Kahdeksanvuotias Pinja on yksi Anu Sinisalon rakkauden kohteista. "Pinja on huumorintajuinen koira, se saa minut nauramaan."
Kahdeksanvuotias Pinja on yksi Anu Sinisalon rakkauden kohteista. "Pinja on huumorintajuinen koira, se saa minut nauramaan."

Näyttelijä Anu Sinisalo asuu miesystävänsä Antti Reinin kanssa eri osoitteissa. – Vapaus suhteessa on minulle hyvinvoinnin edellytys.

Anu Sini­salo, 47, suhtautuu intohimoisesti rakkauteen. Näyttelijä oikein puhkuu energiaa, kun hän alkaa analysoida aihetta. Mutta miksipä ei intoilisi, rak­kaus on hänestä yksinkertaisesti tärkein asia elämässä.

– Rakkaus on kaiken syleilevä olotila. Se kulkee mukanani kaikessa ja kaikkialla. Tunnen lähes joka päivä suuria rakkaudentunteita moneen suuntaan: niin läheisiäni, ystäviäni kuin koiraanikin kohtaan. Rakkaus on ihan mahtavaa, mitäpä sitä pihtaamaan! Anu nauraa.

Rakkaus kukoistaa myös Anun ja Antti Reinin, 49, suhteessa. Näyttelijäpari alkoi seurustella kolmisen vuotta sitten törmätessään sattumalta helsinkiläisessä kahvilassa. Antti oli menossa työ­keikalle ja Anu harjoituksiin, eikä kuppila ollut kummankaan normaali­reitin varrella.

– Se oli yllättävän romanttista, vähän kuin elokuvissa. Siitä se sitten alkoi, Anu virnistää.

Anu ja Antti eivät tällä hetkellä asu yhdessä, mikä sopii Anulle hyvin. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta pisin avoliitto kesti aikanaan 14 vuotta.

– Olen jo käynyt läpi ydinperhe­vaiheen. Uskon, että erillään asuminen aikuisiällä helpottaa tiettyjä asioita. Se antaa suhteelle tilaa olla omanlaisensa. Vaikka yhteiskunnan paineet kertovat meille, miten meidän pitäisi toimia, mikä lopulta on normaalia? Tässä hetkessä tämänkaltainen elämisen muoto tuntuu oikealta.

Anu arvostaa omaa tilaa, sillä hiljaisuus auttaa rauhoittamaan ajatukset työpäivän jälkeen. Sekä teatterissa että kameran edessä työskennellään hälyisissä ympäristöissä, joissa musiikki raikaa, valot vilkkuvat ja koko ajan on oltava sosiaalinen. Siksi Anu haluaa vapaa-ajallaan ladata akkuja itsekseen.

– Olen aina ollut sellainen, että tarvitsen omaa tilaa. Vapaus suhteessa on minulle hyvinvoinnin edellytys, sen avulla pystyn hengittämään. Mitä vanhemmaksi tulen, sen selvemmin huomaan, miten tärkeää on, että voin hyvin.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
Uskon rakkauteen ensituntemuksella, sillä ulkoiset piirteet eivät ole niitä, jotka saavat minut rakastumaan. Ensimmäiseksi kiinnitän huomiota toisen mielenmaisemaan. Arvot näkyvät siinä, miten ihminen puhuu ja kohtelee muita. Jos on sisäisesti kaunis, se näkyy myös ulospäin.

Millainen oli ensirakkautesi?
Olin seitsemän ja olimme samalla luokalla. Hänen nimensä oli Aslak, ja hän oli tosi suloinen. Minua ujostutti, ei siinä iässä osannut sanoittaa tunteitaan saati ymmärtää niitä. Aslak muutti toiseen kouluun puolen vuoden kuluttua, joten se töpsähti siihen.

Millainen olet rakastuneena?
Kun olen parisuhteessa ja rakastunut, tunnen suurta hyvää oloa suhteessa itseeni. Maailma tuntuu kaikkivoipaiselta, ja mikä tahansa on mahdollista. Kun rakastun, olen tavallaan auki joka suuntaan. Uni vähenee, ruokahalu laskee ja energiaa on valtavasti. Rakastumisen tunne on hengästyttävä – kuolisin, jos se jatkuisi ikuisesti. Hyvä, että elämä muuttaa muotoaan ja tasoittuu. Niitä samoja pakahduttavia rakastumisen tunteita löytyy kyllä myös arjesta.

Miten erotat ihastumisen rakastumisesta?
Ne ovat kovinkin erilaisia tunteita. Ihastuminen on hetki, mutta rakkaus on ikuinen.

Millaisiin miehiin rakastut?
Tärkeintä on, että toinen on läsnäoleva. Haluan tuntea, että toinen kunnioittaa ja arvostaa minua ja muita. Tärkeää on myös kyky nauraa itselleen ja se, ettei ota itseään liian vakavasti. Myös älykkyys on viehättävää. Antti on kaikkea tätä.

Kuka on elämäsi suurin rakkaus?
Oma poikani. Rakkaus omaan lapseen ylittää kaiken muun. Vanhempana sitä seisoo aina lapsensa puolella, eikä sen rakkauden yli voi mikään mennä.

Millainen kumppani olet?
Työ on iso osa minua. Kun uppoudun siihen tosissani, olen kumppanina etäinen ja raskas. Olen ihan omissa maailmoissani enkä lainkaan helppoa seuraa. Muuten toivoisin, että tuon suhteeseen läsnäoloa, huolehtimista ja kauneutta. Myös kuunteleminen on tärkeää. Näitä asioita joudun kyllä jatkuvasti opettelemaan.

Mitä olet oppinut rakkaudesta?
Rakkaus on elämäni suurin ja hienoin opettaja. Se oikeastaan opettaa itsestä kaiken. On kyse siitä, miten oppisi kohtelemaan itseään paremmin, jotta sen myötä saisi toisenkin voimaan hyvin. Olen ehtinyt elää erilaisissa suhteissa ja särkenyt sydämeni monta kertaa, joten väitän jo tunnistavani parisuhteen solmu­kohdat ja muutoksen hetket, kun  jotain pitäisi tehdä. Toisaalta kehittyminen rakkaudessa ei lopu ikinä, mikä on oikeastaan kovin armeliasta.

Oletko romantikko vai realisti?
Suhteen alun olen kaikkea muuta kuin realisti, mutta loppupeleissä olen aika jalat maassa. Toivoisin jopa pääseväni enemmän eroon järjen äänestä, se saisi välillä vaieta. Nuorena mikään muu ei merkinnyt kuin tunteet, mutta nykyään arvostan tasapainoa, rauhaa ja sitä, että molemmat ovat tasaveroisia. En jaksa enää ollenkaan egolähtöisiä valtapelejä, niistä olen jo oppituntini saanut.

Pahin pelkosi rakkaudessa?
Hylätyksi tuleminen. Suhteissani olen ollut sekä jätetty että jättäjä, ja kumpikin paikka on ollut yhtä tuskainen ja vaikea. Olen hajonnut sirpaleiksi niissä suurimmissa ja merkittävimmissä suhteissa. Mutta aina niistä on selvitty. Siinä on auttanut sekä aika että ystävät, jotka jaksavat kuunnella samat jutut miljoonaan kertaan. Ja se, ettei ole liian ankara itselleen.

Onko rakkaus muuttanut sinua?
Joka ikinen kerta. Se muuttaa joko parempaan suuntaan tai sellaiseksi, ettei enää edes tunnista itseään. Suhde, joka ei tuo ihmisessä esiin kauneutta, ei ole suhteen arvoinen. Tietenkin jokaisessa suhteessa on erilaisia vaiheita, eihän sitä aina ole kukkeimmillaan. Kauneus ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki on vain hyvää ja ihanaa muumimaailmaa, vaan sitä, että voit olla suhteessa myös heikkona ja paljaana.

Voiko pettämisen antaa anteeksi?
Pettää voi niin monella tavalla, tai tulla petetyksi. On vaikea määritellä, mitä se kenellekin tarkoittaa, sillä se ei aina liity kolmanteen osapuoleen. Uuden luottamuksen rakentaminen ja anteeksianto niin itselle kuin toisellekin vie aikaa. Pettäminen on oire jostakin, ja jos uskaltaa katsoa ja kuunnella itseään rehellisesti, saa varmasti vastauksen.

Mitä rakkauteen ei missään nimessä kuulu?
Että saa toisen voimaan huonosti. Minkäänlaisella henkisellä tai fyysisellä väkivallalla ei ole asiaa parisuhteeseen. Toista ei saa koskaan alistaa tai yrittää saada tämä tuntemaan itsensä arvottomaksi, tarpeettomaksi tai epäonnistuneeksi.

Onko avioliitto rakkauden huipentuma?
Ei. Parisuhteen yhteys solmitaan jossain ihan muualla kuin kirkon alttarilla. Rationaalinen puoli minussa ymmärtää kyllä, että naimisiin mennään, jos on yhteisiä lapsia ja omaisuutta tai kaivataan suhteelle pistettä i:n päälle. Avio­liitto ei kuitenkaan ole minulle mikään rakkauden määre.

Voiko rakkautta olla ilman seksiä?
Voi. Voihan ihminen olla vaikka vammautunut tai sairas ja silti rakkaus kukoistaa. Aistillisia nautintoja voi myös tuottaa monella eri tavalla. Yksi pari­suhteen ongelma onkin, että ulkopuolelta määritellään, miten suhdetta pitäisi suorittaa. Siihen ansaan ei kannata mennä. Jokaisen tulisi luoda omannäköisensä suhde ilman painetta siitä, miten se näyttäytyy sukulaisille, ystäville tai työkavereille.

Miten rakkautta voi ylläpitää pitkässä parisuhteessa?
Puhumalla yhdessä rehellisesti, varsinkin kriisin tai muutoksen keskellä. Toiselle pitää pystyä sanomaan suoraan, että pelottaa, päässäni pyörii nyt tällaista. Silloin kumppani saa mahdollisuuden ymmärtää ja miettiä, mitä itse tilanteelta haluaa. En pidä sanonnasta, jonka mukaan parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Mieluummin sanoisin, että parisuhteen pitää antaa tapahtua.

Miten tunnistat rakkauden loppumisen?
Kun mikään ei enää tunnu missään, ei kohtaa toista enää ollenkaan ja voi itse huonosti.

Mitä vanhempasi ovat opettaneet sinulle rakkaudesta?
Että rakkaudessa sattuu ja tapahtuu, mutta että se on samalla kaikista suurinta. He erosivat, kun olin pieni. Opin heiltä myös sen, että pitää uskaltaa elää ja ottaa mieluummin riskejä kuin jäädä sellaiseen elämäntilanteeseen, missä ei ole hyvä olla.

Millainen on rakkaudentäyteinen hetkesi?
Arjesta nauttiminen. Kun voin tehdä rakkaani kanssa yhdessä hyvää ruokaa, köllötellä sohvalla ja vain olla. Tai se, että kävelemme yhdessä koiran kanssa pitkän lenkin ja otamme eväät mukaan. Rakkaudessa oleminen on tässä ja nyt.

Kaunein teko, joka sinulle on tehty rakkaudesta?
Yksi kauneimpia oli, kun olimme Ei kiitos -elokuvani ensi-illassa. Sisälläni oli varsinainen tunnemylläkkä. Se tuki, turva ja kannustus, mitä Antti antoi minulle sinä iltana, oli todella kaunista. Olin kuin lentoon lähdössä, mutta Antti piti minusta kiinni ankkurina ja rauhoitteli, ettei mitään hätää ole.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.