Anna-Leena Härkönen osaa shopata ja juoruilla, mutta nyyhkyily tv-draaman ääressä tuntuu typerältä. Juttu on julkaistu Me Naisissa viime keväänä.

Nainen rakastuu aina renttuihin.
Ei minulle ainakaan ole käynyt niin. Päinvastoin, minuun vetoaa turvallisuus. Ja keitä sitten renttuina pidetään? Naisilla on usein kova vaatimustaso, vaikka pitäisi miettiä myös, miten itse olemme valmiit panostamaan suhteeseen. Laulutekstini Vääränlainen mies kertoo juuri tästä.

Nainen nauttii juoruilusta.
Nautin kyllä, joskin olen myös hyvä pitämään salaisuuksia. Nuorempana saatoin lipsautella herkemmin, mutta nykyään en kerro ystävieni asioista edes aviomiehelleni, ellen ole kysynyt erikseen lupaa. Välillä tuntuukin, että meinaan tukehtua salaisuuksiin. Juoruilu ei kuitenkaan ole vain naisten juttu, innokkaimmat tuntemani juoruakat ovat miehiä.

Nainen hoitaa yhteydet ystäviin ja sukuun.
Totta, yleensä mies aina kysyy, mitä meillä on ensi viikonloppuna. Naisia syytetään liiasta ohjelmoinnista, mutta jos homma olisi miehestä kiinni, kotoa ei lähdettäisi mihinkään. John O’Farrellin kirjassa Parasta miehelle on tyypillinen dialogi. Vähän naismainen mies kysyy "Mennäänkö tänään elokuviin" ja "Lähdetäänkö tuttuun ravintolaan". Toinen, tämä tosimies, vastaa "Katsotaan, miten tilanne kehittyy" tai "Katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan". Eihän päivä mitään tuo, jos ei itse järjestä, jumaliste!

Nainen nalkuttaa.
Nalkuttaminen on julmaa ja hyödytöntä, enkä mielestäni tee sitä usein. Sen kerran, kun joudun nalkuttamaan, kärsin itsekin. Yleensä nalkutan vain, kun olen nöyrtynyt pyytämään apua jossain asiassa ja toinen pitkittää sen hoitamista.

Nainen inhoaa formulakisoja.
Minä ainakin! Jo levoton selostus hermostuttaa. En ylipäätään ymmärrä, miksi ihmiset harrastavat hengenvaarallisia lajeja. Vuorikiipeily ja sademetsissä samoilu saavat vain ajattelemaan, että pitikö nyt sinnekin mennä. Elämä on taistelua muutenkin, miksi tehdä siitä vielä rankempaa? Minä olen kykyjeni äärirajoilla jo ihan tässä kirjailijan työssä.

Nainen muuttuu vanhemmiten yhä enemmän äitinsä kaltaiseksi.
No jaa, kovin persoonakohtainen väittämä. Sukupolvien välillä on aina kuilu, ajattelutavat erilaisia ja elinympäristökin muokkaa ihmistä. Itsessäni tunnistan äitini tavan laittaa ruokaa muille. Vaikka se ei ole kovin feminististä, tykkään vähän passata, varsinkin miehiä.

Naisella on luontainen hoivavietti.
Minulla ainakin. Jos pojallani on vähänkin kuumetta, kiikutan tarjottimella herkkuja sänkyyn. 38-vuotiaalle miehelleni hoen jatkuvasti, että älä jätä sormia oven väliin. Kun on äiti, ulottaa hyysäämisen helposti muihinkin kuin lapsiinsa, mutta överiksi ei saa mennä. Vaikka vähän hoivaan, en kohtele miestä kuin lasta.

Nainen ei koskaan löydä käsilaukustaan mitään.
Totta, minulla on tapana kantaa käsilaukussani mahdottomasti tavaraa. Kerran tärkeä puhelu tuli juuri, kun olin keskellä liikennettä, eikä auttanut muu kuin kaataa koko laukun sisältö kadulle, jotta löysin puhelimeni. Vaikka hyvässä käsilaukussa on näppärät taskut pikkutavaroille, ei niitä silti tule käytettyä.

Naisella ei ikinä ole sopivaa päällepantavaa.
Varsinkin, kun vaatteita on paljon, iskee epätoivo. Edellispäivänä suunniteltu asu ei tunnukaan mukavalta. Tai sitten yksi koru ei sovi mekkoon, seuraava saa vaihtamaan kenkiä ja laukkua, ja pian koko suunnitelma menee uusiksi. Tästä huolimatta minua ei tarvitse koskaan odottaa, meillä mies on se hitaampi lähtijä.

Nainen on ikuisella laihdutuskuurilla.
Naisethan ovat jatkuvan tarkkailun alaisina: jos ei syö, pidetään anorektikkona, ja jos on hyvä ruokahalu, varoitellaan lihomisesta. Harva nainen ajattelee, että minullapa on ihannevartalo. Laihduttamisen tarve lienee tyyppikysymys. Olen perinyt vartalonmallini äidiltäni ja ollut aina pienikokoinen. Vasta nelikymppisenä olen huomannut, että painoa kertyy helpommin, jos syön makeaa.

Nainen ostaa koko perheen vaatteet.
Ei meillä. Jos minulla olisi tytär, voisin olla kiinnostuneempi. Nyt eksäni ostaa poikamme vaatteet. Miesten vaatteista en välitä, kunhan eivät ole ihan hirveät. En voisi kuvitella lähteväni tuntikausiksi kauppoihin ostamaan vaatteita miehelle.

Nainen tykkää nyyhkyleffoista.
Itken elokuvissa hyvin harvoin ja inhoan kaikkea imelää. Viimeksi olin ihan tiloissa nähtyäni Koivusalon Täällä Pohjantähden alla, se synnytti kylmiä väreitä pitkin selkää. Myös Toisia naisia -tv-sarjan kosintakohtaus sai silmät vettymään, ja silloin tunsinkin itseni typeräksi.

Nainen ei voi juoda kuin mies.
Kyllähän nykyään juodaan. Itsellänikin on aika hyvä viinapää, mutta valvomista en enää jaksa. Saan lähes viikottain kutsuja kemuihin, mutta harvoin viitsin mennä. Seuraavan päivän angsti ja uupumus ovat kova hinta kivasta illasta. Usein sovin tahallani tapaamisen seuraavalle päivälle, niin en jämähdä juhliin.

Nainen on perso makealle.
Nuorena söin paljon karkkia ja suklaata, ja ehkä kiintiöni tuli täyteen, sillä makean syönti on vähentynyt iän myötä. Suklaa ei enää toimi hemmotteluaineena, enkä osaa lohduttaa itseäni syömällä.

Nainen ei koskaan voi shoppailla liikaa.
Voipas. Varsinkin matkoilla, kun tuntuu, ettei euro ole samanarvoinen kuin kotona. Ulkomailla sitä ajattelee, että vain sata euroa, vaikka arjessa se on hirveä summa. Toisaalta shoppailu voi olla erinomaisen terapeuttista. En pystyisi seuraamaan eräiden ystävieni esimerkkiä ja ryhtyä vuoden ostoslakkoon.

Noustakseen johtajaksi naisen on oltava hyvä jätkä.
En tiedä, en ole koskaan ollut johtaja. Ajattelen kuitenkin, etteivät nainen ja mies voi ryhtyä toistensa kaltaisiksi. Ennemminkin sukupuolten eroja voisi korostaa kuin tasapäistää.

Nainen käy teatterissa ja pakottaa miehenkin mukaan.
Ketään ei saa pakottaa mihinkään. Nainen menköön teatteriin, kunhan jättää miehen rauhaan. Se taas on totta, että naiset ylläpitävät Suomen kulttuurikenttää. Teatterintekijänä olen kuitenkin nähnyt esityksiä niin paljon, ettei teatterissa käyminen tunnu vapaa-ajalta. Enemmän käyn elokuvissa, ja silloinkin päivänäytöksissä. Ei ole liikaa ihmisiä, ja voin lähteä pois, jos en tykkää.

Anna- Leena Härkönen

  • 10.4.1965 syntynyt kirjailija, käsikirjoittaja, näyttelijä ja kolumnisti. Yhdeksänvuotiaan pojan äiti, naimisissa kirjailija Riku Korhosen kanssa.