Ulla Tapaninen tykkää, että asiat sanotaan suoraan ja sitten niitä ei enää vatvota. Kuva: Heli Blåfield
Ulla Tapaninen tykkää, että asiat sanotaan suoraan ja sitten niitä ei enää vatvota. Kuva: Heli Blåfield

Kansa tuntee Ulla Tapanisen hauskana naisena, mutta itse koomikko ei helpolla naura. Tunteissa vellominenkaan ei ole Ullan juttu. – Asiat pitää nostaa esille ja käsitellä, ja sitten niitä ei enää vatvota.

Oppi 1: Ääneen ei tarvitse nauraa

”Olen aina ollut pelle tai porukan viihdyttäjä. Komiikka on aina ollut minulle hyvin myötäsyntyistä. Kun on koomikon vikaa, alkaa katsoa kaikkia asioita sen linssin läpi. Silloinhan ne vasta muuttuvatkin koomisiksi.

Itse en helposti naura. Saatan nähdä kyllä, että jokin asia on hauska ja se saattaa huvittaa, mutta en ole ääneen nauraja.

Vanhin veljeni, nyt 65-vuotias Jorma, joka asuu Kuhmossa, käy aina katsomassa esitykseni. Hän on hirveän älykäs mies, lukee valtavasti, mutta ei oikein koskaan naura millekään. Hän sanoo, että ’suomalainen mies voi elää täysipainoisen elämän nauramatta kertaakaan ääneen’.

Minusta se on hirmuisen suuri viisaus. Ajattelen Jorma-veljen viisautta aina, jos yleisön reaktiot eivät ole kovin hekumallisia. Että varmaan ne tykkäävät valtavasti, eivät vain naura ääneen.”

Oppi 2: Luojan kiitos on muitakin mielipiteitä

”Lapsuudenkotini Suomussalmella oli ulkoisesti vaatimaton, mutta rakkautta ja välittämistä oli paljon. Isäni oli rajavartioston vääpeli ihan itärajan pinnassa. Äitini oli kotona. Minulla on Jorman lisäksi toinenkin veli sekä yksi sisko, olen sisarusparven nuorin.

Väitän aina kahta vuotta vanhemmalle siskolleni, että minä olin meistä se isän tyttö. Hän sanoo, että etpähän ollut, minä olin. Kyllä meitä kaikkia varmaan aika tasavertaisesti kohdeltiin.

”Olisi ollut mukava tutustua äitiin vähän isompana tyttönä ja aikuisena.”

Vanhempani eivät olleet millään tavalla kirjasivistyneitä ihmisiä, vaan sydämensivistyneitä. Isä opetti, että muista aina, jos olet jostakin asiasta jotakin mieltä, että se on vain sinun mielipiteesi. Sen opin olen muistanut: minun mielipiteeni ovat vain minun mielipiteitäni. Luojan kiitos maailmassa on muitakin mielipiteitä.

Elimme isän pienellä palkalla. Äiti aina sanoi, että ’jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä’. Äiti oli semmoinen keittiörealisti.”

Oppi 3: En jaksa vatkata

”Äitini kuoli aivoverenvuotoon, kun olin 15-vuotias. Se tuli ihan puun takaa yhtenä sunnuntaiaamuna.

Siihen aikaan 1970-luvun alussa ei ollut liuotushommeleita, mutta en tiedä, olisiko mitään ollut tehtävissä vaikka se olisikin tapahtunut nykyaikana. Kai verenvuoto oli ollut aika massiivinen.

Olisi ollut mukava tutustua äitiin vähän isompana tyttönä ja aikuisena. Se minulta jäi puuttumaan. Mutta sen ikäisenä en osannut jäädä vatvomaan tai käsittelemään tapahtunutta. Jonkin aikaa sitä tuhrusti itsekseen siinä, mutta sitten alkoivat kiinnostaa kaikki muut asiat, jotka teini-ikään liittyvät.

En minä niin kauheasti käsittele asioita nykyisinkään. En jaksa vatkata. Lavalla pääsen purkautumaan ja avautumaan. Se riittää.”

Oppi 4: Olen jostakin kotoisin

”Nuorempana oli vaihe, jossa häpesin, että olen perukasta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nousee rinta rottingille: olen jostakin kotoisin!

Kainuun murre ei toimi semmoisenaan lavalla, sillä sen poljento on niin hidas. Mutta kyllä minä varmasti kannan kainuulaisuutta jollain tavalla mukanani. Se näkyy siinä, miten katselen asioita.

Löydän itseni Kainuun marssin monesta säkeestä ja pätkästä. Sehän on kauhean komea laulu: ’Kuulkaa korpeimme kuiskintaa…’ Sieltä minä olen, ja ylpeä Ilmari Kiannosta, Eino Leinosta ja Urho Kekkosesta. Ja minusta!”

Oppi 5: Ei ole montaa pakkoa

”Isäni joutui hoitamaan pesuettaan yksin leskimiehenä. Häneltä kysyin, onko pakko mennä lukioon. Isä sanoi, että monikaan asia ei ole tässä elämässä pakko.

Lukiossa olisin varmaan pärjännyt kielissä hyvinkin, mutta matematiikka on minulle aivan hepreaa. Ne helvetin matikantunnit olivat oppikoulussa minulle niin hirveä painajainen, että ne tulevat uniin vieläkin.

Oppitunteja enemmän minua kiinnostivat koulussa häärintä ja hälinä. Paljon seisoin käytävässä ja istuin jälki-istunnossa, sillä minun piti saada huomiota. Että kattokaa, kattokaa, minäpä uskallan!

Ne helvetin matikantunnit tulevat uniin vieläkin.

Kävin oppikoulun viimeisen luokan kaksi kertaa, sillä en oikein tiennyt, mitä tehdä. 17-vuotiaana menin myymäläautoon töihin. Minusta se sopi minulle oikein hyvin. Olin sen verran levoton jo silloin.”

Oppi 6: Sisuuntuminen tuottaa tulosta

”Pian olin jo kansalaisopiston näytelmäpiirissä. Harrastajateatteriinkin sotkeennuin. Kajaanin kaupunginteatterin johtaja, joka näki harrastajateatterin esityksen, sitten sanoi, että heillä olisi harjoittelijanäyttelijän paikka auki. Kiinnostaisiko?

Olin silloin Venäjän puolella Kostamuksessa Enso-Gutzeitilla konttorihommissa. Kysyin teatterinjohtajalta suoraan, että mitäs siitä maksetaan. Hän sanoi palkan, ja minä ajattelin, että sehän on puolet vähemmän kuin saan Kostamuksessa.

Kaverit kuitenkin sanoivat, että jumalauta nyt lähdet, ja niin minä menin.

Ehkä joku on jossain suunnitellut minulle elämänvanan, että näin sen pitää mennä. Itse en ole koskaan pyrkinyt mihinkään, paitsi Teatterikorkeakouluun, johon pyrin kolmesti.

Siihenkin työkaverit Kajaanista painostivat. Ensimmäisenä vuonna palaute oli, että ’ei lahjakkuutta alalle’. Putosin pääsykokeiden ensimmäisessä vaiheessa. Toisena vuonna tuli sama palaute.

Kolmantena keväänä sisuunnuin, tuli hirveä näyttämisen tarve. Ajattelin, että jumalauta, on sinne huonommatkin päässeet. Rupesin oikein treenaamaan vähän. Minulla on taipumusta pieneen pyöreyteen, ja pudotin painoakin muutamia kiloja.

Kolmannella kerralla sitten luiskahdin kouluun ja muutin Helsinkiin. Pikkuhiljaa 38 vuodessa olen kotiutunut tänne.”

Oppi 7: Olen taikauskoinen

”Kaulassani riippuu risti, mutta se ei ole minulle uskonnollinen symboli. Olen kirkosta eronnut, mutta minusta pakanakin voi pitää ristiä.

Kuulin yhden nuorehkon papin sanovan rististä, että sen keskuspaikka on tärkeä. Siinä voi kohdata ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Risti on killunut kaulassani niin kauan, että en ole osannut sitä ottaa poiskaan. Ehkä olen vähän taikauskoinen.”

Oppi 8: Suhteessa olen suora

”Olen elänyt parisuhteessa jo 21 vuoden ajan. Pitkä parisuhde opettaa epäitsekkyyttä, toisen ihmisen huomioon ottamista, antamista ja ottamista. Se opettaa myös vastuuta toisesta ihmisestä. Se on minusta kauhean voimaannuttavaa.

Olen hyvin uskollista tyyppiä. Kun sitoudutaan, sitten sitoudutaan. Toista ei pidä ottaa itsestään selvänä. Ei parisuhde tietenkään aina pelkkää suklaata ja samppanjaa ole, on myös kivikkoa ja vastatuulta. Silloin olen aika suora. Asiat pitää nostaa esille ja käsitellä, ja sitten niitä ei enää vatvota.

”Siedän lapsia kyllä, kunhan eivät tule ihan iholle. En ymmärrä niitä eivätkä ne minua.”

En vatvo asioita muutenkaan, en menneitä enkä oikein tuleviakaan. Mitä ne vanhan vatvomiset auttavat, kun eihän menneille mitään voi? Sellainen, että ’silloin kolmekymmentä vuotta sitten sinä sanoit minulle niin pahasti’ – ei apuva!”

Oppi 9: En ymmärrä lapsia

”En ole kaivannut omia lapsia enkä osaa olla kauhean luonteva lasten kanssa. Eiköhän luonteva suhtautuminen lapsiin tule jotenkin äitiyden tai isyyden kautta.

Siedän lapsia kyllä, kunhan eivät tule ihan iholle. En ymmärrä niitä eivätkä ne minua. Vauvoja en varsinkaan osaa käsitellä. Pelkään, että ne menevät rikki.

Puolisoni taas on todellinen lapsimagneetti. Olen aina ihmetellyt, että mikä siinä on. Hän vain osaa käsitellä niitä, vaikka meillä ei omia lapsia olekaan.

Muumimamma oli vain yksi roolihahmo muiden joukossa. Tove Jansson oli kyllä erittäin hieno taiteilija ja persoona. Mitä enemmän olen häneen aikuisena tutustunut, sitä enemmän kaikki muut asiat ja hänen muu taiteensa tuntuvat läheisemmiltä kuin Muumit. Lapsenakaan en lukenut Muumi-kirjoja.”

Oppi 10: Esillä olemisen vimma vetää lavalle

”Kun rupean miettimään, missä kaikessa olen saanut olla mukana – Cats-musikaalit ja kaikki – onhan se hauskaa. Jokaisesta jutusta tarttuu mukaan jotain uutta. On hirveän freskaavaa, että tälläkin iällä pystyy oppimaan uusia asioita.

Raila Leppäkosken kanssa kirjoittamani monologi Lava-ammuntaa V saatiin juuri ensi-iltaan. Omat monologit ovat minusta haastavia ja pelottaviakin, ja siksi rakkaita. Ne ovat niin henkilökohtaisia.

Olen nyt 60-vuotias. Sen verran olen itseäni oppinut tuntemaan, että olen niin levoton tyyppi, etten osaa kuvitella jääväni eläkkeelle. Niin kauan kuin perse penkistä nousee, pitää lavalle päästä. Kai sitä toivoo vain, että joku tulee sitten sanomaan, kun ei ole enää hyvä heilua.

Esiintyminen on elämäntapa. Ei siitä jäädä eläkkeelle. Tai ehkä kyse on narsistisesta esillä olemisen vimmasta. Että ei vain osaa olla muuten.”

Ulla Tapaninen

  • Näyttelijä ja koomikko syntyi 19.11.1955 Suomussalmella.
  • Asuu ja työskentelee Helsingissä.
  • Näytellyt muun muassa Ryhmäteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa. Elokuva- ja tv-rooleja 1980-luvun alusta lähtien. Muumimamman ääni tv-sarjassa Muumilaakson tarinoita (1990–1992).
  • Monologinäytelmien sarja Lava-ammuntaa vuodesta 1995. Lava-ammuntaa parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä.
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyrkkeilijäpari Eva Wahlström ja Niklas Räsänen ovat yksi Urheilugaalan näyttävimpiä pariskuntia. 

Glamour ja sporttisuus yhdistyivät Eva Wahlströmin ja Niklas Räsäsen asuissa. Evan Björn Borgin hameita on valmistettu vain kaksi.

– Toinen niistä on ollut Lady Gagalla! Näin tämän Tukholmassa Borgin muotinäytöksessä ja kysyin, voinko saada tämän Urheilugaalaan. Se meni aika helposti, Eva kertoi tänään gaalaan saapuessa.

Parin gaalaan valmistautuminen ei sujunut ongelmitta. Tiistaina Niklas joutui sairaalaan sydämen rytmihäiriöiden vuoksi.

– Kyseessä on flimmeri, eli kammion eteisvärinä. Siinä sydän veti omaa rallia. Ensi viikolla tutkitaan lisään. Odotan lääkäriltä vihreää valoa, että saisin aloittaa treenaamisen.

Eva suhtautui aviomiehen vaivaan maltillisesti. 

– En ollut paniikisissa, ennemmin pettynyt. Niklaksen piti lähteä sunnuntaina treenileirille Iso-Britanniaan. Meille on urheiljoina aika normaalia, että joudutaan tutkailemaan omaa kehoa.

Nyrkkeily on kova laji, mutta molemmat aikovat jatkaa niin kauan kuin mieli kestää.

– Nuoruuden innokkuudesta usein rokotetaan kehässä. Siellä tarvitaan myös viisautta. Uskon olevani nyt 37-vuotiaana lajissa parempi kuin koskaan, Eva sanoo.

Keskenään pari ei nyrkkeile.

– Ei siis täysillä. Minulle kävisi siinä huonosti. Fysiikkaero miehen ja naisen välillä on tässä lajissa niin suuri.

Pari haluaa jatkossa järjestää Suomessa kovatasoisempia otteluita. He ovat mukana yrityksessä, joka järjestää isoja nyrkkeilyiltoja Suomessa.

Tilaajille
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.
Nuori Johanna Holmström ajatteli poikaystävästään, että tämä oli täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään...