Kreeta treenasi uutta esitystä Helsingissä Aleksanterin teatterissa, jossa harjoitteli viimeksi teininä. ”Meillä oli täällä tiivis ja läheinen yhteisö.” Kuvat: Milka Alanen
Kreeta treenasi uutta esitystä Helsingissä Aleksanterin teatterissa, jossa harjoitteli viimeksi teininä. ”Meillä oli täällä tiivis ja läheinen yhteisö.” Kuvat: Milka Alanen

Näyttelijä Kreeta Salminen nauttii yksinolosta, aamu-uinneista hyisessä meressä ja tasa-arvoisesta vanhemmuudesta puolisonsa Ville Tiihosen kanssa. – Luotto toiseen on vain syventynyt.

Näyttelijä Kreeta Salmisen, 32, piti tehdä yksi näytelmä Kansallisteatterille ja jäädä sitten äitiyslomalle. Kävikin niin, että klassikkokomedia Luulosairas porskuttaa vahvana vielä kaksi vuotta myöhemmin. Viime syksynä esitys siirrettiin pieneltä näyttämöltä suurelle.

Kreeta esiintyi vielä viimeisillään raskaana ja palasi näyttämölle kolme kuukautta tyttären syntymän jälkeen. Kesällä, hänen kuvatessaan Ylen Joulukalenteria, lapsen isä, näyttelijä Ville Tiihonen jäi vauvan kanssa kotiin. Nyt tytär on vuoden ikäinen ja pääsee tarvittaessa hoitoon vuoroin isovanhemmilleen tai jollekin seitsemästä kummistaan.

– Äitiys on ihanaa. Lapseni on minulle maailman tärkein ihminen. Nautin täysillä työstäni, mutta kaikista eniten nautin olemisesta tyttäreni kanssa. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen voinut yhdistää työn ja äitiyden jo näin nopeasti tyttären syntymän jälkeen. En pystyisi pelkästään jäämään kotiin lapsen kanssa, sillä palo takaisin kutsumusammattiini on kova. Työni on osa minua niin kuin äitiyskin.

Kreetan mielestä kahden epäsäännöllistä työtä tekevän freelancerin arki pienen lapsen kanssa sujuu hyvin, koska vanhemmat ymmärtävät alan realiteetit. Vanhemmuus jakautuu heidän välillään tasa-arvoisesti, kumpikin esimerkiksi vuorollaan herää lapsen kanssa öisin.

– Tyttären syntymästä lähtien Ville on hoitanut ja ottanut yhtä paljon vastuuta kuin minäkin. Pidän tasa-­arvoista vanhemmuutta tärkeänä asiana ja isien oikeutena, joka joskus vähän sivuutetaan. Olen usein kuullut, että isät tuntevat alussa jäävänsä sivustakatsojiksi. Olen onnellinen, että meillä asiat ovat menneet toisin, Kreeta pohtii.

”Pidän tasa-­arvoista vanhemmuutta tärkeänä asiana ja isien oikeutena, joka joskus vähän sivuutetaan.”

– Parisuhteemme on tietysti muuttunut lapsen syntymän jälkeen. Kahdenkeskistä aikaa pitää järjestää erikseen, mutta toisaalta luotto toiseen on vain kasvanut ja syventynyt. Haluan silti pitää kiinni siitä, että teemme asioita myös kahdestaan.

Kreetaa työllistää myös visuaalinen ja tanssillinen esitys Song of Goddess. Kreetan ja kollegoiden Helsingin Kannel­taloon valmistelema näytös käsittelee naiseutta – sitä, ­miten löytäisimme itsestämme sisäisen jumalattaremme ja oppisimme olemaan itsellemme armollisia.

Sama teema on pinnalla myös Kreetan elämässä.

Jooga avaa lukkoja

”Joogasta on ollut minulle paljon apua niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen harrastanut sitä kymmenen vuotta, tykkään erityisesti astangasta ja hotjoogasta. Ennen saatoin joogata joka päivä, mutta juuri nyt, pienen lapsen äitinä, sellainen tahti on mahdoton.

Nykyisin riittää, kun teen aamulla pari aurinko­tervehdystä herättääkseni kehoni. Olen oppinut, ettei ole pakko vetää puolentoista tunnin täyttä sarjaa.

Jooga aukaisee tunnelukkoja: kun lihasjumi aukeaa, saatan alkaa itkeä tai nauraa, ja tulee puhdistunut olo. Uskon, että olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia ja kannamme kropassamme pelkojamme, toiveitamme ja menneisyyttämme.

Olen aina ollut liikunnallinen ja voimakas, mutta raskausaikana lihasvoimani katosi. On outoa, etten olekaan se kaikkein vahvin ja reippain. Olen joutunut aloittamaan kuntoilun alusta. Samaan aikaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, mihin kehoni on pystynyt. Se on antanut minulle maailman tärkeimmän asian eli tyttäreni. Olen useasti miettinyt, miten uskomaton naisen keho on, kun se pystyy raskauteen ja synnyttämiseen.

”Leikin terveydelläni urheilemalla liikaa.”

Lapsena ja nuorena tanssin paljon, mikä on jättänyt jäljen minäkuvaani. Silloin leikin terveydelläni urheilemalla liikaa ja syömällä vähän turhankin terveellisesti. Teinivuosina kilpailu tanssissa oli hirveän kovaa. Asetin itselleni tiukat rajat, joiden sisällä minun kuului olla tietynlainen. Se oli rankkaa.

Aiemmin olin myös suorittajaluonne. Jos en heti oppinut tietynlaista hyppyä, kiroilin ja ärsyynnyin itseeni. Nyt ymmärrän, ettei mitään voi osata heti ensimmäisellä kerralla. Olenkin harjoitellut armollisuutta itseäni kohtaan, yritän olla itselleni lempeämpi.”

"Voin unohtua tuijottelemaan merta pitkiksi ajoiksi", Kreeta kertoo.
"Voin unohtua tuijottelemaan merta pitkiksi ajoiksi", Kreeta kertoo.

Sielunmaisemana meri

”Isäni Esko Salminen vei meidät lapset jo pieninä hyiseen mereen kesämökillämme Turun saaristossa. Edelleen menemme siellä uinnille joka päivä ennen aamiaista, vaikka miten väsyttäisi. Kova merenkäynti ja isot aallot eivät haittaa: silloin vain pidämme kiinni köysistä. Aamu-uinnista tulee mielettömän hyvä olo, vaikka olosuhteet olisivat karut.

Mökkimme on sielunmaisemani ja paras paikka, mitä tiedän. Lapsuudenperheeni kanssa saatamme istua pitkiä aikoja ihan hiljaa tuijottamassa saariston meri­maisemaa.

Meren kanssa ei pelleillä, sen olen oppinut kantapään kautta. Kesällä 2012 lähdimme kaveriporukalla purjehtimaan Gotlantiin. Kapteeni halusi lähteä yötä vasten, jotta olisimme aamulla perillä. Tuli myrsky, ja aallot olivat paljon korkeampia kuin purjeveneemme. En ole ikinä elämässäni ollut yhtä peloissani.

Tuolla reissulla todella tajusin, ­miten suuri voima merellä on ja ­miten arvaamaton se voi olla. Opin kunnioittamaan merta jo lapsuudessani, mutta pelottava kokemus syvensi kunnioitusta entisestään.

Kasvoin Helsingin Hakaniemessä ja olen tottunut ­kävelemään Tokoinrannassa sekä Töölönlahdella merta katsellen. Vauvankin kanssa se tarjosi hengähdys­paikan: äitiyslomalla suuntasin usein vaunulenkille rantaan tuijottelemaan ulappaa.

Vesi on ihana elementti, se hieroo ja hellii. Jos minulla on ollut kova päivä, haluan mennä yksikseni kylpyyn ja pitkään kuumaan suihkuun. Tiedostan, ettei se ole ekologista mutta silti ihan parasta.

Olen harrastanut uimistakin pitkään, se on rakas laji. Vapaauinnissa liukuessa ja kauhoessa voi ­samalla huutaa.

Vuonna 2011 loukkasin nilkkani ja kuntoutin sen vesijuoksun avulla. Siitä asti olen käynyt ystävien kanssa ­vesijuoksemassa, se on kätevä tapa urheilla ja vaihtaa kuulumiset. Tehostamme treenaamista juoksemalla ilman vesijuoksuvyötä.”

”On rentouttavaa nauttia lasillinen hyvää viiniä yksin tai ystävien kanssa”, Kreeta sanoo.
”On rentouttavaa nauttia lasillinen hyvää viiniä yksin tai ystävien kanssa”, Kreeta sanoo.

Yksinolon ihanuus

”Minulle ei tuota mitään ongelmaa olla kotona yksin yökkärissä kolmekin vuorokautta putkeen. Rakastan sitä oloa, kun tiedän, ettei kukaan ole tulossa kylään, ja saan olla ihan vain itsekseni. Olen nautiskelija, voin hyvin jumittua koko päiväksi tv-sarjan tai kirjan äärelle.

Lapsen vaikutuksesta yksinolo on muuttunut, siitä on tullut suurempaa luksusta. Kun tyttäreni meni päiväksi hoitoon äidilleni Riikka Korppi-Tommolalle, nauroin ja itkin hämmennyksestä, jonka yksinolo ja vapaus aiheuttivat. Luin melkein kokonaisen kirjan, katsoin minisarjan ja kävin kaupassa. Miten ehdinkin kaiken?

Olen myös matkustanut paljon yksin. Vuonna 2012 interrailasin itsekseni useaan Euroopan maahan. ­Tapasin ystäviäni perillä eri maissa, mutta matkat maasta toiseen kuljin yksin.

Yksinmatkailua voi tehdä myös pienemmässä mitta­kaavassa. Suomessakin olen hypännyt Turkuun menevään junaan ja ottanut perillä hotellihuoneen vain itselleni. Yksin matkustamisessa parasta on valtava vapauden tunne.”

Lähipiirin tärkeys

”Yksinolon vastapainoksi tarvitsen runsaasti aikaa ­ystävien ja perheen kanssa. Tapaamme viikoittain lapsuudenperheeni kesken ja olemme paljon tekemisissä. Minusta on ihanaa kyläillä läheisteni luona tai kutsua heidät meille. Laitamme yhdessä ruokaa ja juttelemme rauhassa. Lähipiirini on minulle korvaamaton tuki.

Näen ystäviäni myös kulmakuppilassani, jota kutsun leikkisästi toiseksi olohuoneekseni. Siellä voin vain istahtaa tuttuun pöytään, ja baarimikko tietää ­kysymättäkin, minkä juoman tuoda. Kun joku tuttu vielä sattuu kävelemään sisään, fiilis on täydellinen.

”En ole ­hifistelijä, mutta tunnistan hyvät viinit.”

Viinit ovat yksi keinoni rentoutua. En ole ­hifistelijä, mutta tunnistan hyvät viinit. Olen kasvanut ­ilmapiirissä, jossa aikuiset pystyivät hyvin ottamaan lasin tai pari viiniä lasten seurassa. Mielestäni ääripäät ovat huono asia: liiallisesta piilottelusta lapsi saattaisi alkaa ihmetellä, ­mitä tässä salaillaan.

Olen tuntenut pitkäaikaisimmat ystäväni vaippa­ikäisestä. Heidän kanssaan noudatamme tuttua kliseetä: vaikka emme näkisi pitkään ­aikaan, juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäi. ­Minulla on aina ollut paljon ystäviä, he ovat iso rikkaus ja siunaus. Haluan pitää ystävyyssuhteistani huolta.

Olen onnekas, että moni läheiseni on saanut lapsia samaan aikaan. Olemme muodostaneet näyttelijä-äitien kanssa yhteisen mammaryhmän, joka on ollut minulle tärkeä turvaverkko. On ihanaa voida jakaa yhdessä sekä ammatin että äitiyden tuomia ­kysymyksiä ja paineita. Nyt, kun melkein kaikki meistä ovat taas työelämässä, tapaamme harvemmin, mutta ryhmäviestit vaihtuvat tiuhaan.

Arvostukseni ja kunnioitukseni vanhempiani kohtaan on noussut oman lapsen mukana. Mietin usein, miten paljon he ovat minun eteeni tehneet. Olen joka päivä kiitollinen läheisistäni.”

Kreeta Salminen

Näyttelijä syntyi Helsingissä 1.4.1984. Näyttelijäpuoliso Ville Tiihonen ja yksivuotias tytär.

Esiintynyt useissa teattereissa ja tv-sarjoissa, muun muassa Kansallisteatterissa.

Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010.

Esiintyy parhaillaan Molièren komediassa Luulosairas Kansallisteatterissa ja Song of Goddess -esityksessä Kanneltalossa Helsingissä.

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.

Tunnesyöminen ja oman vartalon häpeily estivät radiotoimittaja Hanna Kinnusta olemasta se urheilullinen ja sisukas tyyppi, joka hän todellisuudessa on.

Kaksi vuotta sitten seisoin alasti peilin edessä ja mietin, kuka on vienyt minun kehoni. Raskausarvet ja kilot eivät olleet minun kroppaani, Radio Aallon Dynastiasta tuttu aamujuontaja Hanna Kinnunen muistelee.

Hanna oli juuri aloittanut kehosuhdekurssin, josta etsi apua tunnesyömiseen ja epämukavaan oloon. Kurssilla tehtiin harjoituksia, jotka opettivat kuuntelemaan kehon viestejä.

– Huomasin, etten pystynyt seisomaan peilin edessä minuuttia kauempaa. Tein harjoituksen vielä muutaman kerran, ja pystyin viimein hengittämään. Sitten aloin kiittää vatsaani ja rintojani, jotka ovat jaksaneet kantaa ja imettää kaksi lasta. Aloin keskittyä myönteisiin tunteisiin ja löytää viimein iloisen itseni.

Liian iso liikkumaan?

Hanna on aina ollut liikunnallinen. Hän aloitti tanssin kolmevuotiaana ja jatkoi kilpatanssia 14-vuotiaaksi SM-tasolle asti. Sitten nivelsiteet katkesivat ja tanssi jäi harrastukseksi. Pitkästä liikuntataustastaan huolimatta Hanna ei ole koskaan pitänyt itseään urheilullisena.

– Laihdutin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Koulussa jotkut kiusasivat pyöreydestä. Ajattelin, että hoidan asian ja lenkkeilin salaa koko kesän. Laihdutus loppui, kun äitini havahtui muutokseen kesän lopussa. Olin hetken aikaa aivan liian taitava salaamaan ensin surun kiusatuksi tulemisesta ja sen jälkeen laihduttamiseni, Hanna kertoo.

Teini-iässä tanssivalmentaja haastoi Hannan kanssaan painonpudotuskisaan.

Toisen kerran Hanna kohtasi paineita laihduttaa, kun teini-iässä tanssivalmentaja haastoi hänet kanssaan painonpudotuskisaan.

– Hänen mukaansa parin kilon pudotus olisi auttanut lajissa pärjäämisessä. Tanssissa kilpailu oli kovaa, ja tunsin tanssijoita, joilla oli anoreksia tai bulimia. Lajista puuttui lapsen näkökulmasta tervettä suhtautumista urheiluun. En ryhtynyt laihdutuskisaan.

Tanssi pysyi säännöllisenä osana Hannan elämää aina kolmekymppiseksi asti. Hän tanssi kuubalaista salsaa, streetiä ja discoa ja myös opetti tanssimista.

– Rakastan tanssia ja olen ollut lahjakas oppimaan koreografioita. Silti mielessäni on kytenyt ajatus siitä, että en voi harrastaa lajia, jos olen tietyn kokoinen.

Suklaasieposta salikissaksi

Ruuhkavuosien myötä tanssiharrastus jäi lähes kokonaan, ja Hannan urheilut koostuivat satunnaisista kuntosalipyrähdyksistä.

– Vuosina 2006–2009 näyttelin Salatut Elämät -sarjassa ja olin reilusti ylipainoinen. Taustalla oli vaikea ero, jota hoidin tunnesyömällä. Myös raskauteni vaikuttivat suhteeseeni liikuntaan ja ruokaan, Hanna pohtii.

– Ensimmäinen lapseni syntyi vuonna 2010. Synnytys oli raju ja päättyi sektioon. Kun pääsin kotiin, kävelin 3,5 tuntia päivässä, koska halusin palavasti olla hyvinvoiva tuore äiti.

Vuonna 2012 syntyi toinen lapsi, ja jälleen Hanna hoiti väsymystä tunnesyömällä. Vasta muutaman vuoden kuluttua kehosuhdekurssille lähdettyään hän oivalsi, millaista liikuntaa ja ruokaa hänen vartalonsa kaipaa.

– Olin ollut monta vuotta surullinen, en oma iloinen itseni. Tajusin, että liikunnan tärkein tehtävä on tuottaa hyvää oloa ja energiaa ja ettei minun tarvitse mennä suklaakaapille, jos on paha tai väsynyt olo.

”Haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni.”

Tänä syksynä Hanna on treenannut salilla personal trainer Mikko Silvennoisen ohjauksessa. Liikuntarutiinin löytymiseen vaikutti se, että Hannan kilpirauhasesta löydettiin loppukesästä kasvain.

– Se oli hyvänlaatuinen, mutta se säikäytti, ja koin tarvetta laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Olen 37-vuotias ja jemmannut paljon suklaata ja karkkia itseeni. Nyt on aika pitää itsestä huolta, Hanna sanoo.

– Jotkut sanovat, että on luksusta maksaa pt:stä, mutta ei se ole. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää jahkailujani ja ruuhkavuosiani. Mikon laatima treeniohjelma ja ruokavalio tuntuvat luonnollisilta.

Hannalle tärkeintä treenaamisessa eivät ole pudotetut kilot. Siksi hän ei ole asettanut itselleen painotavoitteita. Tärkeintä on tehdä liikunnasta pysyvä elämäntapa.

Nykyään Hanna ei mieti, tarvitsisiko olla tietyn muotoinen voidakseen urheilla. Hän käy tanssimassa streetiä aina kun ehtii.

– Suhtaudun peilikuvaani rehellisesti, se on tällä hetkellä sellainen kuin on. Uskon ennen kaikkea hyvinvoivaan kehoon ja haluan, että lapsillenikin välittyy se, että minulla on terve suhde vartalooni. Nyt ajattelen, etteivät kilot määrittele kuntoani.

Oulusta kotoisin oleva 37-vuotias Radio Aallon Dynastia-ohjelman aamujuontaja asuu Klaukkalassa miehensä ja 5- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa.

Työskennellyt näyttelijänä esimerkiksi Salatut Elämät -sarjassa ja Levottomat 3 -elokuvassa sekä toimittajana Yleisradiossa.

Kirjoittanut kehopositiivisuuteen kannustavan kirjan Valtavan ihana yhdessä Aino-Kuutamo Uusitorpan kanssa.