Muusikkopariskunta Eva ja Manu perusti yhteisen kodin matkailuautoon ja lähti kiertämään Eurooppaa. Vastarakastuneiden piti kirjoittaa musiikkia, mutta reissusta tuli myös rankka parisuhdekoulu.

Kuva Panu Pälviä, Evan ja Manun albumi

Suomalainen lempinimi. Siinäpä sympaattisin välittämisen merkki, minkä ulkomainen vävykandidaatti voi tyttönsä porukoilta saada. Vähän kuin nimikkokahvimuki tai vakipaikka keittiön pöydän äärellä.

Myös muusikko Eva Louhivuoren, 25, ranskalainen avopuoliso Emmanuel Laudic, 23, on saanut omansa. Täällä Evan perhe ja ystävät kutsuvat häntä Maunoksi. Kotipuolessaan Pariisin kupeessa Emmanuel tunnetaan Manuna, ihan kuten musiikkiklubeilla, internetissä ja festareilla, joilla muusikkopariskunta esiintyy nimellä Eva & Manu.

Vaikka duon esikoislevyn julkaisusta on vasta päiviä, heillä on jo tuhansia diggaajia. Parin tunnettuus on sosiaalisen median työvoitto. Kun Eva ja Manu kaksi vuotta sitten lähtivät musiikinkirjoitusmatkalleen, he alkoivat julkaista reissusta ja musiikistaan nettipäivä­kirjaa. Sen seuraajista muodostui kuin luonnostaan valmis fanipohja.

– Emme haaveilleet suuresta kuuluisuudesta. Kannustimeksi riitti edes muutama blogin seuraaja tai ajatus siitä, ettemme ole aivan yksin, Eva ja Manu kertovat nyt Helsingissä.

Pitkä karavaanarireissu on takana, ja heleä ensisinkku Feet in the water soi radioissa.

Sinnikästä piiritystä

Helsingin jenkkiläisimmmässä kuppilassa, Brooklyn Cafessa Eva tilaa kahvin ja Manu tarkistaa, millaisista pavuista juomat tehdään ja mitä maitoa latteen käytetään. Hän valitsee jääkahvin ja on tyytyväinen.

Kahvila muistuttaa Amerikasta, jossa Eva ja Manu tapasivat kolme vuotta sitten. Yhteinen tarina alkoi Bostonissa, musiikkikoulu Berklee College of Musicin käytävällä, jossa kaksi silloista opiskelijaa vaihtoivat ensimmäiset sanansa. Manu kehui Evan laulua ja kertoi lahjakkaan tytön jääneen hänen mieleensä jo Pariisin koelauluista.

– Mutta en minä ollut osallistunut Pariisin koelauluihin. Kun Manu huomasi flirttailevansa väärän tytön kanssa, hän kääntyi vaivautuneena pois ja minä ajattelin, mikä törppö, Eva muistaa.

Vähän myöhemmin törpöstä tuli ihastus. Eva piiritti Manua kuukausia, mutta mieheltä ei herunut huomiota.

– Kunnes lopulta natsasi! Eva nauraa sinnikkyydelleen.

Pian rakastumisensa jälkeen pari alkoi suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja uraa. Bostonissa Eva muutti opiskelijakimppakämpästään Manun kimppakämppähuoneeseen. Siellä syntyivät ensimmäiset yhteiset laulut sekä ajatus paluusta Eurooppaan.

– Boston oli kyllä viihtyisä, mutta meillä oli ikävä eurooppalaisen kulttuurin ja tapojen keskelle.

Vuonna 2010 Eva ja Manu lopettivat opiskelunsa Berkleessä. He aikoivat perustaa kodin Lontooseen ja aloittaa siellä musiikkityöt.

– Lontoo oli kuitenkin kallis, ahdas ja meluisa. Romanttiset kuvitelmat inspiroituneesta säveltämisestä kutistuivat nopeasti istuskeluksi neljän seinän sisällä, Manu kertaa.

Kotina Skipperi

Niin reput pakattiin taas, ja pari muutti Manun isän maatilalle Etelä-Ranskaan miettimään seuraavaa siirtoaan. Toiveita oli kolme: saada matkustaa, tehdä -musiikkia ja olla yhdessä.

Netistä he löysivät HelpX.net-sivuston ja innostuivat sen huokean reissaamisen mallista, jossa maatiloilla voisi majoittua työtä vastaan. Majapaikkoja irtosi myös esimerkiksi kouluja kunnostamalla.

– Isäni tunsi muutamia sivuston tilallisia ja innostui ideastamme. Hänestä tuli kovin tsemppaajamme. Isä löysi meille matka-autonkin, ja ostimme sen ensi vilkaisulta, Manu kertoo.

Iäkäs, asuntoautoksi muunnettu mersupaku nimettiin Skipperiksi. Siitä tuli Evan ja Manun liikkuva koti liki seitsemäksi kuukaudeksi, jotka he viettivät tien päällä pitkin Eurooppaa. Silloin kun pari ei kyläillyt maatiloilla, he asuivat autossaan.
Manun mielestä Skipperi oli jokaisen siitä pulitetun 7 500 euron väärti.

– Skipperissä ei ole yhtään tyhjänpäiväistä muoviosaa, ja kaikki tärkeät palikat voi korjata. Sen dieselmoottori on kestänyt ikuisuuksia. Auto ei yksinkertaisesti voi hajota. Se on luotettavin kapine koskaan.

Olkoonkin, että auto piti käynnistää veivaamalla, se oli raskas ohjattava eikä sillä päässyt kahdeksaakymppiä kovempaa. Etuistuimien väliin sijoitettu moottorikin piti järisyttävää meteliä jo seitsemänkympin vauhdissa. Eva kuvailee korvien taivaaksi hetkeä, kun kone sammutettiin pitkän ajorupeaman jälkeen.

– Muistan, kuinka Manu ajoi ja minä soitin kitaraa. Tai ainakin näin ja tunsin soittavani, mutta en kuullut sointuakaan. Kuullaksemme radiota ruuvasimme kaiuttimet ohjaamon kattoon päittemme kohdalle, Eva hekottaa.

Erilaisen elämän esimerkkejä

Matkan tarkoituksena ei ollut vain ajella määrättömästi ympäriinsä vaan luoda musiikkia yhteiselle levylle. Eva ja Manu halusivat kirjoittaa todellisesta elämästä, kaikesta mitä matkallaan näkisivät ja ihmisistä joihin tutustuisivat. Netissä he julkaisivat uuden kappaleen joka viikko.

– Näimme valtavan kirjon erilaisia tapoja elää ja sen, mitä kaikkea elämällään voi tehdä, Eva ja Manu sanovat kuin yhdestä suusta.

He muistelevat sveitsiläisparia, joka oli myynyt yrityksensä ja siirtynyt uraohjuksista maatilan emännäksi ja isännäksi. Tila toimi hevosten vanhainkotina, jossa ikääntyneet ratsut ja ravurit saivat viettää viimeiset vuotensa hemmoteltavina. Niille annettiin hellyyttä, hyvää ruokaa ja itämaisia reikihoitoja.

Sitten oli kustannusalan jättänyt pari, joka oli muuttanut kaupunkiasunnostaan mongolialaiseen paimentolaismajaan jurttaan ja perustanut sinne perheen. Heidän naapurinsa taas oli maanviljelijä, jonka kaalit kasvoivat valtaviksi, koska isäntä lauloi niille monta tuntia päivässä.

– Joillain tiloilla majailimme viikkoja, joillain muutaman päivän. Silti jokainen kokemus opetti paitsi muiden elämänvalinnoista myös paljon itsestä. Me vieraina mukauduimme tietenkin talon tapoihin, mutta opin myös puolustamaan omaa näkemystäni ja seisomaan vahvemmin mielipiteideni takana, Eva muistelee.

Pariskunnalle annetut tehtävät vaihtelivat eläinten ruokinnasta ja puutarhan kitkemisestä rakennus- ja remonttitöihin. Rankin urakka oli kaivaa kymmenen metriä pitkä oja sähkökaapelia varten. Urakka osui kohdalle kylmässä ja sateisessa Italiassa.

Eva ja Manu kaivoivat kuoppaa useamman täyden työpäivän ajan. He naulasivat ojan seinämään opeteltavan kappaleen sanat ja hoilottivat sitä kaivuunsa tahtiin.

– Olin niin väsynyt, että vuoroin itkin ja nauroin. Mietin, että minähän olen muusikko, hittoako täällä ojaa kaivan, Eva parahtaa.

Ei kiirettä eikä kalliita kenkiä

Eva kuvailee itseään vahvasti kaupunkilaistytöksi: spontaani, ei turhia pohdiskeleva ja ahkera shoppailija. Kun pitkälle matkalle lähdettiin tiukalla 1 200 euron reissubudjetilla, tuhlailevista tavoista oli tingittävä.

– Tuntui hyvältä, että pärjäsin ilman uutta mekkoa tai kalliita kenkiä. Tarvitsinkin vähemmän ollakseni onnellinen.

Parin suhde rahankäyttöön muuttui. Kun sitä oli vähän, pienikin hemmottelu tuntui suurelta luksukselta.

– Yhtenä iltana menimme ulos viinilasilliselle, todellakin yhdelle lasilliselle. Se maksoi neljä euroa ja mietimme, raaskisimmeko törsätä niin. Lipitimme lasillista neljä tuntia ja ravintolasta lähtiessä tuntui kuin päässäni olisi ollut ilotulitus, Eva nauraa.

Kun pariskunta päätti retkensä Pariisiin Manun äidin luokse, matkakassaa oli jäljellä vielä 200 euroa. Siihen nuukailu sitten tyssäsikin. Ensimmäiseksi Eva osti uuden mekon ja Manu valtavat kaiuttimet stereoihinsa.

Nuukailun rinnalla toinen merkittävä karavaanarielämän tuoma muutos oli aikataulujen puuttuminen. Päiväkirjan kirjoittaminen auttoi pysymään edes jonkinlaisessa rytmissä. Aiemmin arkea olivat määrittäneet kalenteriin kirjatut harjoitukset, tapaamiset, luennot – nyt ei ollut mitään, ei edes kalenteria. Oli vain aikaa.

Välillä olo kävi tylsäksi.

– Sateisina harmaina iltoina, kun tietokoneen akku oli taas kerran tyhjä, kömmimme auton sänkyyn iltaseitsemältä. Ei vain ollut muutakaan tekemistä.

Eva kaipasi cityelämän kuhinaa, mutta Manu tunsi luopuvansa vähemmästä. Isänsä luona hän oli tottunut maalaismeininkiin.

– Minulle matka opetti eniten sosiaalisuutta ja syvällisyyttä, aitoutta ihmissuhteissani. Aloin paremmin ymmärtää ja kuunnella muita ja arvostaa heidän erilaisia valintojaan, Manu pohtii.

Eva pitää kyläpaikkojensa isäntäväkeä esimerkillisen rohkeina, mutta korostaa, ettei elämänmuutoksen tarvitse olla kaikille yhtä radikaali.

– Onnellisuutensa etsimisen voi aloittaa pienestä. Vaikka ilmoittautumalla sille sambatunnille, jolle ei ole kehdannut mennä. Rohkaisevinta oli oivaltaa, ettei koskaan ole liian myöhäistä päivittää haaveitaan ja toteuttaa unelmiaan.

Parisuhdekoulu ekstreme-oloissa

Matkaan lähtiessään Eva ja Manu olivat seurustelleet vuoden. Parisuhteelle yhteenmuutto on aina iso muutos, mutta vielä rajumpaa on perustaa koti parin neliön autonhyttiin, jossa arki rajautuu ratin ja penkin väliin ja pienen retkipöydän ympärille. Omaa tilaa ei ole.

– Vaikeita hetkiä oli monia. Emme riidelleet mistään tärkeästä mutta pikkujutuista kyllä. Pinna kiristyi, kun olimme kylki kyljessä koko ajan. Sellainen nysvääminen ei ole luonnollista. Välillä toisen sai kirjaimellisesti ravistella pois niskasta hengittämästä, Manu kuvailee.

– Toisaalta lauhtumiseen ei tarvittu paljon. Riitti pysähtyä kauniille metsätielle ja lähteä kävelylle omiin suuntiin tai olla hetki hiljaa. Välillä toinen jäi autoon, kun toinen kipitti yksin kahville, Eva jatkaa.

– Olihan se outoakin. Eva on se, jonka kanssa minun on helpointa olla. Silti välillä piti päästä pois hänen seurastaan, Manu hymyilee.

Kaksikko kuvailee autoretkeään parisuhteen intensiivikouluksi.

– Noissa oloissa opimme toisistamme ihan kaiken. Näimme ja näytimme niin parhaat kuin huonoimmatkin puolet.

Nykyään Eva kestää jo paremmin Manun temperamenttisuuden ja jyrkät sanavalinnat. Ranskalainen harvoin vain "tykkää" tai "ei pidä", niiden sijaan hän joko "rakastaa" tai "vihaa".

Keskustelut Laudicien perheen illallispöydässä ovat välillä niin tulisia, että Eva karkaa toiseen huoneeseen, kunnes desibelit laantuvat.

– Evasta tunnelma on vihainen, kun me taas tuumimme, että olipa hyvä keskustelu, Manu kuvailee kotikulttuurien välisiä eroja. Hänen mielestään suomalaisseurueissa ollaan liiankin lauhkeita ja varotaan konflikteja.

– Lisäksi suomalainen ruoka vaatii vielä totuttelua. Kaipaan ranskalaista keittiötä. Onneksi Eva saa taas tummat leipänsä ja salmiakkinsa, Manu virnistää asuttuaan Helsingissä nyt puolisen vuotta.

Eva ja Manu päätyivät Suomeen, koska tuore levy julkaistiin ensimmäisenä täällä. Vakituinen kotipaikka on löytämättä. Pari voisi jatkaa kiertolaiseloa, Skipperikin odottaa Manun isän maatilalla. Vain se vähän mietityttää, raaskiiko muhkean vuoteen, lämpimät suihkut ja komeasti soivat stereot taas vaihtaa matka-auton laveriin, viluisiin öihin ja moottorin räimeeseen.

Kauemmas ulottuvissa unelmissaan Eva ja Manu näkevät pyörittävänsä pientä maatilaa jossain keskieurooppalaisessa maisemassa. Siellä Manu isännöisi kotistudiotaan ja Eva hoitaisi hevostaan.

– Tähän asti olemme tehneet, mitä olemme halunneet. Se olisi hieno haave toteuttaa jatkossakin.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.