Näyttelijä Maria Järvenhelmen, 38, ura etenee suunnitellussa aikataulussa, mutta haaveitaan omasta perheestä hän on joutunut lykkäämään.

Ensimmäisenä oven­raossa näkyy pään täydeltä hiuspatukoita. Niitä on sinisiä ja vihreitä, ja niiden ­ympärille tiukoiksi rulliksi on kieputettu valtava määrä punertava tukkaa.

Pehko kuuluu näyttelijä Maria Järvenhelmelle, 38, joka on ­aamun taltuttanut hiuksiaan rullille ja viilettänyt sitten kaupungin halki tälle studion ovelle patukat päässään.

– Olen tällainen tukkavammainen, Maria selittelee leveän hymynsä takaa ja päästää ilmoille naurun, joka terästää ilman nopeasti.

Heti ensimetreiltä Maria antaa vaikutelman ihmisdynamosta, sellaisesta, jonka seurassa ei tavata vaivaannuttavaa hiljaisuutta.

Ikiliikkuja raijaa sisälle vaatekassinsa, kenkäpussukkansa ja viulukotelonsa: tänäänkin päivä päättyy vasta iltamyöhällä bänditreeneihin.

Marian ja neljän rokkiukon Northern light käy parhaillaan neuvotteluja ensimmäisen levynsä julkaisusta, ja ryhmä ­aikoo olla iskussa, kun sen aika koittaa. Maria vastaa musiikin kirjoittamisesta ja on yhtyeensä moottori, mutta rooli ei ole taakka vaan yhden unelman toteutuminen.

Juuri tällaisesta monen ammatin elämisestä hän arjessaan nauttii. Maria on muun muassa urheiluhieroja ja joogavalmentaja.

– Olen vaihtelunhaluinen luonne. ­Todennäköisesti kuolisin pystyyn, jos minut laitettaisiin täysipäiväiseen istuma­työhön, Maria puuskahtaa.

Harkittu Venäjän valloitus

Istumakuolema ei ole nyt uhaksi, sen verran lupaavasti vuosi on alkanut.

Marialla on kaksi isoa kiinnitystä Venäjälle: ensin televisiosarja taidekanavalle ja sen ­perään Dagestanissa kuvattava nuortenfilmi.

Tv-draamassa Maria näyttelee viulistia, joka suunnittelee Stradivariuksen salakuljetusta Suomeen, ja leffassa häntä odottaa itämaisen prinsessan osa. Siihen Maria kutsuttiin viime kesänä, kun hän oli julkaisemassa Venäjällä edellistä työtään, Roolia – toisin sanoen suorittamassa Venäjän valloituksensa ensimmäistä siirtoa.

– Olen aina tehnyt pitkän tähtäimen suunnitelmia, miettinyt missä näkisin itseni viiden vuoden päästä. Haaveista tulee totta vain olemalla määrätietoinen. Venäjän valloituksessa olen vain vuoden myöhässä aikatauluistani, Maria valottaa.

Naispääosa Roolissa oli juuri sellainen kansainvälinen läpimurto, jota Maria oli toivonut. Suureellisen projektin ohjasi arvostettu Konstantin Lopushanski, käsikirjoitusta oli viilattu 32 vuotta ja vastanäyttelijäksi osui Venäjän suurin tähti Maksim Sukhanov.

Hankkeen ympärillä leijui legendaarisen elokuvantekijän ­Andrei Tarkovskin henki: Lopushanski oli kuulunut tämän lähipiirin ja keskustellut tarinasta Tarkovskin kanssa.

– Pääsin tekemään taide-elokuvaa ja elokuvataidetta, mitä Venäjällä ihailen. Työ oli todellinen onnenpotku, mutta ei se osunut kohdalleni vain vahingossa.

Maria oli 20 vuoden ajan vegaani. ”Nyt noudatan intuitiodieettiä eli syön mitä tunnen tarvitsevani. Uskon­to, politiikka ja ruokavalio ovat jokaisen valintoja, joita ei pidä muille tuputtaa.”

Maria kuulostaa virkistävän itse­varmalta ja määrätietoiselta puhuessaan urasuunnitelmistaan.

– Olin yhdeksän, kun päätin ryhtyä näyttelijäksi ja teini-ikäinen, kun tiesin erikoistuvani elokuviin. Isä puhui ­vakaammasta työstä ja ehdotti kauppaopistoa, mutta sanoin, että vielä minä sinulle sihteerihommat näytän. Unelmilleni ei ollut vaihtoehtoja.

Venäjä taas oli tullut tutuksi Marian äidin kautta. Ennen uraansa Elokuvasäätiössä ja Pietari-instituutissa  Kirsi Tykkyläinen opetti Venäjää yliopistolla. Hyvä kielipää on ­periytynyt tyttärelle, joka harrastuksenaan on opiskellut esimerkiksi ­espanjaa.

Venäjään Maria tutustui ensin alakoulun kerhossa, opiskeli kieltä sitten lukiossa ja viilaa nyt sanastoaan entistä sujuvammaksi.

– Jo lapsena kummastelin muiden ryssittelyä. Minulle maa ja sen ihmiset ovat näyttäytyneet lämpiminä. Tiedostin varhain, että jos aikoisin elättää itseni elokuvilla, minun olisi laajennettava ulkomaille, ja Venäjällä työtilaisuuksia riittäisi.

Täällä Suomessa Maria on näytellyt yli 30 elokuvassa: Rukajärven tie, Mosku, Bad Luck Love, Vuosaari, Röllit, Varekset... Roolinsa hän on valinnut niin, että jokainen niistä kelpaisi käyntikortiksi maailmalla.

Tärkein ovien avaaja oli pesti Aki Kaurismäen Laita­kaupungin valoissa vuonna 2006. Se poiki yhteydenottoja muun ­muassa ­Islannista ja Yhdysvalloista, ­mutta vasta Venäjälle Maria sanoi kyllä.

– Tissipimatsurooleja on ollut tarjolla riittämiin, mutta niistä olen kieltäytynyt järjestelmällisesti. Olen aina tiennyt, että jotain Roolin kaltaista tulee vielä kohdalleni enkä olisi saanut tällaista osaa vilauttelemalla tissiä tai pyllyä ­aiemmissa elokuvissa, Maria napauttaa.

Maria Laitakaupungin valoissa 2006.

– Tinkimällä periaatteestani olisin saanut enemmän töitä, mutta en olisi saanut näin hienoja töitä. Aion olla raskaan sarjan ammattilainen vielä seitsemänkymppisenäkin, joten kannattaa valita viisaasti. Kärsivällisyyttäni on koeteltu, mutta nyt tuntuu, että elämä antaa viimein pikku palkinnon sitkeydestäni.

Eikä siinä alastomuudessa sinänsä mitään. Maria sanoo olevansa sujut vartalonsa kanssa, mutta vilauttelu valkokankaalla ei vain ole hänen juttunsa. Muutaman kerran Maria on kävellyt koekuvauksista, kun rooli on paljastunut väärällä tapaa rohkeaksi.

– Niihin tilanteisiin minulla on vakiolause. Sanon, että kuule kun taiteilijuudessani on nyt tämä vaatteet päällä -kausi meneillään. Se toimii aina!

Joogaa ja kummitädin neuvoja

Työstä tuttu periaatteellisuus tai ­oikeammin itsekuri määrittää Marian muutakin elämää. Sitä hän ei sentään elä viisivuotissuunnitelmien mukaan mutta päivittäisiin rutiineihin nojaten.

– Koska freelancerin työelämä on epäsäännöllistä, tarvitsen vastapainoksi sääntöjä. Minulla on nukkumaanmeno- ja heräämisajat, vaikka en olisi lähdössä mihinkään. Samoin kehoa pitää ravita, liikuttaa ja huoltaa. Nautin elämästä eniten, kun se on säännöllistä.

Maria urheilee kuusi kertaa viikossa, vuoroin aerobiclajeja, vesiurheilua, kunto­salia tai lenkkeilyä. Lisäksi hän käy yhtä monta kertaa kehonhuoltotunnilla joogassa tai pilateksessa. Lajit vaihtuvat sen mukaan, mitä keho tuntuu vaativan.

– Ennen olin armoton piiskuri, mutta nykyään kuntoilen intuitiolla. Aikoinaan jooga opetti kuuntelemaan kehoani, ja nyt olen jo joogannut liian kauan tehdäkseni sille enää väkivaltaa.

Urheilu on Marialle tärkein tapa pitää itsensä kuosissa roolien välillä, hiljaisina kausina, kun näyttelijäntöitä ei ole. Niitä jaksoja Maria kutsuu harmaiksi kausiksi.

– Haastavinta on pysyä vireessä silloin, kun kukaan ei tarvitse sinua.

Harmaisiin jaksoihin Maria päätti varautua jo uransa alussa. Hän oli 19-vuotias tuore teatterikoululainen, kun kummitätinsä Galina Jatskina, ­venäläinen näyttelijä ja pedagogi, piti ensimmäisen urapuhuttelun Marialle.

– Galina neuvoi pitämään instrumentin vireessä aina. Roolien väliset ajat, olivat ne kuinka pitkiä ja tuskastuttavia tahansa, olisivat aikaa itsensä kehittämiselle.

Maria oli pikkutytöstä ihaillut Galinaa.

– Kellään ei ollut sellaisia smaragdinvihreitä luomivärejä ja suuria koruja. Galina juoksi joka aamu kymmenen kilometrin lenkin, otti viidentoista minuutin jääkylmän suihkun ja seisoi kymmenen minuuttia päällään – ja näytti upealta.

Harmaina kausinaan Maria on opiskellut kieliä ja uusia ammatteja. Joogaopettajan, tankotanssivalmentajan ja urheiluhierojan työt eivät ole satunnaisia hantti­hommia, vaan Maria näkee niiden täydentävän osaamista näyttelijänä.

– Kun näyttelijänä tutkin ihmisen henkistä puolta, hierojana olen perehtynyt anatomiaan. Ajattelen, että kaikki työni pyörivät ihmistutkimuksen ympärillä vain eri vinkkeleistä, Maria aloittaa.

– Luulin, että näytteleminen on ainoa työ, josta voin saada ekstaattisen onnentunteen. On ollut mieletöntä huomata, että se fiilis on siirtynyt muihinkin töihini. Joogatunnin jälkeen voi olla yhtä taivaallinen olo kuin onnistuneessa roolissa.

Lykkääntyneet lapsihaaveet

Liikunta on ollut Marialle avain myös henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen. Nuorempana hän oli masentuvaista sorttia, ja urheilu auttoi pitämään mielen aurinkoisena.

– Urheilu on ollut hyvä tapa hoitaa psyykettäni.

Maria otti rankasti vanhempiensa avioeron, kun oli vielä lapsi. Hän tunsi syyllisyyttä, ja arki kahden kodin välillä heitti pois tasapainosta.

Maria Rölli-elokuvassa 2001.

Teini-iässä ­Maria löysi seuraa ja turvaa jengeistä, niistä tuli perheen korvike ja oma lähipiiri.

– Vaikka vanhemmat tarkoittavat ­yhteishuoltajuudella hyvää, lapsi helposti tuntee olevansa heittopussi, aina reppu selässä menossa kämpästä toiseen. ­Kokemus eroperheen lapsena oli sen verran vittumainen, että olen työstänyt sen vaikutuksia pitkälle aikuiselämääni.

Urheilun rinnalla Maria on turvautunut erilaisiin terapiamuotoihin, purkanut tunteitaan musiikkiin, käynyt keskusteluja ystävien kanssa, lukenut parantavia kirjoja ja viilannut ruokavaliotaan.

– Olen tarttunut kaikkeen, minkä olen ajatellut auttavan. Selviytymisessä ovat tukeneet myös läheiset isovanhemmat sekä syntymälahjana saamani positiivinen elämänasenne, Maria sanoo.

– Sen verran kokemus on heijastellut aikuisikäänkin, että vaikka olen aina haaveillut omasta lapsesta, olen lykännyt perheen perustamista. Uskallan ajatella vanhemmuutta vasta, kun tunnen olevani turvallisessa elämäntilanteessa, vahvassa parisuhteessa ja valmis olemaan varauksettomasti läsnä lapseni elämässä.

Nyt 38-vuotiaana Maria ei suostu ajattelemaan, että ikä olisi este lasten saamiselle. Hän uskoo kuuluvansa niihin naisiin, joista tulee parempia äitejä vasta myöhemmällä iällä. Tärkeämpää on ­ollut löytää henkinen tasapaino ja rinnalle täydellinen luottokumppani.

– Päätin jo nuorena, että minun lasteni isäksi kelpaa vain maailman paras jätkä. Kesti kauan löytää hänet, mutta onnekseni löysin.

Halpiskoruissa Cannesissa

Vaikka Mariassa on suuren diivan ainekset, on helppo uskoa hänen maanläheisyyteensä. Paplarit päässään ja verryttelyhousuissaan tähti kertoo vierastavansa punaisten mattojen gaaloja. Saadessaan kutsun niihin, ensireaktio on: ”Ohhoijaa, hyvästi oma sänky!”

– Muistan elävästi, kun seisoin Cannesin punaisella matolla Akin elokuvan ­aikaan. Olin haaveillut hetkestä vuosia ja minun piti olla onneni kukkuloilla. Sen sijaan olin typertynyt, oloni oli tyhjä, ­Maria puistelee kuin kylmissä väreissään.

– Kaikki se prameus ja salamavalot eivät tunnu yhtikäs miltään. Suurimmat kicksit saan omalla kesämökillämme.

Niinpä Maria ujuttaa humuun ­mukaan omanlaistaan huumoria. Kun Cannesissa filmitähtien koruillakin on omat vartijansa, Maria on painellut ­seassa kahden euron strassit korvissaan.

– Viimeksi Moskovan ensi-illassa en jaksanut taas väsätä tukkaani kampaukselle, joten sutaisin sen kiinni vanhalla rispaantuneella hiusdonitsilla.

Ennen seuraavia Venäjän ensi-iltojaan Maria saanee juhlia yhtä kotimaista julkaisua, kun kuvataiteilija ­Kalervo Palsasta kertova leffa päässee teattereihin. Ehkä. Ensi-iltaa on lykätty moneen otteeseen, näillä näkymin se koittaa syksyllä.

Kalervo Palsa ja kuriton käsi kuvattiin jo kahdeksan vuotta sitten.
Kun filmi viime kesänä näytettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin yleisölle, Maria istui katsomossa.

– Aika oli selvästi kullannut muistot, enkä oikein muistanutkaan, miten kiireisessä elämänvaiheessa olin leffan tehnyt. Vaikka tein juuri mitä eniten rakastin, kuvauksissa välillä itkin, kun olin niin kertakaikkisen poikki, Maria muistelee.

Enää sellaista loppuun palamisen uhkaa Maria ei päästä syntymään.

– Harrastan sataprosenttista sydämenkuuntelua ja olen löytänyt tasapainon tekemisiini. Saan vähemmällä hötkyilyllä paljon enemmän aikaiseksi.

Maria Järvenhelmi

■ 14.6.1975 syntynyt näyttelijä ja muusikko asuu Helsingissä.
■ Tekee musiikkia yhtyeessä North­ern light. Esiintynyt mm. Notkean Rotan riveissä.
■ Elokuvadebyytti vuonna 1986: Kuningas lähtee Ranskaan. Muita mm. Laitakaupungin valot, Rööperi, Mosku, Rukajärven tie, Bad Luck Love.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.