Sininen mekko oli Cécilellä yllä hänen näytellessään nuorta Minna Canthia. Kuvat: Satu Kemppainen
Sininen mekko oli Cécilellä yllä hänen näytellessään nuorta Minna Canthia. Kuvat: Satu Kemppainen

Cécile Orblin erosi lapsensa isästä ennen synnytystä. Nyt yksinhuoltaja on saanut tilalle muita ihmisiä jakamaan vanhemmuutta. – Hyvät asiat tapahtuvat itsestään, kun uskaltaa elää tässä ja nyt, sanoo Minna Canthin rooliin astunut näyttelijä.

Sen Minna Canthin päivän 19.3.2009 Cécile Orblin muistaa hyvin:

Liput liehuivat tasa-arvon merkiksi, mutta Cécileä väsytti. Arki pienen vauvan yksinhuoltajaäitinä vei voimia, ja kalliolaisen yksiön seinät Helsingiddä tuntuivat ahtailta. Ulkomaailma oli kaukana, ja iltaisin, kun poika oli nukahtanut, seurana olivat Helsingin Sanomat ja Facebook.

Onneksi oli myös Kallion kirjasto. Sinne Cécile kärrytteli vauvan kanssa ensimmäisen naiskirjailijan kunniaksi ja lainasi Minna Canthin novellin Köyhää kansaa.

– Kun illalla luin, miten Canth kirjoittaa sairasta lastaan imettävästä Marista ja äidin hädästä, mielessäni jyrisi. Koko ruumiini reagoi, pulssi kiihtyi, poskia lämmitti ja itketti. Aika katosi, kun tajusin, että saan vertaistukea 150 vuotta sitten kirjoitetusta tekstistä, Cécile Orblin, 40, kertoo.

Nyt Cécile valmistautuu menemään kirjailijan nahkoihin teatterin lavalla. Hänellä on päärooli Canthista kertovassa näytelmässä, jonka Kaisa Korhonen ohjaa Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Näytelmän on kirjoittanut Seppo Parkkinen.

– Yhdeksän vuoden takainen kokemus kantaa yhä. Koin silloin, että olin taiteilijana aina etsinyt samaa kuin Canth: ihmisen ydintä, meille kaikille yhteistä.

Alusta asti on ollut selvää, että Minna Canthista nähdään näytelmässä uusia, herkempiä puolia. Siis muutakin kuin juhlavalokuvien pysähtynyt potretti, matroona ja feministinen taistelija ja toisaalta miehensä alistama vaimo, joka synnytti seitsemän lasta ja josta tuli 36-vuotiaana yksinhuoltaja ja perheensä elättäjä.

– Minna Canth syttyi aina, kun näki epäkohtia maailmassa, Cécile pohtii.

– Hän puolusti paitsi naisten myös lasten, työläisten, sairaiden ja köyhien oikeuksia. Harjoitellessani koen nahoissani, että Canthilla oli laukkaava sydän. Tunnistan itsessäni saman syttymisherkkyyden.

Näyttelijä arvelee, että tuo ominaisuus saattoi jopa koitua Minna Canthin kohtaloksi.

– Canth sai 50-vuotispäivänään ensimmäisen sydänkohtauksensa, sen jälkeen useita ja viimeisen 53-vuotiaana. Nykyään varmaan sanottaisiin, että Canth paloi loppuun. Hän oli tuottelias kirjailija, taitava bisnesnainen ja ison perheen elättäjä. Voi vain ihmetellä, milloin hän lepäsi tai palautui.


 

 

Ero myrskyisästä suhteesta

Näytelmän takia Cécile Orblin on halunnut perehtyä siihen, mitä 1844–1897 elänyt Canth tunsi muita ihmistä kohtaan. Cécile kutsuu tätä myötätunnoksi roolihenkilöä kohtaan. Se on yksi hänen työmetodeistaan.

– Minussa on paljon samaa kuin Minnassa. Teen päätöksiä sydämen ja vaiston varassa enkä pysty valehtelemaan. Toisaalta totuus voi päästä suustani väärällä hetkellä. Seuraukset voivat olla kaameat.

”Se oli suunnaton elämänmuutos. Samanaikaisesti tulin vanhemmaksi ja pitkä rakkaussuhde loppui.”

Sydäntä ja vaistoa on tarvittu, kun elämässä on pitänyt tehdä isoja ratkaisuja. Cécile ja hänen ja Tukholmassa asuva islantilainen ex-miehensä päätyivät eroon ennen poikansa syntymää. Molemmat halusivat kuitenkin pysytellä väleissä.

– Se oli suunnaton elämänmuutos. Samanaikaisesti tulin vanhemmaksi ja pitkä rakkaussuhde loppui. Ajattelin, että minun on purtava hammasta ja annettava lapselleni mahdollisuus isäsuhteeseen ja eksälleni mahdollisuus isyyteen.

Ensimmäisten vuosien aikana mies sai asua Cécilen luona niinä viikonloppuina, kun hän tapasi lasta.

– Olin onnellinen, kun hän oli kanssamme ja sanomattoman yksinäinen, kun hän lähti, Cécile myöntää.

Kun pariskunnan poika täytti kolme, hän saattoi jo matkustaa isänsä kanssa ja viettää Ruotsissa yhden viikonlopun kuukaudessa.

– Kaksi ensimmäistä vuotta olivat perkeleellisiä. Mutta silloin ajattelin vain, että elämä on nyt tällaista.

Joskus toimi toinenkin näyttelijän keino: Auttoi, kun ajatteli itsensä elokuvan päähenkilöksi ja näki itsensä rimpuilemassa vaunujen kanssa S-marketin eri suuntiin aukeavien ovien keskellä. Jos itketti, saattoi ajatella, että tämä on roolihenkilön tähtihetki.

”Haluan säilyttää lähelle tulleet ihmiset elämässäni myös eron jälkeen.”

Cécile sanoo, että tunsi myös vihaa. Vuodet ovat tuoneet myötätunnon takaisin.

– Eksäni on fantastinen ihminen ja aivan omanlaisensa. Hän on kantanut vastuunsa niin hyvin kuin on voinut. Ymmärrän, että rakastin häntä kerran. Ikinä en ottaisi häntä takaisin, Cécile sanoo.

– Aikaisemmatkin eroni ovat kestäneet vuosia. Haluan säilyttää lähelle tulleet ihmiset elämässäni myös eron jälkeen.

Silti Cécile ymmärtää heitä, jotka samanlaisessa tilanteessa sulkevat toisen pysyvästi elämästään.

– En enää tuomitse sellaista. Mutta olen tyytyväinen, että en itse tehnyt niin. Lapsi on elinikäinen side isän ja äidin välillä.

Kummista tuli osa perhettä

Kun suhde lapsen isään loppui, ei Cécile jäänyt poikavauvan kanssa täysin kaksin. Tärkeäksi tukijaksi jo odotusaikana oli kasvanut tuleva kummi, läheinen ystävä Anna.

Kummi ja vauva kohtasivat ensimmäisen kerran, kun vauva oli viiden vuorokauden ikäinen. Tammisaaren synnytyssairaalasta kotiutuneet vanhemmat halusivat, että kummi saisi tavata vauvan kahden kesken.

– Sanoimme vain, että sisällä on joku, joka haluaa tavata sinut, moi! Odotimme oven takana rappukäytävässä. Kun Anna oli mennyt lapsen luo, tämä oli katsonut häntä kiinteästi ja tarttunut peukalosta kiinni. Sinä valitsit minut, kummitäti on kertonut usein pojalleni.

”Yksinhuoltajuus on elämäntilanne, jossa et ehdi palautua eikä nollaamisen hetkiä tule.”

Pienessä hetkessä syntyi niin tärkeä side, että Cécile kutsuu suhdetta varavanhemmuudeksi. Poika ja kummi ovat kasvaneet läheisiksi, ja kummista on tullut perheenjäsen – ja kummitädin äidistäkin pojan kummimummi.

– Olen niin kiitollinen. Yksinhuoltajuus on elämäntilanne, jossa et ehdi palautua eikä nollaamisen hetkiä tule. Siinä tarvitsee muita aikuisia jakamaan vanhemmuutta.

Kun yksinhuoltajuuden yhdistää näyttelijän uraan, tilanne on Cécilen mukaan jo ”aivan kreisi”. Käytännön apua tarvitaan, ja varavanhempi on se, jolle voi soittaa, kun täytyy viedä tai hakea.

– Joskus meitä on luultu sateenkaariperheeksi, niin tiivistä kummin apu on ollut.

Isä kuoli syliin

Kansallisteatterin näyttelijäkaartiin Cécile Orblin on kuulunut syksystä 2015. Jo kolme vuotta sitten hän näytteli samassa teatterissa Märta Tikkasta Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmässä. Roolista tuli käännekohta: teatteriyleisö ihastui ja kriitikot kehuivat.

Myrskyisää rakkaustarinaa esittäessään Cécile eli herkkää suruaikaa, sillä hänen isänsä kuoli noin kuukausi ennen ensi-iltaa. Cécile ei halunnut salata suruaan, vaan omisti roolin isänsä muistolle.

Isä kuoli 85-vuotiaana tukholmalaisessa palvelukodissa Cécilen syliin. Tytär ehti paikalle, koska jokin pakottava tunne kertoi, että lähdettävä on. Isä oli ranskalainen lehtimies ja ranskan opettaja ja asunut Tukholmassa vuodesta 1958. Siellä Cécile syntyi ja asui 9-vuotiaaksi asti, kunnes muutti lingvistiäitinsä ja isoveljensä kanssa Turkuun, äidin vanhaan kotikaupunkiin. Isä jäi Tukholmaan.

”Uusi suhde tuli elämänvaiheeseen, jossa sitä kaikkein vähiten odotin.”

Isä ja tytär säilyivät läheisinä kuolemaan asti. Ehkä juuri siksi isän poismenosta tuli taitekohta, memento mori -hetki, joka käänsi tyttären elämän kulun. Cécile sanoo, että koko hänen olemassaolonsa yksinkertaistui ja kaikenlainen mukaoleminen karisi.

– Isän kuoleman jälkeen lopetin ihmissuhteen, joka ei toiminut. Ajattelin, että elämäni on täyttä, kun vain saan tehdä taiteellista työtä ja olla äiti. Ajattelin, että työni antaa minulle sosiaalisen tyydytyksen ja yksityiselämässä elän hiljaisuudessa ja hetkissä lapsen kanssa.

Sitten kävikin niin, että rakkaus tuli. Cécile löysi kumppanin, jonka kanssa tasapainoinen suhde oli mahdollinen, rakkaus helppoa ja hauskaa.

– Uusi suhde tuli elämänvaiheeseen, jossa sitä kaikkein vähiten odotin. Olin luopunut kaikista toiveista ja odotuksista ja olin tyytyväinen siihen, mitä minulla oli. Sitten pam! Sitä ei tietenkään voinut vastustaa, hän nauraa.

– Siihen asti olin lyönyt rakkaussuhteissani päätäni seinään. Ehkä en ollut aiemmin tunnistanut rakkautta, vaan ajautunut riippuvuussuhteisiin.

Cécilen uudella elämänkumppanilla ei ole omia lapsia, mutta hän löysi roolinsa vanhempana luontevasti.

– Lapseni elämässä on ihmisiä, jotka osaavat ryhtyä vanhemmiksi. Kunnioitan sellaista valtavasti.

Kolmen maan nainen

Aivan äskettäin Cécile löysi isänsä pipon, jota tämä käytti vielä viimeisinä aikoinaan. Siinä oli isän harmaita, pitkiä, kiharia hiuksia. Nyt tytär pyöräilee pipo päässään seitsemän minuutin työmatkan Kalliosta Kansallisteatteriin.

Cécile on kolmen kulttuurin kasvatti ja puhuu äidinkielinään suomea, ruotsia ja ranskaa. Hän sanoo, ettei tunne olevansa puoliksi tai kolmasosaksi minkään kulttuurin edustaja, vaan pikemminkin kolmesti kokonainen. Mutta totuuden nimissä: ranskalaisen identiteetin kanssa piti tehdä töitä. Tai pikemminkin ottaa selkoa juurista, koska isä piti yhteyttä vain kahteen siskoonsa Ranskassa.

– Lähdin parikymppisenä teatterikoululaisena vuodeksi Ranskaan opiskelemaan. Päätin soittaa läpi kaikki Orblinit ja sanoa, että hei, täällä on Jeanin tyttö.

Vuoden anti yllätti. Löytyi sukulaisia, ja Cécilen siteet Ranskaan ja yhteys kieleen vahvistuivat.

Lapsuuden miljöö, monikulttuurinen suur-Tukholma, oli aivan toisenlainen kasvuympäristö. Perhe asui Täbyssä, Näsbyparkin esikaupunkialueella. Siellä oppi, miten kannattaa suhtautua vihapuheeseen. Cécile muistaa lapsuudestaan episodin, jossa hänen, äidin ja veljen suomen kieli herätti närää, niin että kolmikkoa haukuttiin finnjäveliksi.

– Äiti toimi hienosti. Hän kääntyi ja pahoitteli ruotsiksi, että anteeksi, tönäisinkö minä, ei ollut tarkoitus! Minusta äidin asenne oli lähes gandhimainen. Kun on ystävällinen toiselle, saa hyvää takaisin.

”Päätin soittaa läpi kaikki Orblinit ja sanoa, että hei, täällä on Jeanin tyttö.”

Cécile ajattelee, että niin on käynyt hänellekin: elämässä on iloa ja rikkautta enemmän kuin olisi ikinä osannut toivoa. Vierellä on hyvä kumppani, ja pojasta on kasvanut 8-vuotias koululainen, jonka ympärillä on laaja turvaverkko.

– Jos minulle olisi yksinäisinä vuosina annettu kristallipallo ja sanottu, että saat kaiken sen, mikä sinulta nyt puuttuu, en olisi uskonut.

Hänen mielestään kyse on myös siitä, mitä on valmis hyväksymään. Mahtuuko elämään vastakohtia? Hyväksyykö toisissa myös harmaita alueita vai onko ehdoton ja lokeroi mieluummin kaiken, itsensäkin?

Kaikenlainen lokerointi ja leimaaminen oli myös Minna Canthille vierasta. Canth oli esimerkiksi uskovainen mutta ei pelännyt vastustaa kirkkoa ja konservatiivista papistoa, Cécile muistuttaa.

– Ajattelen samalla tavalla. Se voi näyttää vahvuudelta, mutta minusta se on hetkessä elämistä, elämän haurauden hyväksymistä ja myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan.

 

Cécile Orblin

Syntyi 20.7.1976 Tukholmassa, asuu Helsingissä.

Perheeseen kuuluvat 8-vuotias poika ja avopuoliso.

Muutti Ruotsista Suomeen 9-vuotiaana. Puhuu äidinkielinään suomea, ruotsia ja ranskaa.

Valmistui näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta 2000.

Päärooli Kansallisteatterin näytelmässä Canth.