikoista, jotka eivät ole liian puunattuja ja tuunattuja.

Kahvila Fleuriste, Helsinki

”Jos haluan olla yksin, menen kahvilaan”

Kolmen lapsen kodissa ei hiljaista hetkeä tule. Jos nykyään haluan olla rauhassa, voin joko mennä yksin kävelylle tai kahvilaan. Minusta ei ole yhtään vaikeaa istua kahvilassa yksin. Toki tapaan mielelläni ystäviänikin, mutta se vaatii säätämistä, koska melkein kaikilla on pienet lapset.

Tykkään intiimeistä paikoista ja hyvästä­ palvelusta. Vietin opiskeluaikoinani monta kesää Pariisissa, ja nykyinen suosikkipaikkani Fleuriste muistuttaa minua ranskalaisesta kahvilakulttuurista: kahvilasta ei tarvitse rynnätä ulos heti, kun on saanut kuppinsa tyhjäksi.

Kun Minttu haluaa olla rauhassa, hän menee kahvilaan. Kahvila Fleuristessa on sopivan ranskalainen tunnelma.

Ystäväni nauravat tälle, mutta Fleuristessa arvostan erityisesti sitä, että siellä juustoja ei koskaan oteta suoraan jääkaapista, vaan ne temperoidaan niin, että ne ovat huoneenlämpöisiä ja ihanan valuvia. 

Teen usein kahviloissa töitä eli luen vuorosanoja. Jos minulla on aikaa, selailen matka- tai ruokalehtiä. Matkustus­juttujen lukeminen ikään kuin maksimoi oman ajan ihanuuden, koska silloin voin ajatuksissani siirtyä kokonaan jonnekin muualle.

Pian Kukka, Punavuori

”Ostan kukkia melkein joka päivä”

Olen kukkaihminen. Meillä on kotona aina tuoreita kukkia, sillä ne piristävät­ arkea. En tarvitse mitään sen erityisempää syytä ostaakseni niitä. Tuon kotiin leikkokukkia melkein joka päivä, ja saan niitä joskus ihan yllättäen mieheltänikin. Neilikat ovat minusta ihania, koska ne ovat kestäviä ja vähän vanhanaikaisia. 

Lempikukkakauppani on Pian Kukka Punavuoressa. Olen seurannut Piaa eri osoitteisiin Helsingin keskustassa varmaan jo kymmenen vuoden ajan.

Oikeastaan aloin ostellakin kukkia Pian takia: hänen kauppansa houkutteli minut. Se sijaitsi vanhan kotini lähellä, ja aloin hengata siellä odotellessani ratikkaa. Tutustuin kaupan myyjiin, ja aina jotain tarttui mukaani. Pian he alkoivat jo huudellakin, että hei, Minttu, täällä olisi nyt uusia neilikoita.

Pialle voin soittaa, jos tarvitsen vaikka hius­koristeen johonkin juhlaan kuten Jussi-gaalaan. Hän ei kysele, minne olen menossa, mutta saattaa jälkikäteen kertoa, että huomasi koristeen hiuksissani telkkarissa.

Minttu kannattaa mielellään kivi­jalkamyymälöitä ja hakee Pian Kukasta usein piristystä arkeen.

Kivijalkamyymälöitä pitää mielestäni kannattaa. On kiva, että ihmisillä on kaupungissakin tuttuja paikkoja, sillä siitä syntyy kylämäisyyttä. Ihmiset alkavat tervehtiä toisiaan ja jutella koti­kulmien kuulumisista.

Tuoreiden kukkien lisäksi kotimme ikkunat ovat täynnä viherkasveja. Kenelläkään tutullani ei ole niin paljon kasveja kuin minulla, ja joudunkin miettimään, kenet kehtaan pyytää kastelemaan niitä, kun olemme matkoilla. Kukkien hoitamisessa menee niin paljon aikaa, että kastelijan pitää olla jo tosi hyvä ystävä.

Kummitätini on todellinen viher­peukalo, jolta olen oppinut, ettei kasveja voi vain lelliä. Niitä pitää myös kurittaa. Ne tykkäävät siitä, että ohikulkiessa niitä kosketaan ja tönitään.

Kansallisteatteri

”Aplodit kestivät monta vuotta”

En koskaan ajattele, että jotkin roolit olisivat tärkeämpiä kuin toiset, mutta jotkin työt ovat jääneet erityisesti mieleen.

Olin juuri valmistunut Teatteri­korkeakoulusta, kun näyttelin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Nukke­kodin Noraa.

Ajattelin ensin, että onkohan Ibsenin näytelmä jo vähän homeinen klassikko, mutta siitä tulikin hirveän iso ja tärkeä juttu, jota oli tosi kiva esittää.  

Kansallisteatteri on Minttu Mustakalliolle tärkeä paikka. ”Vaikka teatteri on iso, se ei ole tunteeton laitos.”

Myös Kristian Smedsin Tuntematon sotilas oli kova kokemus. Osa yleisöstä lähti jo ennen väliaikaa pois,  mutta toisaalta joka ilta loppuaplodit tuntuivat kestävän monta vuotta.

Kansallisteatteri on ollut kotiteatterini, jossa olen vieraillut aina uudestaan. Vaikka teatteri on iso, se ei ole tunteeton laitos. Kaikki Kansiksessa tervehtivät ja tietävät toisensa. Siellä on niin monta erilaista näyttämöä, että tuntuu kuin ne olisivat omat maailmansa.

Tässä kuussa aloitimme Minna Nurmelinin uuden näytelmän harjoitukset, ja tuntuu kivalta mennä pitkästä aikaa lavalle. Mutta tiedän, että teatterissa ollessani kaipaan taas kameratyötä. On ihanaa, että saan tehdä molempia. En osaa ajatella, että toinen olisi näyttelemisen kuninkuuslaji.

Läntinen teatterikuja

”Pyöräillessäni käyn läpi vuorosanoja”

Kun pyöräilen töihin Kansikseen, parkkeeraan aina Läntiselle teatteri­kujalle.

Pyöräily on minulle lämmittelyä samalla tavalla kuin toisille näyttelijöille lenkki: käyn samalla mielessäni läpi reploja ja olen sopivasti pienessä hiessä, kun esitys tai treenit alkavat.

En ole varustelupyöräilijä enkä enää tarkka pyörän tyylistäkään. Pyöräilen, koska se on minusta järkevää, nopeaa ja kivaa. Esimerkiksi Helsingin keskustassa autoilu on ihan älytöntä. Kun liikkuu ratikalla tai pyörällä, ei tarvitse tuskastella parkkipaikkojen kanssa. Monelle tulee parkkipaikkaa etsiessä sellainen vähän aggressiivinen olo, jota kannattaisi välttää. Tunnistan sen itsessänikin: kaikki ne hyvät puolet, joita minussa on pyöräilijänä, karisevat, kun ajan autoa. Siksi käytämmekin autoa vain pitkillä matkoilla ja isojen tavaroiden kuskaamiseen. 

Kun elää ruuhkavuosielämää, pyöräilyyn liittyy myös kiva vapauden tunne: tuulen tuivertaessa naamalle tuntee olevansa villi ja vapaa.

Olen käyttänyt vuosikaudet kypärää. Se on varmaan iskostunut niin hyvin tajuntaan, koska minulle on tullut perhettä.

Näyttelijä suhaa fillarilla töihin Kansallisteatteriin. ”Samalla voin käydä läpi reploja ja olen sopivasti pienessä hiessä, kun esitys alkaa.”

Saksassa matkustaessani ihmettelen aina niiden pyöräilykulttuuria ja kuljetuslaatikoita. Yksi lapsi istuu etuhaarukassa, kolme laatikossa ja yhdessä kädessä äiti vielä juoksuttaa koiraa eikä kypäristä ole tietoakaan. Keskieurooppalaiset suhtautuvat rennosti pyöräilyyn, mitä toivoisin enemmän tännekin

Mummola, Raahe

”Yritin turhaan päästä murteestani eroon”

Vietin kesäisin pitkiä aikoja mummun ja papan luona Raahessa. Ne olivat turvallisia ja idyllisiä päiviä. Aina aamuisin herättyäni menin istuskelemaan ulkokeinuun,­ ja mummu tuli siihen kysymään,­ että mitä sää haluat syödä aamiaiseksi. Sitten jotkut monista serkuistani tupsahtivat paikalle koko päiväksi. Leikimme kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla ja piilosta. Saunan eteisessä paistettiin aina lättyjä mummon vanhalla hellalla, ja pappa halstrasi kalaa.

Mummola sijaitsi idyllisellä puutaloalueella mäen päällä, ja sinne ajettiin kiemurtelevia teitä pitkin. Muistikuvissani mummolassa on aina lämmin, ja papan nurmikko – josta hän oli kovin ylpeä ja jota hän hoiti kuin kruunun­jalokiveään – on aina uskomattoman hyvässä kunnossa.

Teimme serkkujen kanssa myös retkiä läheisille ihanille saarille. Niille mentiin isolla soutuveneellä ja mukaan pakattiin krokettimailat, ruuat, keittimet ja teltat. Täti ja enot olivat mukana, ja kaikki hoitivat kaikkien lapsia.

Koska Raahe on merenrantakaupunki, söimme paljon kalaa, jota haettiin aina satamasta. Vielä nykyäänkin kyläillessämme serkkujeni luona heidän isäpuolensa hakee satamasta siikaa, jota suolataan ja savustetaan. Se on parasta, mitä tiedän.

Vaikka mummun ja papan kuolemasta on jo kaksikymmentä vuotta ja mummola myyty ajat sitten, kaipaan välillä lapsuuteni kesiä. Myös pohjalaisuus pysyy­ minussa aina, vaikka olen asunut muualla jo parikymmentä vuotta.

Olin 15-vuotias, kun muutimme Ylivieskasta Turkuun ja yritin kovasti – ja turhaan –  päästä murteestani eroon. On ihan eri asia olla kotoisin Pohjois-­ kuin Etelä-Pohjanmaalta. Pohjalaisuus mielletään Lapualle, Ilmajoelle tai Kurikkaan, missä vallitsee sellainen tietty rinnanröyhistelymentaliteetti. Pohjois-Pohjanmaalla sellaista ei ole. Se on hyvin rauhallinen, hiljainen, röyhistelemätön ja nöyrä osa Suomea.

Minttu Musta­kallio

■ Näyttelijä syntyi 23.7.1973 Ylivieskassa.
■ Tunnetaan muun muassa elokuvista Varasto, Lapsia ja aikuisia, Jos rakastat sekä tv-sarjoista Klikkaa mua ja Vedetään hatusta.
■ Asuu Helsingissä miehensä, näyttelijä Tuomas Rinta-Panttilan ja kolmen lapsensa kanssa.
■ Klikkaa mua -sarjan uudet jaksot MTV3:lla 13.3. alkaen.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.