Antti Luusuaniemi. Kuva: Sanoma-arkisto / Leena Koskela
Antti Luusuaniemi. Kuva: Sanoma-arkisto / Leena Koskela

Näyttelijä viettää joulun ja uudenvuoden perheineen Costa Rican lämmössä.

Näyttelijäkollegat Antti Luusuaniemi ja Pihla Viitala edustivat hyväntuulisina Nuotin vierestä -komedian Bio Rexissä pidetyssä kutsuvierasnäytännössä keskiviikkona.

– Päivät kuluvat Sykkeen kuvauksissa. Saimme juuri myös Honeybunnies-elokuvan purkkiin, joten kiirettä pitää, Antti kertoi kuulumisiaan.

– Minä taas ostin Selja Ahavan Taivaalta putoavat asiat -kirjan ja päätin rauhoittua ennen joulua. Sen jälkeen luen Finlandia-voittaja Oneironin. Aion vain lukea, soitella kitaraa ja paijailla rakkaita, Pihla jutteli.

Pihla ja ja Antti näyttelevät vuoden päästä ensi-iltaan tulevassa Honeybunnies-elokuvassa, joka kertoo seksiaddiktioista. Maarit Lallin ohjaaman elokuvan tekotapa oli erilainen, sillä valmista käsikirjoitusta ei ollut olemassa, vaan se luotiin yhteistyönä ohjaajan ja näyttelijöiden kesken.

– Olemme tehneet paljon töitä yhdessä. Antti on luottoystävä, joten uskalsin näytellä näin rohkean roolin hänen kanssaan. Intiimikohtaukset kun vaativat luottamusta, Pihla kommentoi rohkeaa rooliaan.

Antti allekirjoitti Pihlan sanomiset täysin. Hän kuvaili tulevaa elokuvaa epäsuomalaiseksi ja uskoi sen muistuttavan enemmän ranskalaista taide-elokuvaa.

– Elokuva oli erittäin vaativa ja olen niin onnellinen, että juuri Pihla oli vastanäyttelijäni. Meillä on pitkä kokemus yhdessä näyttelemisestä. Välillämme on erityistä kemiaa, joka mahdollisti kuvauksissa onnistumisen, hän pohti.

– Lopullista versiotahan me emme ole nähneet leikkausten ja muiden jälkeen, mutta kuvauksissa ainakin tuntui hyvältä. Uskomme, että lopputuloskin on hyvä, Pihla lisäsi.

Joulun ja uudenvuoden Antti viettää Lili-vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Costa Ricassa Keski-Amerikassa.

– Olemme siellä kolme viikkoa ja nautimme lämmöstä ja lomasta, hän jutteli.

Pihla puolestaan viettää joulua Alex-miehensä ja Astrid-tyttärensä kanssa koti-Suomessa sukulaisten seurassa.

– Tulossa on todella perinteinen ihana joulu joulupukkeineen, hän sanoi.

Antti Luusuaniemi poseerasi Nuotin vieressä -leffan roolihahmoaan pikkupoikana esittävän Nooa Poropudaksen kanssa kutsuvierasensi-illassa. Kuva: Jonna Öhrnberg.

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa ja menossa naimisiin.

Tuona aamuna Sari oli matkalla taloushallinnon kokeeseen Lapuan ammatti-instituuttiin.

Kokeen sijaan tulikin pikakyyti ambulanssilla Seinäjoen keskussairaalaan, jossa Sarin oikean jalan sääri- ja pohjeluiden todettiin katkenneen. Jalan operoi vuorossa ollut kirurgi. Hän päätti laittaa Sarin jalkaan koko sääriluun mittaisen ydinnaulan.

– Häissäsi pääset jo tanssimaan, kirurgi vakuutti.

Mutta leikkauksessa kaikki meni pieleen. Veri pääsi lihaksiin, ja jalan pohjehermo halvaantui. Jatkohoito viivästyi, ja jalka ehti vääntyä virheasentoon, jota ei myöhemmissä leikkauksissa pystytty enää korjaamaan. Sari joutui opettelemaan kävelyn uudelleen.

Häät vietettiin silti suunnitellusti. Vaikka kantaen alttarille, Sarin sulhanen Pekka Salomaa totesi.

"Emme muusta puhuneetkaan kuin kivusta."

Potilasvahinko myönnettiin saman vuoden kesäkuussa.

41-vuotias Sari kärsii tapahtuneen seurauksista yhä. Vuosien myötä väärin hoidettuun jalkaan on kehittynyt CRPS2 -kipuoireyhtymä, ja kipu on tehnyt Sarista työkyvyttömän.

– Olen elänyt kroonisen kivun kanssa lähes 20 vuotta. Se on vaikuttanut elämässäni kaikkeen – ihmissuhteisiin, nukkumiseen, muistiin, työkykyyn, Sari kertoo.

Sarin puoliso Pekka, 43, myöntää, että vaimon kipeä jalka on kuin kuudes perheenjäsen. Pariskunnalla on kolme lasta Santeri, Sanni ja Samu.

– Jossain vaiheessa emme muusta puhuneetkaan kuin kivusta, Pekka toteaa.

Sari ei ole ongelmansa kanssa yksin. Lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan mukaan joka viides aikuinen Suomessa kärsii pitkittyneestä kivusta. Sairauspoissaoloja töistä on meillä kivun vuoksi eniten Euroopassa, kenties koko maailmassa.

Tarkkaa syytä siihen, miksi olemme näin kipujen koettelema kansa, ei tiedetä.

Lääkäri määrää

Lääkäri Mirandan mukaan ylivaroittelu ja ylisuojelu ovat kivun hoidossa usein arkipäivää. Kipupotilaat saattavat saada lääkäriltä neuvon välttää erilaisia asioita.

Myös Sarilta kiellettiin rakas harrastus, ratsastaminen.

– Jalkaleikkaukseni jälkeen kirurgi sanoi minulle, etten enää koskaan voi nousta hevosen selkään. Se suretti, sillä olin harrastanut ratsastusta lapsesta asti, Sari kertoo.

Kuusi vuotta sitten Sari alkoi viedä nyt 15-vuotiasta tytärtään Sannia ratsastustunneille. Hän tyytyi katselemaan aikansa touhua kentän laidalta.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin Sari päätti lääkärin ohjeista huolimatta nousta hevosen selkään uudestaan.

Ratsastuksenopettaja kannusti, ja suomenhevonen asteli kentällä rauhallisesti. Sen leveässä selässä oli hyvä olla, liike keinutti pehmeästi. Sari ratsasti kentällä ensin yhden, sitten toisen, lopulta kolmannen ja neljännenkin kierroksen.

"Mikään ei ole auttanut kipuihini niin paljon kuin ratsastus."

Pian hän jo kävi säännöllisillä ratsastustunneilla tyttärensä kanssa.

– Huomasin heti, ettei ratsastaminen tee jalalleni pahaa, päinvastoin. Aina tunnin jälkeen kävelyni oli rennompaa ja normaalimpaa ja ryhtini parempi. Jalustimella akillesjänteeni sai ikään kuin luonnollista jumppaa, Sari kuvailee.

Vuosien varrella Sari on kokeillut erilaisia hoitoja ja lääkityksiä kipupiikeistä ja fysioterapiasta akupunktioon ja infrapunalämpöön.

– Mikään ei ole auttanut kipuihin niin paljon kuin ratsastus.

Kun ratsastustunnit alkoivat tuntua aivan liian lyhyiltä, Sari etsi ja löysi itselleen vuokrahevosen, Rose’s Thomasin eli tuttavallisemmin Tompan. Vantteralla irlannincob-ruunalla on tuuhea harja, tupsujalat ja lempeä luonne. Tompan selkään Sari voi nousta aina, kun haluaa, ja eläin on hänen paras kuntouttajansa.

–Tomppa on parempi kuin yksikään fysioterapeutti, Sari sanoo.

Tomppa asuu omistajansa Riina Laineen tallissa, noin parinkymmenen kilometrin päässä Salomaiden Kauhavalla sijaitsevasta omakotitalosta. Sari ajaa matkan pari kertaa viikossa tyttärensä Sannin kanssa. Hevosta hoitaessa ja ratsastaessa kuluu tunti jos toinenkin.

Tänään Tomppa seuraa Saria kiltisti tallista ulos ja tien yli kohmeiselle sänkipellolle. Jakkaran avulla Sari kiepsahtaa ratsaille, kokoaa ohjakset ja lähtee kiertämään pellonreunaa.

Ratsastuksessa on Sarin mukaan riskinsä, koska hevonen on eläin, jolle esimerkiksi pako on luonnollinen reaktio yllättävissä tilanteissa.

– Hyöty on kuitenkin mielestäni riskien arvoinen.

Jäinen sänkipelto on hyvää ratsastusmaastoa. Kuva: Katja Lösönen
Jäinen sänkipelto on hyvää ratsastusmaastoa. Kuva: Katja Lösönen

Luukulta toiselle

Kipu, jota Sari jalassaan tuntee päivittäin, on polttavaa ja kiristävää, jomottavaa ja vihlovaa. Joskus jalkaa kylmää, toisinaan polttaa. Myös asentotunto puuttuu, eli kävellessä Sari ei aina tiedä, missä toinen jalkani menee. Sen vuoksi Sari on kaatunut pari kertaa pahasti.

Nuorena vammautunut, kroonisen kivun takia työkyvytön ihminen saattaa pudota hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkon läpi. Sari kertoo vuosien turhauttavasta toimeentulotaistelusta – virheistä epikriiseissä, vakuutusyhtiön tylyydestä, Kelan nihkeydestä, ristiriitaisista lääkärinlausunnoista, luukulta toiselle pompottelusta.

– Potilasvakuutuskeskus tarjosi 1990-luvulla minulle jalastani hyvityksesi kolmeatuhatta markkaa. En suostunut. Siitä pitäen olen taistellut heidän kanssaan siitä, mikä on pysyvän vamman ja kivun hinta, Sari kertoo.

Onnettomuuden jälkeen Sari jatkoi opintojaan. Hän valmistui Yrittäjäopistolta atk-alan sovellussuunnittelijaksi vain huomatakseen, ettei istumatyö onnistu. Kipuoireiden takia Sari ei ole koskaan pystynyt koulutuksensa mukaiseen työhön. 2011 hän kokeili muutaman kuukauden ajan perhepäivähoitajan työtä. Kokeilu päättyi kuitenkin pian kipujen rajuun pahenemiseen.

"Pahinta on tuskien aiheuttama unettomuus."

Tällä hetkellä Sari saa vammansa takia pientä ansionmenetyskorvausta, joka on myönnetty ensi kevääseen asti. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

– En voi kantaa tavaroita, en kiivetä enkä olla kauaa paikoillani. Ehkä pahinta on kuitenkin tuskien aiheuttama unettomuus.

– En ole vuosiin nukkunut kunnolla, mikä vaikuttaa selvästi keskittymiskykyyn. Saatan ostaa kaappiin kolme kinkkupakettia tai työntää ajatuksissani koirankakkapussin roskiksen sijaan postilaatikkoon.

Lääketokkurassa

Miten Sarilla menee kotosalla? Pärjääkö hän varmasti? Tällaiset ajatukset kiduttivat 2000-luvun ensimmäisinä vuosina Pekka Salomaata. Työ mekaanikkona Kauhavan lentosotakoululla keskeytyi monta kertaa päivässä, kun oli pakko soittaa kotiin ja varmistella, että lääketokkurainen Sari todella pärjäsi siellä pariskunnan pienten lasten kanssa.

Ensimmäisinä vuosina CRPS-diagnoosin jälkeen Saria yritettiin hoitaa vahvoilla kipulääkkeillä – opioideilla, joiden käytöstä on viime aikoina puhuttu julkisuudessakin paljon.

"Huimasi, suuta kuivasi, muisti pätki, vatsaan sattui, voin huonosti."

Suomessa kivun hoitoa on myös kritisoitu liian lääkepainotteiseksi. Vahvoja kipulääkkeitä syövän ihmisen aivot alkavat vähentää luontaisesti kipua lieventävien aineiden tuotantoa. Aivot ikään kuin sulkevat oman lääketehtaansa. Tiedetään, että opioidilääkkeet muuttavat aivojen rakennetta jo kuukauden säännöllisen käytön jälkeen.

– Kipulääkkeiden sivuvaikutukset olivat hirveät. Huimasi, suuta kuivasi, muisti pätki, vatsaan sattui, voin huonosti. Keskushermostoni ei sietänyt niin korkeaa annostusta, että kipu todella olisi kaikonnut, Sari kertoo.

Se, miten vahvat kipulääkkeet vaikuttivat Sariin, pelotti myös hänen puolisoaan Pekkaa.

– Arki ei tahtonut sujua ollenkaan. Silti kivut olivat entisellään, Pekka muistaa.

Sivuvaikutusten takia Sari lopetti lääkkeet jo vuosia sitten. Kolme vuotta sitten Sarin kylkeen, ihon alle, asennettiin selkärankaan sähköä vievä neurostimulaattori. Sähkö helpottaa hieman kipua jalan vioittuneessa hermossa, mutta ei poista sitä.

Neurostimulaattorin lisäksi oloa helpottavat nyt lämpö ja liike, kuten ratsastus ja pitkät lenkit perheen koirien, jackrussellinterrierien Hymyn ja Helmin kanssa.

"Pekka on maailman ihanin puoliso", Sari Salomaa sanoo. Kuvassa mukana kuopus Samu. Kuva: Katja Lösönen
"Pekka on maailman ihanin puoliso", Sari Salomaa sanoo. Kuvassa mukana kuopus Samu. Kuva: Katja Lösönen

Hyvät ja huonot päivät

Kolme vuotta sitten Pekan työpaikka siirtyi Kauhavalta Tikkakoskelle. Nyt mies asuu viikot Keski-Suomessa, Sari vanhassa omakotitalossa Kauhavalla.

Etäsuhde vaatii monelaista sumplimista, mutta yhteyttä pidetään puheluin ja WhatsApp-viestein. Lapset ovat onneksi jo kasvaneet: esikoispoika Santeri saa pian ajokortin. Pekan poissa ollessa lasten apua kotona tarvitaan.

Kauhavan talo on ollut myynnissä jo kaksi vuotta. Kun se myydään, Sari ja lapset pääsevät muuttamaan Keski-Suomeen. Asuntokauppa käy kuitenkin nihkeästi pienellä paikkakunnalla.

– Minun palkkani on aina ollut perheemme ainoa varma tulonlähde. Siksi emme uskalla ottaa mitään riskejä, esimerkiksi toista asuntolainaa, Pekka kertoo.

Terveyden ja sairauden käsitteet ovat kroonisen kivun kanssa elävällä ihmisellä erilaiset kuin muilla. Tutkimusten mukaan pitkittynyt kipu vaikuttaa ihmisen mieleen – ajattelusta tulee mustavalkoisempaa, arjen toiminnot hidastuvat, keskittymiskyky ja muisti kärsivät.

– Sarin kivut vaihtelevat. Hänellä on parempia ja huonompia päiviä. Jo WhatsApp-viestien sävystä pystyn päättelemään, millainen päivä on kyseessä, Pekka kertoo.

Sari kokee olevansa sairas kuitenkin vain silloin, kun jalan lisäksi sattuu myös jonnekin muualle. Kahden kohdan kipu tekee olosta nopeasti tuskallisen.

– Minun tavallinen olotilani olisi varmaan jollekulle terveelle sietämätön. Vuosien mittaan olen oppinut elämään kivun kanssa, koska vaihtoehtoja ei ole. Toivottomista hetkistä olen puskenut eteenpäin sisulla, Sari sanoo.

"Lääkärin virhe muutti hetkessä koko elämän."

– Onneksi Sarin perusluonne on valoisa. Jos hänellä olisi taipumusta masennukseen, jatkuvat kivut ja taistelu toimeentulosta olisivat taatusti tehneet hänestä mielenterveyspotilaan, Pekka sanoo.

Silti Sarin kohtalo on mietityttänyt aviomiestä jo vuosia.

– Omassa työssäni lentokonemekaanikkona virheisiin ei ole varaa. Lääkärin virhe muutti hetkessä koko elämän, Pekka sanoo.

Sari Salomaan oikean jalan virheasentoa ei voi korjata. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan oikean jalan virheasentoa ei voi korjata. Kuva: Katja Lösönen

Festarit olkkarissa

Live the life you love, elä elämää, jota rakastat, muistuttaa sisustustaulu Sarin kodin eteisen seinällä.

Salomaiden perheessä ei haudota katkeruutta tai ryvetä ongelmissa. He ovat päättäneet olla surematta sitä, mitä ei voi muuttaa.

– Yritän olla miettimättä sitä, miten ikääntyminen tulee vaikuttamaan tilanteeseeni. Teen asioita, joista tulee hyvä olo. Leivon kakkuja, viestittelen netissä muiden kipupotilaiden kanssa, ulkoilutan koiria, jututan lapsia, menen mahdollisimman usein tallille Tompan luo, Sari sanoo.

Myös siitä on apua, että on rakkautta, joka kannattelee. Kun kivut sallivat, Pekka ja Sari käyvät yhdessä keikoilla – molemmat pitävät rankasta teknosta, hardstylestä. Prodigyn he ovat nähneet Provinssirockin lavalla, Noisecontrollersia käytiin kuuntelemassa Hollannissa asti.

Lapset huutavat yläkerrasta, että isän ja äidin musiikki hiljemmalle.

Kun Sari on liian kipeä livetapahtumiin, Pekka tuo musiikin Kauhavan kodin olohuoneeseen. Hän kaivaa dj-vehkeet varastosta, pistää discovalot välkkymään ja antaa savukoneen tupruttaa.

Silloin lapset huutavat yläkerrasta, että isän ja äidin musiikki hiljemmalle, ja koirat nostelevat korviaan melua ihmetellen.

Mutta Sari hymyilee ja rentoutuu, painaa molemmat jalkansa lattiaan niin, että basson jytke tuntuu koko kehossa.


Jutun taustaksi on haastateltu dosentti Helena Mirandaa, joka on julkaissut kirjan Ota kipu haltuun (Otava, 2016).