Yhteistä kieltä ei ole, mutta Nataschan lasten vanhoista kengistä löytyy Eliakselle ja Hadille sopivat.
Yhteistä kieltä ei ole, mutta Nataschan lasten vanhoista kengistä löytyy Eliakselle ja Hadille sopivat.

Mitä tapahtui, kun paikalliset asukkaat halusivat tutustua turvapaikanhakijoihin?

Kaskisten kirjastossa eläkkeellä oleva uskonnonopettaja Pauli Toivonen on palauttamassa kirjoja, kun ovi tempautuu auki.

– Let’s go in, viittelöi nainen nelihenkistä perhettä astumaan sisään.

Suomalaisnainen kertoo kirjastonhoitajalle, että perhe tarvitsee kirjastokortin ja kaivaa sitten puhelimen taskustaan.

– Hei, tässä puhuu Sirkka Suurla Kaskisista. Sain numerosi, kun etsin farsin tulkkaajaa. Sopisiko sinulle nyt samantien?

Suurla painaa puhelimen kaiuttimen päälle ja pian kirjastossa raikaa farsin kieli. Fahimin perhe saa kuulla, että kirjaston käyttö on ilmaista ja he voivat tilata kaukolainalla omankielisiä kirjoja ja elokuvia. Perheen isä Reza Fahimi kysyy, mahtaisiko lapsille löytyä piirrettyjä.

Kirjastovirkailija kirjaa toiveen ylös ja ojentaa perheelle yhteisen kirjastokortin. Perheen äiti Zeyned Muhammadi sujauttaa sen lompakkoonsa.

– Mukavaa saada uutta väriä Kaskisiin, sanoo tilannetta seurannut Toivonen ja lähtee rollaattorilla kotiinsa.

Asiakkaiden mentyä kirjasto hiljenee. On pieni ihme, että täällä Kaskisissa on oma kirjasto. Pohjanmaalaisella saarella sijaitseva Kaskinen on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki.

Komeat ja edelleen hyvin hoidetut puutalot ovat peräisin 1700-luvulta, jolloin Kaskisten satamassa rakennettiin Ruotsin vallan valtamerilaivoja. Kaupungin seuraava kulta-aika osui 1980-luvulle, jolloin paperi- ja sellutehtaissa riitti töitä ja asunnoista oli pula.

Rahtisatama työntää edelleen laivoista kaupunkia halkovalle radalle Pohjois-Suomeen meneviä kontteja, mutta asukasmäärä on laskenut jo pitkään. Vuoden alussa kaskislaisia oli enää 1 324, ja moni alkoi pelätä, että väki loppuu.

Kunnes kesällä kaupungista yhtäkkiä vuokrattiin kymmenen tyhjillään seissyttä asuntoa.

"Pojat ovat alkanet nähdä öisin painajaisia."

Kahden äidin kohtaaminen

Kesäkuussa kaskislainen musiikinopettaja Sirkka Suurla turhautui uutisiin Välimeren hukkumakuolemista.

– Kaskisiin mahtuisi helposti 300 turvapaikanhakijaa, Sirkka kirjoitti Facebook-seinälleen. Ystävä vastasi, että ”muutama perhe on jo tullutkin”.

Siihen loppui Sirkan kesärauha.

– Olin jo ajatellut lahjoittaa tyttäreni äitiyspakkauksen naapurikunnan vastaanottokeskukseen, joten pirautin sinne samantien, Sirkka kertoo.

Kristiinankaupungissa puhelimeen vastasi kiireinen sosiaalityöntekijä, joka riemastui kaskislaisesta yhteydenotosta. Sirkka sai kuulla, että vastaanottokeskus on täynnä ja henkilökunta voimiensa rajoilla. Vapaaehtoisten apu oli tervetullutta.

Mutta miten tulijoita voisi auttaa? Sirkka kyseli. Ja ketä hänen naapuriinsa oikein oli muuttanut? Aluksi homma meinasi tyssätä siihen, ettei viranomaisella ollut lupaa antaa tulijoiden osoitteita, mutta Sirkka pyysi kysymään, kaipaako joku paikallista ystävää. Syyrialainen Marwa Fakhro vastasi myöntyvästi.

– Menin ihan sokkona koputtelemaan rappuun. Tuntui hassulta tuppautua tuntemattoman kotiin.

Jännitys osoittautui turhaksi. Sirkan tuomat saippuakuplapullot innostivat Marwan kolme lasta parvekkeelle puhaltelemaan. Naiset istuutuivat olohuoneen kuluneisiin nojatuoleihin.

– Meillä synkkasi heti.

Sirkka kertoi olevansa musiikinopettaja ja muuttaneensa Kaskisiin neljä vuotta sitten Amsterdamista. Marwa puolestaan kertoi opiskelleensa Aleppossa kuvataideopettajaksi, asuneensa pitkään Saudi-Arabiassa ja yrittäneensä turhaan anoa turvapaikkaa Yhdysvalloista.

– Sellaiset lokerot, että toinen on turvapaikanhakija ja toinen paikallinen, katosivat samantien. Olimme kaksi toisistaan kiinnostunutta äitiä ja taideopettajaa.

Marwa kyseli Sirkalta, mitä Kaskisissa voisi tehdä. Kun kotona ei ollut nettiä eikä leluja, lapset olivat käyneet levottomiksi.

Kotiin päästyään Suurla kirjoitti kymmenelle lähimmälle tuttavalleen Marwasta ja kysyi, löytyykö keltään leluja ja ruuanlaittovälineitä. Jo illalla saapuivat ensimmäiset lahjoituskassit.

– Tavaraa tuli niin paljon, että siitä riitti kaikille Marwan naapureillekin.

Avun antajasta pakolaiseksi

Aikaisemmin kerrostalon asunnoissa majoittui paperitehtaan kausityöläisiä, mutta kun tehdas kuusi vuotta sitten muutti Intiaan, talo hiljeni.

Nyt keittiöstä leviää kahvintuoksu. Kaapinovet ovat 70-lukulaisittain sammalenvihreät.

– Pidän niistä kovasti, Marwa sanoo ja ottaa jääkaapista esiin leipomansa inkivääriporkkanakakun. Kahdessa kuukaudessa Kaskisista on tullut koti.

– Äsken taas mietin, että siitä on vain muutama vuosi, kun itse jaoin vanhoja vaatteita ja lääkkeitä köyhille syyrialaisille. Nyt minusta on tullut avunsaaja.

Marwan perheen kotikaupunki Aleppo on pommitusten kohteena, ja suku on levinnyt ympäri maailmaa. Lasten isästä Marwa on eronnut ennen Suomeen tuloa.

– Olimme aiemmin hyvätuloisia, mutta kaikki rahani menivät pakomatkoihin.

Ensimmäiset 18 päivää Marwa ja lapset asuivat helsinkiläisessä vastaanottokeskuksessa, jossa he saivat valmiin ruuan. Kaskisissa hän kokkaa itse. Joka toinen viikko asukkaat pääsevät yhteiskuljetuksella Närpiön Lidliin ja Halpahalliin. Muulloin Marwa käy Kaskisten Salessa.

Turvapaikanhakijoille tarjotaan majoitus, sähkö ja vesi ilmaiseksi. Muihin kuluihin he saavat valtiolta vastaanottorahaa, joka on kolmanneksen pienempi kuin suomalaisten saama vähimmäistoimeentulotuki. Marwa saa kuukausittain itselleen 316,07 euroa ja 201,63 jokaiselle lapselle, yhteensä 921 euroa, käteisenä. Pankkitiliä hänellä ei vielä ole.

– Alkuun raha ei riittänyt, kun piti ostaa vaatteita ja perustarvikkeita.

Mutta kun paikalliset käynnistivät vaate- ja kodintarvikekeräykset, Marwankin elämä on helpottunut.

– Minusta on koskettavaa, että naapuruston väki antaa omastaan.

Ovi käy, ja Talah, 12, ja Nadim, 7, palaavat koulusta. Äiti kysyy, miten koulumatka tänään meni. Alkuviikosta pojat olivat kiskoneet Talahia tukasta ja nimitelleet.

– Tänään meni hyvin, tyttö sanoo.

Se saattaa johtua siitä, että kiusaamisesta kuultuaan kaskislainen luokanopettaja Natascha Pettersson pyysi entisiä oppilaitaan käymään Talahin luona kylässä. Nyt tytöt matkustavat yhdessä bussilla, ja kiusaaminen on loppunut.

"Minulle tämä on ensimmäinen kerta, kun olen ulkomaalaisten kanssa tekemisissä."

Ovet auki urheiluseuroihin

”Haussa poikien kenkiä koossa 27–30, afgaaniperheen pojilla vain kesäkengät”, on Sirkka kirjoittanut Kaskisten vapaaehtoisten Facebook-seinällä ja lisännyt vielä, että ”Äidistään eksynyt irakilaistyttö saatettu perheensä huomaan”.

Opettaja Natascha Pettersson lähtee viestin luettuaan vintille. Neljän lapsen perheessä pieneksi jääneitä kenkiä tulee viskattua sivuun. Saappaita ja lenkkareita löytyykin kolme kassillista.

– Maailmalla niin monella ihmisellä on suuri avuntarve. Olin jo pitkään ihmetellyt, miksei Kaskisten tyhjiä asuntoja tarjota pakolaisille, Natascha kertoo pyöräillessään kenkäkassi tangolla roikkuen.

Oven avaa nelivuotias afganistanilaispoika Hadi, ja pian veljekset jo sovittelevat tuomisia.

– Onko teillä sukkia? Natascha yrittää kysyä suomeksi, englanniksi ja elekielellä, mutta perhe ei ymmärrä.

On taas soitettava tulkille, tuttavan tuttavalle Helsinkiin.

– Ei, meillä ei ole sukkia, perheen isä Reza vastaa katse lattiassa.

Mies kertoo, että lahjoitusten ansiosta muuta vaatetta lapsilla alkaa olla ja kodissakin kaikki on hyvin. Mutta raskaan pakomatkan jälkeen on uusia huolia.

– Pojat ovat alkanet nähdä öisin painajaisia. He ovat pitkään kauhun vallassa, emmekä tiedä mitä tehdä.

Natascha kuuntelee vakavana. Naapurina hän ei voi kuin välittää tietoa vastaanottokeskukselle, joka hallinnoi asukkaiden asioita.

Nyt kun turvapaikanhakijoita on saapunut Suomeen tavalliseen vuoteen verrattuna kolminkertaisesti, turvapaikka-anomuksia käsittelevä Maahanmuuttovirasto on ruuhkautunut. Rezankin perheen on todennäköisesti odotettava turvapaikkapäätöstä yli puoli vuotta.

 


Libanonilaisen Ranan perhe ei uskalla näyttää kasvojaan, ennen kuin Suomeen jääminen on varmaa. ”Vasta nyt matkan aiheuttama stressi ja jännitys alkavat laantua”, Rana kertoo.

 

– Kiitos, kiitos, nähdään, perhe toistelee, kun Natascha tekee lähtöä.

Pihassa Nataschan pojat Eirik, 6, ja Eyolf, 8, kurvailevat pyörillään Marwan pojan Nadimin kanssa. Nyt porukka lähtee yhdessä nappulaliigan treeneihin. Paikalliset urheiluseurat päättivät jo kesällä, että pakolaislapset saavat osallistua toimintaan ilmaiseksi.

Nadim on jo käynyt uimakoulussa ja kulkee nyt Nataschan perheen kanssa pelimatkoilla.

– Minä opin yhdessä päivässä pyöräilemään, Nadim huikkaa englanniksi ja lähtee kohti pelikenttää.

Nataschalle uudet tuttavat tulevat mieleen illalla sängyssä.

– Mietin, että se voisin yhtä hyvin olla minä, joka on lasten kanssa pakomatkalla. Ehkä mieheni olisi paennut aikaisemmin, kun ei halunnut tappaa omia naapureita. Pelkäisin, että vanhin poikani pakotettaisiin sotilaaksi. Jaksaisiko toiseksi nuorimmainen, heiveröinen, kunnes pääsemme turvaan? Mitä jos tyttäreni raiskattaisiin? Välillä pitää vain pakottaa nämä ajatukset päästä.

Viisi sähkövatkainta

– Kappas, tässä on isojen miesten vaatetta.

– Ne voi laittaa tuonne takahuoneeseen.

Aiemmin tyhjillään olleessa liikehuoneistossa käy sutina, kun neljä eläkeläisnaista viikkaa ja järjestää lahjoitusvaatteita. Kaupunki on tarjonnut tilat.

– Kun kesällä kuulin, että Kaskisiin majoitetaan turvapaikanhakijoita, olin aluksi, että voi ei, tuleeko meille nyt lisätyötä, Seija Miettinen tunnustaa.

Punaisen ristin vapaaehtoisten puheenjohtajana on tottunut kokoamaan tukipaketteja köyhille eläkeläisille ja yksinhuoltajaperheille.

– Minulle tämä on ensimmäinen kerta, kun olen ulkomaalaisten kanssa tekemisissä, Seija kertoo.

Naiset laittoivat viidakkorummun pärisemään ja keräysviestiä tuttavilleen. Parissa kuukaudessa melkein kaikille lapsille on löytynyt polkupyörät, jotka paikallinen pyöräkorjaaja ensin tarkasti.

Nyt keräyksessä ovat kerros- ja pinnasängyt. Tarvetta on edelleen myös suurille kattiloille ja uunivuoille.

– Huomenna saamme viisi sähkövatkainta, paikalle poikennut Sirkka sanoo.

Samalla kun sekamelska järjestyy hyllyihin, naisille tulee hyvä mieli: tunne siitä, että tekee oman pienen osuutensa kotoaan lähteneiden eteen.

– Kyllä minä olisin kaivannut vähän kurssitusta, että mistä ne ihmiset tulevat ja millainen se turvapaikkaprosessi oikein on, Seija jatkaa.

Onneksi vapaaehtoisväki on tottunut improvisoimaan. Nyt on hyvä hetki järjestää toppahaalarit, sillä kukaan ei tiedä, milloin seuraava turvapaikanhakija saapuu. Todennäköisesti pian.

– Kyllä meillä tyhjiä asuntoja riittää!

 


Farhiya Abukar Rooblp palauttaa lukemansa somalinkieliset romaanit Kaskisten kirjastoon. Sirkka Suurla auttaa Reza Fahimin perhettä hankkimaan kirjastokorttia.

 

Tervetuloa meille syömään!

Meri kimmeltää ja veneet keikkuvat laiturissa. Kaskislainen Michelle Lopez on tullut rantaan, sillä kerran viikossa vastaanottokeskus järjestää paikallisille ja tulijoille ystävyyden kahvilan.

– On etuoikeus saada auttaa. Minäkin sain apua, kun eron jälkeen palasin Kaskisiin kolmen lapsen yksinhuoltajana, Michelle sanoo ja istahtaa Yanan ja Zaretan pöytään.

– Hello, how are you, naiset tervehtivät.

Yana vetää verhoa lastenvaunujensa edestä ja näyttää Nazar-vauvaa, joka syntyi kymmenen päivää sitten Vaasan sairaalassa. Rupattelutuokion aikana Michelle saa kuulla, että sairaanhoitaja-vartijapariskunta lähti Ukrainasta sotaa pakoon. Nyt he viettävät päivänsä Kaskisissa kävellen ja kalastellen. Öisin vauva huutaa vatsaansa. Samalla Yana kääntää Zaretan venäjänkieliset puheetkin.

– Olisi mukavaa, jos tulisitte jonain päivänä meille kylään. Voisimme vaikka laittaa ruokaa yhdessä, Michelle ehdottaa.

Niin Michelleä, Nataschaa kuin Sirkkaakin ihmetyttää, ettei turvapaikanhakijoiden asettuminen vaikuta sujuvan muualla maassa yhtä hyvin kuin heillä. Kaskisissa turvapaikanhakijat eivät ole herättäneet ainuttakaan kielteistä reaktiota. Toisin on vaikkapa Forssassa ja Salossa, joissa vastaanottokeskuksia on vastustettu mielenosoituksin. Osa kunnista on kieltäytynyt perustamasta keskuksia, vaikka kulut maksaa valtio.

– Sellainen hävettää minua. Mikä ihmisillä on vikana, eikö auttamisen pitäisi olla luonnollista? Michelle huomauttaa.

Sirkan mielestä Kaskisissakin tulijoista olisi kannattanut tiedottaa etukäteen. Mutta pakolaismäärä on yllättänyt Punaisen ristin, eikä tiedotus ole pysynyt perässä, mikä on antanut monissa kaupungeissa tilaa ennakkoluuloille ja huhupuheille.

– Ei minnekään, edes tällaiseen omassa rauhassa elävään rannikkokaupunkiin kannattaisi lähettää uusia ihmisiä kertomatta, miksi he tänne tulevat.

Natascha ideoi kouluunsa turvapaikanhakijoiden visiittiä, jotta oppilaat saisivat käytännön kansainvälisyyskasvatusta.

Viereisessä pöydässä Marwa tekstaa lahjoituspisteelle tulevia kylttejä arabiaksi. Samalla hän kertoo, ettei haluaisi olla Kaskisissa jouten. Hänen lapsensa ajavat päivittäin bussilla Kristiinankaupunkiin maahanmuuttajien valmentavalle luokalle, mutta aikuisille kielikoulua on vain kahtena päivänä. Muutakin ehtisi.

– Haluaisin vetää taidetyöpajoja, kuvanveistoa ja öljyvärimaalausta. Sen minä osaan ja siitä minä nautin.

Seurakunnassa on jo alustavasti luvattu kurssitilatkin.

Muille työllistyminen voi olla vaikeampaa. Jos Kaskisissa ei ole töitä, uudet asukkaat muuttanevat oleskeluluvan saatuaan muualle. Naapurikunnassa Närpiössä sentään voi olla kasvihuonehommia.

Huolestunut Sirkka vetäytyy irakilaisperheen kanssa sivupöytään. Uutiset ovat huonoja: perhe on vaarassa hajota, sillä isä on saanut jo turvapaikan Suomesta mutta äitiä ja kolmea lasta uhkaa käännytys Ranskaan. Jos turvapaikanhakija on todistetusti käynyt ensin jossain muussa EU-maassa, viranomaiset palauttavat hänet sinne turvapaikkahakemusta tutkimatta. Tällaisia uutisia on luvassa Kaskisissakin lisää, sillä Suomessa keskimäärin kuusi kymmenestä turvapaikka-anomuksesta hylätään.

Pöydässä kaikkien silmät kostuvat. Sirkka on juuri ihastellut perheen esikoistyttären yhdeksässä kuukaudessa oppimaa suomen kieltä. Puhetta oli ollut siitäkin, että perheen isä alkaisi opettaa halukkaille arabian alkeita.

– Kyllä minun täytyy soittaa teidän lakimiehellenne ja selvittää, olisiko mitään keinoa pitää teidät yhdessä, täällä Kaskisissa, Sirkka sanoo.

Pakolaiskriisi

EU-alueelle saapui tammi-elokuussa yli 350 000 siirtolaista. Yli 2 600 on hukkunut Välimereen.

Sisäministeriö arvioi elokuussa, että Suomeen voi tänä vuonna tulla 30 000 turvapaikanhakijaa. Viime vuonna hakijoita oli 3 651.

Suomeen perustetaan uusia vastaanottokeskuksia, esimerkiksi Kouvolaan ja Kontiolahdelle.

Pakolaiskriisi on synnyttänyt kiivasta vastustusta. Muun muassa Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on puolustanut pakolaisten oikeutta turvaan.

Monilla on myös herännyt auttamisen halu. Vapaaehtoisryhmät ovat keränneet vaatteita ja tavaraa.

Saara Manninen

Näin pakolaiset otetaan vastaan Pohjanmaalla: "Kyllä meillä tyhjiä asuntoja riittää!"

Olen aikaisempien kirjoittajien kanssa toista mieltä. Samaan aikaan kun Forssasta, Salosta, Lieksasta ja monelta muulta paikkakunnalta kantautuu ihmispelkoisia viestejä ja mielenosoittamista pakolaisia vastaan, on hienoa kuulla Kaskisten kaltaisesta empaattisesta pikkukaupungista. Uskon, että tämän parempaa imagomainontaa syrjäinen muuttotappiopaikka tuskin voi saada. Mikäpä paikkakunta ei haluaisi mainetta vieraanvaraisena ja mukavien asukkaiden seutuna. Jos itse olisin muuttamassa uuteen...
Lue kommentti

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.