Jenni Kokander hakeutui vaikeisiin ihmissuhteisiin, kunnes hän tapasi nykyisen puolisonsa. Rempseän naisen maine on välillä raskas. – Todellisuudessa olen herkkä, pelokas ja vähän paniikkihäiriöinen.

Kymmenen vuotta sitten Jenni Kokander, 36, olisi purskahtanut nauruun, jos joku olisi ennustanut hänen muuttavan eläväisestä Kallion kaupunginosasta pohjoishelsinkiläiseen rivitalonpätkään.

Tänään tapanilalaisessa rivitalokodissa on kaikki, mitä Jenni tarvitsee: aviomies Jukka, kaksi lasta ja oma pieni piha, jonka paperilyhdyillä koristeltu terassi muuttuu iltaisin kahden hengen yökerhoksi.

– Takapihalla istuessa voi mennä myöhäänkin, kun on niin paljon asioita, joista minun pitää Jukalle avautua. Pihallamme on suunniteltu molemmat Putouksen sketsihahmot, ja naapurit ovat saaneet myös kuunnella, kun myllytän Jukkaa, Jenni kertoo nauraen.

Television Putous-sarjasta valtakunnan julkkikseksi noussut Jenni viihtyy parhaiten kotona eikä kaipaa kantakaupungin hulinaa. Tänä kesänä hän ei tosin ehdi kuin kääntyä täällä, sillä päivisin Jenni on mukana kolmannen Onneli ja Anneli -elokuvan kuvauksissa ja iltaisin hän hyppää Risto Räppääjän Rauha-tädin mekkoon Taaborin kesäteatterissa.

– Minulla on meneillään lastenkulttuurikesä, mikä tarkoittaa Jukalle yksinhuoltajuutta. En ole moneen vuoteen tehnyt kesäteatteria, koska olen halunnut olla lastemme Saiman ja Vilhon kanssa, mutta ajattelin, että lastenteatterin harjoituksissa hekin voivat olla mukana.

Jenni tekee putkeen töitä 38 päivää, mutta ei valita. Valinta on oma.

– Freelancerina voin päättää omasta elämästäni. Olemme voineet esimerkiksi hoitaa molemmat lapsemme kolmivuotiaiksi asti kotona. Freelancerius tietenkin tarkoittaa, että välillä töitä ei ole ollenkaan ja välillä ne kasautuvat, kuten nyt.

Svetlana, Irma ja Jenni

”Teen edelleen ohjelmatoimiston kautta keikkaa Putouksen Svetlana ja Irma Rönkkönä. Se on niin hauskaa, että tuntuu liveroolipelaamiselta. Kun puen Irman kukkajakun päälle, näen maailman hänen silmiensä läpi.

Muistan, miten teatterikoulun harjoituksessa piti olla säkkipilli ja miettiä, millainen maailma on säkkipillille. Se kuvaa työtapaani edelleen: ajattelen, että näyttelijä on olosuhteissa. Hänen ei pidä esittää mitään vaan olla se, mikä on.

Kun minua kiitetään hyvin menneestä keikasta, ajattelen, etten minä ole hyvä, vaan Svetlana tai Irma on tilanteissa suvereeni. Itsekin ihmettelen usein, miten he ovatkin niin nasevia.

Sketsihahmoni ovat havaintoja maailmasta ja tarpeeksi yksinkertaisia, jotta jokainen tunnistaa ne välittömästi. Sillehän ihmiset nauravat, että ’apua mä olen just tuollainen’.

Putouksessa teen myös aina hahmoja, jotka ovat minulle helppoja. Venäläinen aksentti tulee minulta helposti. Se ei kuulemma edes mene oikein, mutta tavallaan esitän sitä, miltä venäläinen aksentti kuulostaa.

Putouksessa mukana oleminen ei aluksi muuttanut mitään. Ensimmäisen kauden jälkeen ajattelin, että on vain kivaa, kun ihmiset tulevat kadulla juttelemaan. Toisen kauden jälkeen alkoi lumipalloefekti. Tuntuu, että koko ajan joku haluaa minulta jotakin, ja sitä on vaikea kestää.

En tiedä, mihin kaikkeen minun pitää suostua ollakseni ystävällinen, kun olen valinnut tämän julkisena eläimenä elämisen.

Sekin tuntuu väärältä, että elän sellaisessa itsekeskeisyyden maailmassa, jossa istun kotona valittamassa Jukalle, kun olen niin haluttu.


”Välillä ihmettelen itsekin, miten Irma Rönkkö osaa olla niin naseva”, Jenni sanoo Putouksen suositusta sketsihahmostaan.
”Välillä ihmettelen itsekin, miten Irma Rönkkö osaa olla niin naseva”, Jenni sanoo Putouksen suositusta sketsihahmostaan.

 

Mieskarju ja drama queen

Olen dramaattisuuteen taipuvainen ihminen ja haluan lölliä tunnemyrskyissä. Jukka maadoittaa minut, sillä hän on – välillä rasittavuuteen asti – tasainen ja hidas.

Ennen Jukkaa hakeuduin aika traagisiin ihmissuhteisiin, ja minut on tosi monesti jätetty rumasti.

Kun tapasimme, minulla oli takanani tosi onneton suhde. Olin ajatellut, että tarvitsen miehen, joka on tosimies ja näyttää minulle kaapin paikan. Exäni oli hirmu mustasukkainen, mikä oli minusta vain ihanaa ja sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hirveää, että kuvittelin, että vain alistettuna ja objektina voi kokea olevansa nainen. Olen aina ollut tasa-arvon puolesta enkä missään tapauksessa hyväksy mitään naisiin kohdistuvaa syrjintää. Mutta ehkä se liittyi siihen, että lapsuuteni perheessä ei ollut perinteisiä sukupuolirooleja. Halusin luultavasti irtautua kodista hakemalla juuri niitä vastakkaisia sukupuolimalleja.

Tapasin Jukan ensimmäistä kertaa Tavastian takahuoneessa reilut kymmenen vuotta sitten. Hän työskentelee SPR:n nuorten turvatalossa ja järjesti tuolloin tukikonsertin, johon oli pyytänyt yhdeksi esiintyjäksi ystäväni Kaisa Helan ja minun lauluyhtyeen Äänihuulet.

Heti, kun Jukka tuli esittäytymään, viehätyin hänen miesenergiastaan. Ajattelin, että onpas siinä täydellinen paketti: mieskarju, jolla on maailman lämpimin sydän ja empatiaa vaikka muille jakaa. Päätin, että tuon minä otan, mutta eihän se mennyt ihan niin. Olen kymmenen vuotta nuorempi kuin Jukka, eikä hän aluksi ollut maailman innostunein lähestymisyrityksistäni.

Kerran kahdelta yöllä Lostarissa ystäväni pakotti minut laittamaan tekstarin Jukalle, josta olin sönköttänyt koko illan. Sovimme treffit seuraavaksi päiväksi, ja siitä se lähti. Olin 25-vuotias teatteri-ihminen ja Jukka oli ollut jo kymmenen vuotta työelämässä, joten meillä oli hyvin erilainen rahatilanne ja käsitys siitä, mitä treffit tarkoittavat. Saavuin silloin mielestäni fancyyn espanjalaiseen ravintolaan Hanoi Rocks -hupparissa, katselin kauhistuneena hintoja, ja kun Jukka kysyi, minkä drinkin otan, olin ihan, että kolmostuopin tietenkin.

Kun lasku tuli, Jukka sanoi, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia osallistua siihen. Se teki minuun suuren vaikutuksen.

Meillä tapellaan lasten nähden, mutta näytämme myös sovinnon. Minun ja Jukan suhteen vahvuus onkin ehkä se, että meillä on tosi lyhyt matka sovintoon. Emme ikinä mene riidoissa nukkumaan. Jos olen pistänyt Jukan sohvalle yöksi, niin laitan jo sängystä viestin: ’anteeksi, olin pöljä’. Jukka laittaa takaisin jonkin sydämen.

Usein ihmiset ihmettelevät, miten Jukka kestää minua, mutta on hänen hiljaisuudessaankin haasteensa. Ehkä palikat ovat meillä hyvin juuri siksi, että olemme molemmat aika ääripäitä: Jukka rasittavuuteen asti hidas, minä aivan rasittavuuteen asti impulsiivinen ja nopea. Jukka on koulutukseltaan perheterapeutti, ja vakioslogan riidoissamme on ’mikä terapeutti sä oikein oot, kun sä et sano mitään’.

Onneksi osaamme molemmat antaa periksi ja meillä on aika hyvä itseironia. Hyvinä hetkinä olemme käyneet sen keskustelun, että tulemme olemaan tällaisia ihmisiä hamaan tappiin asti, ja koska emme muutu miksikään, meillä tulee aina olemaan riitoja ja yhteentörmäyksiä.

Ajattelen, että rakkaus on myös tahdon asia. Kun mennään naimisiin, luvataan tahtoa rakastaa. Luulen, että meillä kummallakin on tässä asiassa kova tahtotila.


”Ulkonäkö on jatkuvasti läsnä tässä työssä. Teatterissa rakastetaan sitä, että olen niin erikoinen, mutta viihdemaailmassa tunnen välillä olevani norsu posliinikaupassa”, näyttelijä Jenni Kokander sanoo.
”Ulkonäkö on jatkuvasti läsnä tässä työssä. Teatterissa rakastetaan sitä, että olen niin erikoinen, mutta viihdemaailmassa tunnen välillä olevani norsu posliinikaupassa”, näyttelijä Jenni Kokander sanoo.

 

Vaihdemiehen tytär

Olin iltatähti ja pikku prinsessa, sillä isoveljeni olivat minua seitsemän ja yhdeksän vuotta vanhempia. Osasin todella ottaa asemastani kaiken irti. Provosoin veljeäni Juria aina siihen asti, että hän antoi minulle intiaanihierontaa tai potkaisi selkään, ja aloin itkeä tietenkin vasta, kun äiti tuli paikalle ja lupasi minulle lohdutukseksi Jurin viikkorahat ja Jacky-makupalat.

Asuimme Helsingin Länsi-Pasilassa, ja osasin käyttää isovelikorttia myös pihallamme. Jos Ahosen pojat kiusasivat tai levittivät hiekkaleluni varastoon, sanoin, että Juri ja Ilja tulevat ja pistävät ne vankilaan.

Länkkäri-Pasila oli makea paikka, sillä talon toiselta puolelta meni ratikka ja toiselta puolelta alkoi metsä. Asuimme vuokrataloissa, ja mieleeni on jäänyt, miten läheisten omistusasuntojen asukkaat huusivat, että VVO:n lapset eivät saa tulla meidän pihaan pyörimään.

Isäni teki vuorotyötä VR:n vaihdemiehenä, ja muistan, miten kävimme äidin kanssa katsomassa häntä hänen työpaikallaan. Ajoimme ensin bussilla Ilmalaan ja kävelimme sitten radan vartta pitkin isän pienelle kopille. Rakastin junaradan tuoksua, keräsin kiviä ja yritin pysyä äidin perässä samalla, kun tasapainottelin kiskoilla, mikä oli ehdottomasti kielletty.

Menimme kaikki kolme ahtaaseen koppiin, jossa isä myös nukkui yövuoroinaan. Katselin isän piirustuksia samalla, kun isä ja äiti puhuivat aikuisten juttuja ja nukahdin isän syliin. Olisin halunnut olla karhunpentu ja nukkua siinä yli talven.

Äiti ja varsinkin isä olivat voimakkaasti vasemmistolaisia, mikä näkyy meidän lasten nimissä: 1970-luvulla syntyneet veljeni saivat nimekseen Juri ja Ilja. Aate on laimentunut, sillä minä, 1980-luvun puolella syntynyt, olen Jenni Johanna. Olen aina ollut katkera veljilleni siitä, että heillä on niin makeat nimet.

Meille lapsille ei koskaan tuputettu mitään ideologiaa eikä maailman epäoikeudenmukaisuuksia tehty numeroa, mutta esimerkiksi pasifismin ajatus on ollut minulle aina itsestään selvä: en ole ymmärtänyt yhtään sitä, että lyödään takaisin. Ja nykyisin omat lapsenikaan eivät pelaa mitään pyssy- tai räjähdyspelejä. Olen joskus kuunnellut, miten Saima selittää muille lapsille, että aseita käytetään oikeissa sodissa ja niissä kuolee oikeita ihmisiä ja miettinyt olenko ollut liiankin suora omissa puheissani.

Äitini oli Punaisen Ristin nuorisosihteeri, ja meillä oli Chilen pakolaisia ja tummaihoisia afrikkalaisia ystävinä. Äitini kutsui heitä kylään, jotta me lapset tutustuisimme erilaisiin kulttuureihin, mutta minä luulin mustia ihmisiä kuolleiksi. Ajattelin, että nyt kummitukset tulivat ja piilouduin kauhuissani vaatekaappiin. Muistan, miten tummaihoinen mies avasi kaapin oven ja yritti naurattaa minua, mutta pelkäsin häntä kuollakseni.

Yleistaiteilija ja nero

Isäni aloitti Vapaassa taidekoulussa kolmikymppisenä, ja lapsena istuin hänen mukanaan koulun ihanassa, öljyväriltä tuoksuvassa maailmassa. Halusin itsekin kuvataiteilijaksi ja kuvittelin, että kävelen vain taidekouluun sisään, mutta 16-vuotiaana pääsykokeissa en päässyt ensimmäisestä karsinnasta läpi.

Teini-ikäni oli voimakas ja alkoi aikaisin. Tappelin paljon äitini kanssa, ja isä oli vain surullinen ja huolissaan. Pukeuduin kaikkiin tyyleihin, olen ollut hoppari ja hippi ja punkkari, jolloin maalasin ripsivärillä huuleni mustiksi ja roikotin kaulassa mustaa leluautoa.

Päästötodistuksen keskiarvoni oli 6,7, sillä lintsasin koulusta ja istuin kaikki päivät Kluuvikadun Fazerin kahvilassa ystäväni Ninnin kanssa piirtämässä ja kirjoittamassa novelleja. Kuvittelin olevani yleistaiteilija, renessanssinero ja kaikessa hyvä. Odotin vain, milloin kaikki lahjakkuus puhkeaa minusta ulos.

Teatterin maailmaan tutustuin, kun Steiner-koulun loppupuolella teimme ison näytelmäprojektin, jota tuli ohjaamaan Mitja Siren Svenska Teaternista. Ystävystyimme, ja Mitja oli varma, että pääsen Teatterikorkeakouluun. Samoihin aikoihin äidinkielenopettajani neuvoi minua jättämään lukion kesken, joten pyrin teatterikouluun ja pääsin sisään ekalla yrityksellä 18-vuotiaana.

Ja hyvä, että pääsin: minulle olisi voinut käydä todella huonosti, jos en olisi päässyt. Minusta olisi varmaan tullut alkoholistikirjailija, jonka romaaneja kukaan ei olisi lukenut.

En silloin ajatellut olevani yhtään hauska, vaan uin todella syvissä vesissä. Olen aina ollut isän tyttö ja uskon, että meitä yhdistää herkkyys, jonka voisi luokitella melankoliaksi, jos ei vihaisi määrittelyjä niin kuin minä vihaan. Saisin varmasti koska tahansa kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin, koska käyn niin kovilla kierroksilla.

Mutta ajattelen, että se herkkyys on vahvuutta. Ilman kykyä havainnoida maailmaa en olisi taiteilija. Minulle silloin on hyvä olla, kun on pikkuisen paha olla. Ja kuten isäni on sanonut: kaikki tragediat ovat seuraavana päivänä hyviä tarinoita.

Norsu posliinikaupassa

Kerran erään elokuvan kuvauksissa ohjaaja huusi kovaan ääneen monitorin takaa, että ’tulkaa kaikki katsomaan, kun Jennistä on tehty kaunis! Kiitos puku! Kiitos maski!’

Nyt pystyn jo kertomaan sitä hauskana tarinana, mutta sillä hetkellä ei naurattanut.

Ulkonäkö on jatkuvasti läsnä tässä työssä. Koska teatterissa rakastetaan sitä, että olen erikoinen, en ollut aiemmin tajunnut, että viihdemaailmassa kuvani on vierekkäin Sara Siepin kuvan kanssa ja olemme ikään kuin samaa porukkaa.

Silloin tuntuu, että olen norsu posliinikaupassa ja että minun kuuluisi olla 30-luvun freakshow’ssa eikä tässä ympäristössä.

Mutta varmasti olen myös suojellut itseäni siltä, ettei minun tarvitsisi ajatella, että olen ruma, leuaton tai lihava.

Kun en ole koskaan ollut luokan kaunein tyttö, olen ollut eniten sanavalmis. Monet tilanteet olen voittanut nokkeluudella.

Fakta on myös, että olen epäfyysinen. Olen niin epäurheilullinen, että sain koulussa ehdot liikunnasta. Mikään ei ole niin nöyryyttävää kuin pyytää Stadikan uimavalvojalta kuittausta ehtolappuun. Pari vuotta sitten löysin ensimmäisen edes vähän urheilullisen asian elämääni, kun aloin harrastaa paljasjalkajuoksua.

Yllätyin, kun Irma Rönkkönä tekemästäni napatanssinumerosta nousi mieletön ilmiö. Minua pidettiin kaikkien naisten emansipaattorina, kun olin uskaltanut näyttää ”ison mahani”. Enhän minä ollut ajatellut, että minussa olisi mitään, minkä näyttäminen vaatisi rohkeutta.

Julkisuuskuvaani ja myös sosiaaliseen roolini kuuluu, että kestän mitä vain, olen aina reipas, ihana ja hyvällä tuulella. Todellisuus on kuitenkin toinen. Olen hirveän herkkä ja pelokas ja vähän paniikkihäiriöinen ja joudun ottamaan rauhoittavia, kun menen lentokoneeseen.

Joskus minua loukkaa, että ihmiset ajattelevat minun olevan niin sinut itseni kanssa, vaikka olen ihan samalla tavalla rikkinäinen, epävarma ja kauhuissani kuin muutkin.

Siivoushullu emäntä

Vähintään kerran vuodessa yritämme Jukan kanssa järjestää toisillemme muutaman päivän aikaa olla yksin kotona. Rentoudun kaikista parhaiten, kun kuuntelen äänikirjaa ja saan siivota. Kun on kova möykkä pään sisällä, ulkoisten asioiden pitää olla järjestyksessä.

Lähimmilleni olen varmasti hankala, kun olen niin herkkä. Kun on kuuma, niin on liian kuuma ja kun on kylmä, on liian kylmä, enkä kestä mitään yllätyksiä.

En viihdy mökillä enkä pidä kauheasti matkustelusta. Keväällä matkustimme Kreetalle paikkaan, jossa olimme olleet aikaisemminkin, ja oli ihan mahtavaa, kun meitä odotti hotellissa hedelmäkori, jossa luki welcome back Mr. and Mrs. Kokander. Pidän tutusta ja turvallisesta enemmän kuin uudesta ja jännittävästä.

Ajattelen, että olen sellainen kermaperse, että minulle käy aina hyvin. Mutta vaikka putoan aina jaloilleni, niin kyllä maailman ruoska minuakin piiskaa.

Usein joudun muistuttamaan itseäni kaikesta hyvästä, mitä minulla on lasten, Jukan ja kauniin kodin ansiosta. Niin on ollut aina. Onnen ja kauhun tunteet vaihtelevat. Se on ollut leimallista minulle ja elämälleni kuin klovnin samaan aikaan hymyilevä ja itkevä naama.”

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

 

Jenni Kokander

Näyttelijä syntyi Vantaalla 11.6.1980.

Tuttu tv-ohjelmista Putous ja Kuka kutsui Kokanderin.

Näytellyt mm. Turun Linnateatterissa sekä elokuvissa Ainoat oikeat, Jos rakastat ja Luokkakokous.

Asuu Helsingissä miehensä Jukka Kokanderin ja kahden lapsena kanssa.

Risto Räppääjä ja Nuudelipää -näytelmän ensi-ilta Taaborin kesäteatterissa Nurmijärvellä 23.7.

Lissu

Näyttelijä Jenni Kokander: ”Ennen ajattelin, että tarvitsen miehen, joka näyttää minulle kaapin paikan”

Voi Jenni on paras näyttelijä aivan vailla vertaa!Ei meillä monia tuollaisia taitureita ole enemmin saisi olla esillä telkussa itse tykkään valtavasti !Katsoin Jennin ohjelman jossa vieraili maahanmuuttaja kodeissa niin ystävällinen ja aito loistava ohjelma lisää samanlaisia pyytää hän!Kiitos!
Lue kommentti

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.